Eräänä kirkkaana kesäiltana läksimme me, kolmimiehinen joukkue,
pitemmälle matkalle erämaahan, joka eteni luoteeseen Kolarin
kirkonkylästä. Päämääränämme oli oleva majesteetillinen _Yllästunturi_,
tuo jylhä, korkea kukkula, jonka ääriviivat me erotimme akkunoistamme,
vaikka linnuntietä sinne saattoi olla viisi peninkulmaa.
Oli jo kymmenes tunti kun matkalle läksimme, mutta kukapa saattaa
tässä kesäisen auringon maassa ajatella sitä onko edessä yö vai päivä.
Varsinainen erotus näiden vuorokauden eri aikojen välillä on vaan
siinä, että aamutunnit ovat hieman kolakampia, sillä lämpimiä öitä ei
täällä pohjolassa ole — niinkuin väliin poikkeustapauksessa muussakin
Suomessa.
Niinpä astuimme keveään koskiveneeseemme, missä ne kaksi miestä,
joiden on tuota kapeata venettämme sauvottava, seisoivat, toinen
perässä, toinen kokassa, sill'aikaa kun kolmas toimeton matkustaja, jos
sellainen sattuu mukaan, laatii itselleen veneen pohjalle ruohoista
ja koivunvarvuista niin mukavan makuusijan kuin taitaa, sillä tuossa
vaappuvaisessa veneessä on oltava jotakuinkin liikkumatta. Jos hän
istuisi, pimittäisi hän näköalan peräsauvojalta, jonka täytyy joka
hetki tähystellä virranpyörteiden salaisia satimia.
Ja niin noustiin ylös _Muonionjokea_, joka leveänä ja mahtavana, väliin
koskimaisena — sellaista kutsutaan _nivaksi_ — virtailee metsäisten
rantojensa välissä, mitkä vitkaan ylenevät tämän rajajoen kummallakin
puolelta, Suomen ja Ruotsin. Väliin nousimme maihin Suomen rannalle,
väliin Ruotsin kuningaskuntaan. Ken tuntee täällä ylhäällä pohjolassa
erotuksen näiden naapurimaiden välillä, missä korviin kajahtelee
ainoastaan suomenkieli!
Matkamme alkoi itse juhannuspäivän iltana. Väliin piiloutui aurinko
jonkun yksinäisen, pohjoisessa samoilevan pehmoisen pilvivaipan taa;
väliin leikki sen täyteläinen heijastus virran poimuissa ja rannoilla,
missä silloin tällöin saattoi erottaa jonkin yksinäisen asumuksen.
Ylipäänsä oli näköala vielä jotenkin jokapäiväistä.
Pari kertaa »yön» aikana astuimme maihin, venemiehet hetkisen
levätäkseen ja me kaikki tutustuaksemme mukanaolevaan eväslaukkuumme.
Kävimme ensin muutamassa ruotsinpuoleisessa asunnossa ja sitte
samallaisessa Suomen puolella. Kummassakin paikassa vallitsi siisteys.
Matkailija nauttii muodollisesti siitä puhtaudesta, minkä täällä tapaa,
jos talo näyttää olevan vähänkin hyvinvoipa.
Ruotsalaisessa torpassa asui vastanainut pariskunta, nuoria ja
onnellisia kumpikin. Yömyöhästä huolimatta ottivat he meidät
muukalaiset sangen ystävällisesti vastaan ja valmistivat meille
mukanamme olevista aineksista teetä. Ei kumpikaan ymmärtänyt
ainoatakaan ruotsin sanaa. Kirkossa he kävivät Kolarissa ja sen
pappilasta he, niinkuin mekin, noutivat postinsa ja suomalaiset
sanomalehtensä.
Suomenpuoleinen majapaikkamme oli suurempi, viljellyn, jotenkin jyrkän
rantarinteen töyräällä sijaitseva rakennus. Talon omisti Kolarin
maapoliisi Simo Luttunen, tavattoman tiedonhaluinen nuori mies,
kuten sittemmin tulin huomaamaan ja miksi häntä heti ajattelinkin,
huomatessani tuvassa pienen, taidokkaasti valitun kirjaston, missä
näkyi muun muassa Kalevala ja Edv. Bergh'in laaja suomenkielinen
»Neuvonantoja lakiasioissa». — Hänen asunnolleen saavuttuamme —
sieltä halusimme tilata kalaa viedäksemme sen paluumatkalla kotiimme
— oli kello jo kaksi aamulla ja porstuan ovi oli suljettu. Sillä
arkailemattomuudella, minkä erämaa ja kuusi viikkoa katkeamatta
säteilevä aurinko mieliin luovat, koputimme reippaasti ovelle;
kuitenkaan ei herännyt yksinäisessä, syrjäisemmässä huoneessaan nukkuva
isäntä. Virkkuja olivat sitävastoin hänen sisaruksensa, kaksi siskoa
ja yksi veli. Muutaman minuutin kuluttua olivat nuoret irrottaneet
salvan oven edestä. He olivat virkeitä ja iloisia senvuoksi,
että minun seuralaisissani tapasivat vanhoja Kolarin tuttujaan.
Kahvipannu pistettiin tulelle, ja tytöt vilkkaasti rupattelivat.
Nuorempi hymyili ylen herttaisesti suullaan ja silmillään, kuopat
poskipäissään, hääriessään siinä liedellä lekottavan kahvipannunsa
kanssa, sille että minä hänen marja- ja maitokasvoineen hiilellä pari
vänrikinviiksiä pursin ne sopivat hänelle mainiosti ja hän niitä
salaisella mielihyvällä peilistä katseli. Minun ei olisi pitänyt
näytellä maalaria, sillä juoruaminen on hyvin rakasta erämaiden
rahvaalle. Kuukausi jälkeenpäin puhuttiin kirkonkylän hihhulien kesken
pyhällä kauhulla tuosta pikku kohtauksesta perheatelierissa, mutta niin
väritettynä, että meidän oli siinä enää mahdoton tuntea noita viattomia
hiiliviiruja.
Kun olimme lähdössä matkaamme jatkamaan, pani _Iska_, talon nuorempi,
iloinen ja ystävällinen veljes, kolme komeata, joesta juuri
pyydystämäänsä harjusta veneeseemme eväidemme täydennykseksi, hyppäsi
itsekin veneeseen ja auttoi voimakkaasti sauvoen venettämme parin
vuolaan nivan yli, kertoellen innokkaasti ja eloisasti jännittäviä
tarinoita nivoista ja niiden aiheuttamista onnettomuuksista. Tuo parin
kolmen kilometrin pituinen koskitaival luisti niitä kuunnellessa kuin
tanssi. Sitten nousi Iska-ystävämme maihin ja jalkaisin reippaasti
kotiinsa kulki.
Mutta me etenimme edelleen _Joensuuhun_, siihen paikkaan, missä
koillisesta tuleva sivujoki, _Äkäsjoki_, kärsimättömänä vaahdoten,
villinä syöksyy petollisten kallioiden ja kivien syliin, Muonionjokeen
päästäkseen. Tyynenä ja majesteetillisena tulee tämä kaartaen lännestä
ja jatkaa kulkuaan sitä samaa tietä, mitä me nyt olimme matkanneet,
kauvempana etelässä vuorostaan heittäytyäkseen, mutta vieläkin
voimakkaammin ja komeana, koskenlaskulle mahdottomana putouksena,
ihanaan Tornionjokeen ja sen kera viimein meren syliin huvetakseen.
Äkäsjoki nyt meitä kohti määräpaikkaamme veisi, kohti erämaan mahtavata
tunturia. Joen suussa, nimeltään _Koskenkurkku_, me nousimme maihin
loppumatkasta tietoa saadaksemme, sillä se oli meille kaikille
tuntematon. Paikka oli nimittäin asuttu: Kemin höyrysahaosakeyhtiö oli
tänne erämaahan siirtolan perustanut, olipa järjestänyt sinne pienen
kauppasäädynkin tukkimiehiään varten.
Kello oli nyt neljä aamulla, mutta uni näytti mieluisasti viivyskelevän
tuossa päivänsäteiden syleilemässä, hauskassa talossa, noissa
viimeisissä ihmisasunnoissa, joita seuraavain kuudentoista tunnin
kuluessa näkisimme. Matka-ohje, minkä viimeinkin saimme, oli ylen
niukka. Pari kolme peninkulmaa olisi meidän kulkeminen ylös Äkäsjokea
ennenkuin nousisimme maihin vaeltaaksemme länttä kohti _Luosujärven_
taloon, ainoaan lähiseudulla sijaitsevaan asumukseen. Siinä kaikki,
mitä meille osattiin ilmoittaa. Ei ainoakaan tapaamistamme henkilöistä
ollut kulkenut ylös Äkäsjokea, jonka Koskenkurkku, ikäänkuin vieraiden
neuvotteluille vihaansa puskien, rannalla vaahtosi ja ryskyi.
Senpävuoksi etsimme taas käsiimme kosken alla olevan veneemme ja
koskesta oli se köyden avulla ylös hinattava. Miehistö jäi yksin
veneeseen ohjaamaan sauvoimen avulla sen kulkua kuohujen lomitse. Siinä
kysytään voimaa ja valppautta, varsinkin kun väylä on aivan ventovieras
ja virta puskee hurjan jättiläisen voimilla vastaan.
Saimmehan viimeinkin pikku aluksemme väljempään veteen; seuralaiseni
huoahtivat ylenmääräisten ponnistuksiensa perästä, lähteäkseen pian
uusia, iloisia vastuksia voittamaan.
Äkäsjoki on oikein mahtava virta, vaikka sen leveys ei olekaan suurempi
kuin neljännes Muonionjoen leveydestä, mutta kuitenkin on joki koko
sen välin, minkä me kuljimme, ainakin kolme kertaa niin leveä kuin
Aurajoki Turun kaupungin siltain luona niiden alapuolella. Siihen
juoksee useampia sivujokiakin, joita useimmissa paikoin Etelä-Suomessa
pidettäisiin jotakuinkin mahtavina. Siitä huolimatta on Äkäsjoki väliin
kesä-aikaan jokseenkin matala, ja niin oli nytkin puheenaolevana
sateettomana kesänä suuressa määrin asianlaita. Useamman kerran
töksähti meidänkin kevyt veneemme joen sileään hietapohjaan, päästyään
kunnialla nivan yli toisensa perästä.
Niin ihmeteltävän ihana kuin olikin tuo kuuden viikon pituinen
_kesäpäivä_, josta silloin kesä- ja heinäkuussa täällä pohjolassa sain
nauttia — yhden asteen vaiheilla napapiiristä pohjoiseen — säilyy
kuitenkin kauneimpana kesäkuun 25 päivän muisto, tuon päivän, jolloin
me matkustimme pitkin Äkäsjoen kristallikirkkaita vesiä, tuon lempeän
virran hivelevien, viehkeiden, yksinäisten rantojen välissä. Miten
turvallisena ja lapsellisen luottavaisena hymyilikään vastaamme tuo
meille kaikille kokonaan outo erämaa!
Joen suupuolen jotenkin loivia rantoja peittivät melkein vesirajaan
asti parin kolmen kyynärän korkuiset lapinpaju- ja raitapensaat,
joissa enimmäkseen oli miellyttävä, vaaleanharmaa väri. Vedestä kohosi
mitä komeimpia caltha-kasveja metallinvihreine, loistavine lehtineen,
ja ylempänä rannoilla seisoi nuoria, ehkä oikeammin sanoen hentoja,
hajallisissa ryhmissä kasvavia koivuja.
Tuotatuonnempana matkamme varrella kävivät rannat korkeammiksi
ja kasvoivat havumetsää, aina väliin tehden tilaa reheville,
luonnonomaisille rantaniityille, joiden keskellä kiilui latoja
valmiina vastaanottamaan vuoden runsaan heinäsadon. Mutta eipä näkynyt
ainoatakaan asuntoa, ei soudellut ainoakaan vene vastaamme, ei
ilmestynyt yhtään ihmistä näkyviimme pitkän päivämatkamme kuluessa.
Meitä ympäröi äänetön, vieno, täydellinen erämaa.
Vähäväliä ilmestyi eteemme vesilintuparvia ja monet poikueet pakenivat
nopeasti soluvaa venettämme ja säikähtäneinä tulivat nähtävästi
ensimäisen kerran eläessään koetelleiksi hentojen siipiensä kestävyyttä
lentämällä rauhaisaan metsään, niistä erämaan hiljaisuuteen lintujen
laulu yötä päivää kajahteli.
Meillä oli perässämme uistin, joka kuitenkin usein täytyi lappaa
veneeseen, ettei se matalammissa paikoin tarttuisi kiviin eikä
jokiruohoihin, mutta saimmepa kumminkin saaliiksemme kunnon taimenen.
Sille löysimme mainion säilytyspaikan muutamasta kolosta rannan kuusien
välistä, jossa oli mitä raikkainta vettä. Palatessamme Yllästunturilta
veimme me sitte tuon maukkaan saaliin mukanamme kotituomisiksi.
Useinpa ajoi väsymys venemiehet ja harvinaisen hyvä ruokahalu meidät
muutkin maihin. Siellä viritettiin tuli, että verenjanoiset hyttyset
pysyisivät edes jonkin matkan päässä, ja siellä paistettiin ne
hyvät harjukset, jotka Iska oli meille lahjoittanut, ja siellä sai
eväslaukkumme muukin sisällys makuaistiamme tyydyttää.
Tuollaisessa levähdyspaikassa — aurinko paistoi jo ylinnä taivaalla ja
kuumuus oli kiusottava — heittäysivät seuralaiseni rannan nurmikolle
muutamien kuusien katveeseen, vetivät päänsä, kaulansa ja olkapäittensä
yli hyttyssuojustimensa ja nukahtivat meikein siinä samassa. Kun minä
en ole koskaan saanut ulkoilmassa unta enkä yleensäkään päivällä,
kuljin kappaleen matkaa metsään karkottaakseni uusilla vaikutelmilla
väsymystäni, joka jo tuntui vaivaavan, tottumaton kun olin
pitempiaikaiseen valvomiseen.
Ympärilläni levisi täydellinen erämaa, kuvaamattoman tyyni ja
mukaansatempaava kauniissa kesä-asussaan. Mustikat olivat raakiloina.
Tuskin liiteli pilvenhattaraakaan vaaleansinisellä taivaalla. Muuan
lintu päästeli piipitysääniään ja metsä niihin kauvempana vastaan
kajahteli. Maahan sortuneet mahtavat hongat minulta tuhkatiheään tien
sulkivat, kertoen siten miten syys- ja talvimyrskyt hillittömällä
raivolla yli tuon aution seudun tavallisesti myllertävät. Mutta niin
autiolta kuin tuo kaikki näyttikin ja niin ihmisistä tyhjän kuin
tiesinkin tuon seudun olevan, en kuitenkaan voinut ajatella olevani
täällä yksin uinuvien toverieni kanssa. Kummastuksekseni minä huomasin
joka hetki odottavani jonkin erityisen hyväsävyisen, tuskin tuntemani
helsinkiläisen astuvan metsän varjosta esiin. En saanut tuota omituista
päähänpistoa mielestäni kaikkoamaan koko sen tunnin kuluessa, minkä
metsässä viivyin. Se seurasi minua mihin tahansa menin, ja kuitenkin
olin ihan valveilla ja nauroin itsekseni vallan makeasti tuolle
mielikuvituksen leikille, tuolle lappalaiselle — noituudelle!
Täällä erämaassa kuljeksiessani kyhäsin kokoon seuraa van pienen runon: