Ei tarvitse matkustaa kovinkaan kauvas pohjoiseen Torniosta
tullakseen vakuutetuksi siitä, että ainoastaan poikkeustapauksessa
joutuu maassamme matkustamaan paremmin viljellyn, väkirikkaamman ja
rakennuksiltaankin vauraamman seudun halki, kuin on Tornion jokilaakson
eteläinen osa tahi niinkuin sitä yksinkertaisesti nimitetään: »Jokela».
Tätä vaikutusta kohottaa vielä lähellä maantietä vierivän mahtavan
virran aiheuttama raitis tunnelma, virran, jonka suloutta lisäävät
kuohuvat kosket sekä suuret, viljellyt saaret somine maalaistaloineen,
joita erittäin kauniit, väliin tavattoman tuuheat koivut ympäröivät.
Noin yhdeksän kilometrin päässä Torniosta vie tie meidät
_Kiertovaaralle_, jotenkin korkealle mäelle, mistä laaja ja harvinaisen
mahtava näköala avautuu yli hyvinvoivan, puistomaisen jokilaakson,
jonka eteläisessä osassa kummankin rajakaupungin ja Ala-Tornion monet
torninhuiput korkeuksiin kohoavat. Tekisippä mieli uskoa, että silmä
on keksinyt jonkin suuremman kaupungin tuolla kauvempana, mutta nuopa
Tornion kaupungin tutunomaiset tornit pian meitä vanhoina tuttuina
tervehtivät.
Syystä, että vesi oli ylen alhaalla, viruivat tukkilautat sattumalta
matalikolla, mutta ilo ja elämä vallitsi sensijaan lohipatojen luona.
Sekä suomen- että ruotsinpuoleiselle rannalle oli rakennettu pieniä
torneja, joista isot ruokakellot uutta miehistöä voimiakysyvään työhön
kutsuivat. Silloin maantie väkeä täynnänsä vilisi, mutta järjestys
oli sentään mitä parhain. Saattoi nähdä, että kaikki, silloin vielä,
tajusivat työn arvon ja pitivät kunnianaan olla täsmällisenä työmiehenä.
_Ylhö_ on erään pitkän ja vihaisen kosken nimi virran eteläisessä
juoksussa. Sen kumea jyrinä kuuluu maantielle, ja valkoinen vaahto
välähtelee rannalla kasvavain lehdikköjen lomitse.
Alituiseen sai nähdä esimerkkejä siitä miten paljon ihmiset näissä
pimeissä pohjolanmaissa valoa rakastavat, ei ainoastaan luonnossa,
vaan myöskin asunnoissaan. Nykyaikaisia isoja akkunaruutuja näkee
kaikissa tämän jokilaakson uudemmissa asuinrakennuksissa. Vieläpä
pohjoisempanakin, harvemmin asutuissa seuduissa tapaa ylen usein
sellaisia akkunoita uusissa taloissa, taikka niinkuin täällä on
tapana sanoa: »nyypyykiöissä». Sitäpaitsi näkee täällä uudempia
talleja neliruutuisine akkunoineen, eikä navetoistakaan pienempiä,
kiiltävänkirkkaita akkunaruutuja puutu.
Entä mikä puhtaus vallitseekaan näiden ulkohuonerakennusten ympärillä
pienimmissäkin taloissa! Siististi ja hauskasti puettuina liikuskelevat
ihmiset kaikkialla töissään ja taloustoimissaan. Sellaiset likaisiin
rääsyihin puetut lapset, jotka Etelä-Suomessa eivät ole harvinaisia,
olisivat täällä miltei loukkauksena.
Vielä kauvempanakin pohjolassa matkamme varrella oli kievareita,
joita saattoi sanoa puhtauden esikuviksi. Astuin kerran
epähuomiossa talonväen kyökkiin. Siellä parastaikaa leivottiin.
Tuskin jauhonhiukkastakaan puhtaalla lattialla! Ei likaämpäriä, ei
halkosylyystä näkynyt huoneessa. Ovi viereiseen huoneeseen oli auki.
Kiiltäväksi maalattu lattia, suuria ruukkukasviryhmiä akkunoissa! Huone
oli hieno kuin pikku salonki.
Kun Aavasaksalle on lukemattomia matkailijajoukkoja vaeltanut, ja koska
matkasta sinne monet sanomalehtikirjeenvaihtajat ovat kertoneet, jätän
tässä matkakuvauksen syrjään, kunnes olemme päässeet suomalaiseen
Ylitornioon (on näet olemassa samanniminen pitäjä — ruotsinkielinen —
Tornionjoen länsipuolella), jonka rajojen sisäpuolella saamme kulkea
ohi tuon milteipä maailmankuulun pikku vuoren, Suomen eteläisimmän,
mistä keskiyönauringon saattaa nähdä pari vuorokautta vuodessa.
Tuo ylimalkaan viljelty ja asuttu seutu, minkä halki maantie vierii
ne 75 kilometriä, jotka Tornion Aavasaksasta erottavat, muistuttaa
sitäpaitsi kauttaaltaan paljon enemmän peräpohjolaista jokimaisemaa
kuin jylhyydessään suuremmeistä Lapin maisemaa, mistä syystä saattaisi
helposti sattua, että jos täällä näkemiänsä kertoisi, se kuvaus
muodostuisi tämän luvun alkupuolen toistamiseksi.
Ja kun me juuri tässä edellä kurkistimme muutamaan kyökkiin, on meidän
nyt kerrottava, mitä kellari, ruokasäiliöt ja ullakot ravintoon nähden
voivat meille tarjota. Tietystikin etupäässä kalaa ja poronlihaa.
Lohet ja siiat vaeltavat välittäjien kautta enimmäkseen Helsinkiin
ja Pietariin, missä nämä herkut nousevat korkeihin hintoihin
kuljetusmaksujen vuoksi. Mitätön murto-osa jää makupaloiksi tänne
pohjolan varakkaampiin koteihin. Pienemmät kalat löysivät sitävastoin
tuoreena tiensä meidänkin kolarilaiselle pöydällemme ja niiden joukossa
oli niinkin oivallisia kuin taimen, harjus ja tuo maukas ja näöltään
miellyttävän kaunis forelli somine punasine pilkkuineen. Keskikokoiset
ja sitä pienemmät kalat suolataan talven varaksi. Välttämättömäksi
käynyt silakka on ostettava Torniosta ja se käy köyhälle kansalle
kalliiksi.
Poronteurastuksesta saadaan eriarvoista lihaa, riippuen aina
paloteltujen osien erilaisesta valmistustavasta. Savustettu liha soluu
enimmäkseen lohenvientiteitä varakkaammille ostopaikoille. Auringossa
kuivatut palat nautitaan kotosalla. Perunain kanssa muhennokseksi
valmistettuna tuntui minusta tuo mehuton, kovettunut ravintoaine
jotenkin mauttomalta. Metsälinnuista ei laajassa, harvaanasutussa
Lapissa luulisi olevan läheskään niin suurta puutetta kuin sellaisista
metsästäjistä, joilla saattaisi olla aikaa pitkämatkaisiin retkiin.
Riekonmetsästys lienee eniten muodissa. Helpompaa on vesilintujen
ampuminen lammista ja juoksevista vesistä. Sitä urheilua harjottaa
mielellään yksi ja toinen täällä pohjolassa asuva herrasmies joka siitä
saa vähäisen vaihtelua sunnuntaiseen pöytäänsä.
Mitä omasta talosta voidaan saada ravintoaineita, sen jätän tässä
mainitsematta, samoinkuin kysymyksen metsämarjoista, kuten muuraimista
j.n.e. sekä joen rannoilla monin paikoin _villeinä_ kasvavista
laajoista mustaviinimarjapensaista. Niinikään jätän syrjään tuon
jotakuinkin kalliin, monen eteläsuomalaisen mieliruoan, kovan
poronjuuston makuineen ja hajuineen.
Tahdon tässä vielä mainita, että siinä kolarilaisessa talossa, missä
minä tulin asumaan, jo heinäkuun 14 päivänä saatiin oman maan kasvusta
harvinaisen hyviä perunoita. Kesä oli tavattoman kaunis ja kuiva,
ja kun aurinko oli kuusi viikkoa yötä päivää perunamaahan hellästi
säteillyt, kypsyi sato sukkelaan. Jo edellämainituilla eli oletetuilla
aineksilla saattaa yksinkertainen koti tulla hyvinkin toimeen.
Mutta kaikki muu, mitä taloudessa täytyy pitää tarpeellisena:
siirtomaantavarat, suolat, jauhot j.n.e. on kolarilaisten —
puhumattakaan niistä, jotka asuvat esim. aina Enontekiäisissä,
Inarissa tahi Utsjoella — tuotava Torniosta ja siihen se aika ja
hevoskyyti uhrattava, minkä tuo kahdenkymmenen penikulman matka sinne
ja sieltä takaisin vaatii. Jo Kolarissa kohoo 100 jauhokilon hinta,
mikä Helsingissä on 10 à 12 mk, 35 à 40, vieläpä 45 markkaakin.
Kauratynnyristä maksettiin Kolarissa 20 mk, polttoöljylitrasta 40 à 45
penniä j.n.e. Muuten vaihtelevat hinnat tavattomasti.
Käydessäni myöhemmin Kolarissa talvisaikaan näin aamiaispöydässämme
väliin mainioita poronverilettuja, vaikkei poronteurastusta oltu
tehtykään. Sattumalta sain selville, että oli tapa hakea ullakolta
jäätynyt palanen poron verta, jota siellä kuukausmääriä oli sellaisena
säilytetty. Kun verilettuja aijottiin valmistaa, leikattiin jäätyneestä
verestä sopiva pala ja se lämmitettiin kiireen kaupalla, jottei ilma
pääsisi siihen haitallisesti vaikuttamaan. Menettelytapa näytti olevan
kerrassaan mainio. Vieläkin enemmän ällistyin samana talvena erään
ylitorniolaisen virkamiehen luona, kun herkullisen aterian aluksi
tarjottiin tuoretta kaalisoppaa. Sekin valmistettiin jäätyneistä,
hienonnetuista kaaliksista, joita talvikaudet säilytettiin ullakolla
ja joista sitte palanen mitä kiiruimmin pistettiin kiehuvaan,
porisevaan pataan. Jos siinä olisi vitkasteltu, olisi kaali muuttunut
surkastuneeksi kasviliuokseksi, mauttomaksi ja hajuttomaksi.
* * * * *
Vielä muutaman muiston, mikä läheisesti liittyy jälestäpäin
köyhyydestään kuuluun Kolariin, ehdin tässä kertoa ennenkuin
Aavasaksalle saavumme.
Eräänä talvipäivänä Kolarissa ollessani pyysin, että minut
neuvottaisiin seudun köyhimpään ja kurjimpaan hökkeliin. Ja niin
saatettiin minut muutamaan pieneen tupaseen — noin kolmen neliömetrin
kokoiseen huoneeseen. Tukahuttavan kuuma ja kostea usva täytti suojan,
jossa keski-ikäinen pariskunta asusti, paljasjalkainen lapsilauma
ympärillään. Ne eivät olleet tyhmiä, eivätkä pelästyneitä, eivätkä
edes näyttäneet olevan halukkaita kerjäämään. Pikemmin saattoi huomata
pienen toivonhivenen vanhempain lasien sairaissa ja kerrassaan
kelvottomasti hoidetuissa silmäraukoissa.
Minä katsahdin toveriini. Hän osotti lattiata, joka näytti idyllisen
hauskalta ja sievältä levitessään siinä kuin tasaisena vihreänä
mattona, taidokkaasti kudottu taitetuista kuusenhavuista. Varovasti
kohotti hän ylös tuon lattiamaton muuatta nurkkaa; sen alla oli —
ainoastaan paljas tasottunut maanpinta, tumma ja kostea. Ja ulkona
Lapin pakkastalvi!
Tässä ummehtuneessa, kuumassa ilmassa, tässä huoneessa, jossa kaikeksi
onneksi nälkä ei toki ole jokapäiväinen vieras, eivät lasten vuotavat,
rähmäiset silmät koskaan paranisi, eivät edes, vaikka lääkärinapua
sattumalta ja kuin ihmeenkautta olisikin saatavissa.
Johtuipa siinä mieleeni _Linné_, luultavasti kuuluisin oppinut, ja
lääkäri, joka milloinkaan on käynyt Tornion kaupungissa, jonne hän
1732 saapui palatessaan »Lapin retkeltään» Ruotsin ja Norjan Lapista.
Riensipä silloin hänen luokseen pohjoisesta päin joukko suomalaisia,
joita vaivasi vaikea, kuumissa savupirteissä saatu silmätauti.
Linné, joka tajusi, ettei heidän kärsimyksiinsä saattanut toivoa
parannusta niin kauvan kun he itsepäisesti kieltäytyivät laittamasta
akkunoita ja savupiippua pirtteihinsä, oli pakotettu laskemaan heidät
kotiin ilman avustusta. Mutta päiväkirjaansa kirjotti hän seuraavat
mieltäliikuttavat, ankarat sanat: »Jos minulla olisi ollut valta, olisi
heidät ripustettu seinälle ja he olisivat saaneet 15 paria raippoja,
kunnes olisivat laatineet pirtteihinsä savupiiput.» Tuohon tapaan
minäkin ajattelin ollessani permannottomassa kolarilaistuvassa — jonka
lähistöltä he rankaisematta olisivat voineet kaapata muutamia lahoomaan
tuomittuja, tuulen kaatamia puita. Lainkuuliaisuus on, niinkuin
tiedetään, erämaassa harvinaisempaa kuin veriinimeytynyt huolimattomuus.
3. AAVASAKSA. NAPAPIIRI SIVUUTETAAN. TUOMI KUKKII. HIHHULIEN
PESÄPAIKOILLA. VAELLUS ERÄMAASSA.
Alkkulan kylän ohi virtaavan joen rannalta avautuu mainio näköala
Aavasaksan ruotsinpuoleisen kilpailijan, aution _Luoppionvaaran_
yli, joka ei kuitenkaan ole erityisemmin mieltäkiinnittävä sellaisen
omituisen salaperäisen muodostumisen vuoksi kuin mitä on suomalainen
vuori.
Matkustaessamme Alkkulan halki oli aurinko juuri nousemaisillaan. Sen
säteet kultasivat aluksi Luopion laen. Sitte levisi valaistus yli
lounaisten kukkulain, kimmelti kylän akkunaruuduissa ja ympäröi viimein
meidät matkamiehetkin. Mahtava sateenkaari muodostui samaan aikaan yli
virran, rannalta toiselle. Tuo kaikki oli miltei kuin taiteellisesti
vaikuttava taulu.
Kylästä lähdettyä kääntyy tie itäänpäin ja vähäksi aikaa katoo virta
näkyvistä, kun näet kuljetaan väliin yli vaarojen, väliin taas
metsäisten vuorenharjanteiden ympäröimäin tasankojen halki. Niiden
välistä sukeltaa vihdoinkin esiin tuo kauvan kaivattu _Aavasaksa_.
Aavasaksa on ylpeästi karkottanut luotaan kaikki korunimet: Sitä ei
kutsuta vaaraksi eikä tunturiksi, vaikkakin ensinmainittu nimitys sille
hyvin sopisi, sillä puita kasvaa sen laella, vaikkakin harvakseen,
samaten myöskin sen juurella. Ainoastaan sen keskustaa ympäröi
kivilohkarevyö.
Kun oikea voimiakysyvä tunturillenousu meitä ylempänä pohjolassa
odotti ja meillähän kun siellä olisi pitkän pitkä »kesäpäivä», niin
matkustimme ohi Aavasaksan ja jätimme sen mukavasti järjestetyt
käytävät, mitkä johtavat ylös paviljonkiin — tuohon Suomen valtion
valvomaan, katselemista ansaitsevaan laitokseen. Minä olen usein
vähän kiusaantuneena tuon kauniin vuoren näkemisestä, kuvaillut
mielessäni muuatta reipasta maalaispiikaa, jonka isäntäväkensä oli
narrannut pukeutumaan pyhäkoristeihin tarjotakseen kupin teetä
herrasväelle. Saimme kuitenkin katsella sitä omituista näytelmää, miten
tuo taikavuori muuttaa muotoaan sitä mukaa kuin sen ohitse kulkee.
Kummastuttavin on näky silloin kun on päästy vuoren pohjoispuolelle.
Silloin muistuttaa Aavasaksa pitkähköä jättiläismäistä sfinksiä, jonka
pää on kääntynyt Ruotsin puolelle päin. Suuri, tumma, ruohoinen täplä
sfinksin päässä muodostaa ikäänkuin tuon salaperäisen olion silmän.
Aavasaksaa ympäröivät vedet kolmelta puolelta, sillä _Tengeliönjoki_
virtaa melkein vuoren ympäri ennenkuin se leveänä ja mahtavana
Tornionjokeen yhtyy.
Kun on menty lossilla Tengeliönjoen yli, kohoo tie korkealle
_Kuivallekankaalle_, mikä vaara itäpuolella muodostaa taustan
kukkuloiden ympäröimälle, lännessä kimmeltelevälle Tornionjoelle.
Länsipuolella on iso _Matarengin_ kylä samoinkuin ruotsalainen
_Ylitornion_ kylä ja kirkko ja koko joukko muitakin taloja.
Vakavaraisuus täällä kaikkialla vallitsee, kiitos, niin sanottiin,
osittain salakuljetuksen, minkä basillin huomattavimpina rutonpesinä
mainittiin juuri noita suuria kyliä ja kauppapaikkoja Matarenkia ja sen
pohjoispuolella sijaitsevaa Pajalaa.
Kievarinvälin kuljettuamme lähenemme taaskin Tornionjokea, joka
näillä seuduin väliin levenee ja muodostaa pitkähköjä saaria, väliin
taas kapenee varsin tuntuvasti. Metsä useinkin peittää virran
näkymättömiin, mutta sen kohina kuitenkin selvästi maantielle kuuluu.
Saattaapa paikkapaikoin erottaa vaahtoavan _Kattilakoskenkin_. Tämä 18
kilometrin päässä Aavasaksalta pohjoiseen sijaitseva koski on siitäkin
merkillinen, että napapiiri on juuri niillä tienoin.
Luonto on täällä varsin vaihtelevaa. Taloisten tasankojen ympärillä
on metsiä, mitkä väliin luovat vaaroihin mitä pehmoisimmat piirteet.
Noista metsäisistä vaaroista on _Mäntyvaara_ erityisen kaunis. Ihana
on myöskin _Juoksenki_, jonka vihreät kummut loivasti laskeutuvat
Ratasjoen rannoille, kohti Tornionjoen sivuhaaraa. Kauniimpaa taustaa
kuin nuo metsäiset vaarat ei saata toivoa tälle aurinkoiselle
jokimaisemalle taloineen ja viljavine ruispeltoineen. Ruotsin puolella
häämöttää kaukana yksinäisiä, sinertäviä vaaroja. Sellaisena pysyy
maiseman ylimalkainen muodostus muutamien penikulmien matkalla.
Milloin maantie kulkee lähellä jokea, välähtelee usein puitten
välistä sen kimmeltävä kalvo ja ruotsinpuoleinen ranta vaaroineen.
Muita korkeampi on _Pullinkivaara_, jonka juurella _Svanstenin_ saha,
luullakseni, sijaitsee. Vanhanaikaisia rakennuksia näkyi ikivanhojen,
tuuheitten ja tuhansiin kukkiin puhjenneiden tuomien lomista. Siinäpä
nyt napapiirin pohjoispuolella ja juhannusajan aikaisena aamuhetkenä
vuoden pitkä, kaunis kevät minua vielä tuomillaan tervehti.
Me kuljemme nyt halki Turtolan kappeliseurakunnan, jonka pappila
pappienpuutteen takia on autiona. Läheisessä pienessä punaseksi
maalatussa kirkossa pidetään kuitenkin parhaallaan jumalanpalvelusta.
Ja kun meille ilmoitettiin, että siellä saarnasi erään pohjoisen
seurakunnan paljon pidetty pappi, astuimme sisään.
_Karungin_ ja Ylitornion emäkirkot sekä Turtolan ja Kolarin
kappelikirkot muistuttavat hyvin paljon toisiaan. Ne ovat kaikki puusta
ristinmuotoon rakennetut ja ylinnä kohoo risti niiden koristuksena.
Kellotapulit ovat matalia; ääni niiden pienistä kelloista ei kauvas
kaiu. Kaikki lienevät ne rakennetut vuosina 1817—1819, valtion varoilla
tahi ainakin runsaalla valtion avustuksella.
Astuessamme Turtolan kirkkoon havaitsimme, että sen hirsiseinät
sisäpuolelta olivat maalaamattomat; katto oli tasainen ja valkoseksi
maalattu sekä ruskeilla reunakoristuksilla kaunistettu. Messinkikruunu,
kaksi messinkistä kynttiläjalustaa ja huononen alttaritaulu olivat
kirkon ainoina »koristuksina».
Penkit olivat kuulijoita täynnä. Pitkät, mustat ja valkoset huivit
ja irrallaan riippuvat palmikot naisten puolella loivat kirkkoväkeen
jonkinlaisen vakavuuden leiman. Mutta lapset kuljeksivat huolettomina
ulos ja sisälle jumalanpalveluksen kestäessä. Pappi saarnasi vapaasti
muutamien muistiinpanojen johdolla.
Ainakin suuri enemmistö näitä kirkonkävijöitä oli _hihhuleita_,
jotka ulkonaisesti eroavat muista ainoastaan tervehtiessään
uskonveljiään, mikä tapahtuu siten, että he oikealla käsivarrellaan
tahi kädellään kevyesti koskettavat taikka syleilevät toisiaan.
Valtiokirkosta he eivät halua erota — eivät ainakaan niin kauvan kun
heidän sielunpaimenensa, niinkuin tavallisesti on laita, kuuluvat
heidän sielukumppaneihinsa. He toivovat vaan vapautta uskontonsa
harjottamiseen.
Lahkokunnan perustaja oli tuo monessa suhteessa merkillinen rovasti
_Lars Levi Laestadius_, joka 61 vuoden ikäisenä kuoli 1861 jo
edellämainitsemassamme kauppapaikassa _Pajalassa_. Siellä hän oli
viettänyt elämänsä kaksitoista viimeistä vuotta. Hänen kansallisuutensa
voitaisiin sanoa olleen ruotsalaisen, suomalaisen, lappalaisen
ja ehkäpä norjalaisenkin. Hän oli muuten kielitaitoinenkin.
Nuorempana oli hän lämpimästi huvitettu tieteellisistä opinnoista
ja tutkimuksista varsinkin kasviopin alalla. Hän sai osakseen
huomaavaisuutta ulkomailla. Sitte tapahtui hänen elämässään
käännekohta vuosina 1839—1842. Hän menetti erään rakkaan lapsensa ja
joutui hengenvaarallisen sairautensa aikana johdetuksi pois maailman
mietteistä hengellisiin huoliin, ei ainoastaan itsensä, vaan kaikkien
ihmisten, etupäässä omien seurakuntalaistensa autuudesta. Oppinsa
sisältyi sanoihin: »Rakasta ja pelkää Jumalaa ylitse kaiken» sekä »Mitä
te tahdotte, että ihmiset teille tekisivät, se tehkäät myös heille».
Pappina käytti hän arkailematta sanoja, joita hänen sivistymättömät,
raa'at sanankuulijansa täydelleen ymmärsivät, mainiten jokaista asiaa
ja asianhaaraa yhtä raa'alla ja jos mahdollista vieläkin raaemmalla
nimityksellä kuin he. »Kun erämaa on viljeltävä, vaaditaan siihen
karkeatekoisia työkaluja», oli hänen mielipiteensä. Ja hänen ilonsa oli
johdattaa hyveiden teille syntiin vajonneita, varkaita ja lurjuksia.
Hänen asuntonsa ja vaatetuksensa olivat yhtä törkeitä ja likaisia kuin
heidänkin; hän nautti ylenmäärin kahvia ja tupakkaa, mutta juoppouden
kauhuja kuvaili hän synkin värein sivistymättömille joukoille. Hänen
onnistuikin Lapista — jossa oli hänen varsinainen toimialansa ja
jossa hän paraiten viihtyi — kuin taikanuijan iskulla miltei kokonaan
karsia juoppouspahe ja hän sai senvuoksi kylläkin ansiosta arvonimen
lappalaisten kääntäjä. Kaukaa pohjolasta levisi tuo hänen herättämänsä
liike hänen kotimaittensa eteläisempiin osiin, ja vielä nytkin on
meillä olemassa lestadiolainen lahkokunta »hihhulien» nimisenä. Tämä
nimi johtuu niistä kimakoista »hih! hih!» huudahduksista, joilla
hänen uskolaisensa hurjasti hyppien ja halaillen vastaanottivat
uuden jäsenen seurakuntaansa. Hänen opinkappaleihinsa kuului sekin,
että usko seurakunnan edessä tapahtuneen, peittelemättömin sanoin
lausutun synnintunnustuksen yhteydessä tuotti täydellisen syntien
anteeksiannon — mikä seikka saattoi olla paikallaan seudulla, missä
laillisuuskäsitteet ovat kokonaan kehittymättömät.
Laestadius nai nuoren lappalaistytön eräästä lappalaisesta uudistalosta
ja koetti kasvattaa häntä käsityskantansa mukaisesti ja omassa
hengessään.
Satan majatalossa — mikä kievari on ensimäinen järjestyksessä Kolarista
eteläänpäin — satuin pohjolaan matkustaessani muutamassa huoneessa
näkemään pienen, mutta hyvän kivipainokuvan komeasta, voinpa sanoa
kauniista ja miellyttävästä pappismiehestä. Otin sen alas seinältä ja
luin allekirjoituksen: Laestadius. Kuva oli hänen miehuusvuosiltaan.
Ja minä saatoin hyvin käsittää kertomuksen siitä, että hän
_Sträubingissä_, Etelä-Saksassa, oli esiintynyt esitelmöitsijänä mitä
hienoimmalle kuulijakunnalle, joka oli kiiruhtanut kuulemaan »Lapin
pappia» ja joka hänen loistavia puhelahjojaan ihaili.
Olen tässä omistanut parisen sivua Laestadiukselle, koska hänen
henkensä yhäkin voimakkaana elää pohjolan maissa. Eikä sen hengen
vaikutus suinkaan ollut himmeämpi silloinkaan, kun minä oleskelin
Kolarissa, niin lähellä Pajalaa olevassa paikassa. Kolarilaisista
kesämuistoistani johtuu mieleeni kymmenkunta Laestadiuksen vuosina 1851
—1859 kirjoittamaa, alkuperäisinä ruotsinkielisinä käsikirjoituksina
säilynyttä saarnaa, mitkä muuan hänen tyttäristään oli lahjottanut
eräälle Kolarin sielunpaimenelle, ja tämä niistä eräitä kohtia minulle
luki. Muuan Laestadiuksen tytär painatutti Luulajassa 1876 paksun
suomenkielisen kokoelman hänen saarnojaan nimellä: »Provasti Lars Lewi
Laestadiuxen Kirkko-Postilla».
* * * * *
Vähän mäkiseksi käy tie lähestyessämme vihdoinkin Pellon viljavata
kylää, mikä on tämän pohjoisen seudun pääpaikkoja. Tässä saamme
viimeisen kerran kulkea lossilla Tornionjoen yli, ja virta pysyy
näkyvissämme 16 kilometrin kulkuajan tuolla pitkällä taipaleella
_Orajärven_ majataloon. Loppumatkalla alkaa viljelys vähetä. Ylämäet
johtavat meitä lähemmäksi erämaata, missä katse kuitenkin silloin
tällöin saattoi pysähtyä siroihin uudistaloihin, joita yhä useampia
alkoi tien varrelle ilmestyä.
Orajärven eli Uudentalon kievari on ylen pieni. Kovin autio on
sen asema muutamalla Kiimovaaran rinteellä. Sieltä on vielä 30
kilometrin pituinen erämaataival Kolarin kappelin Sieppijärven kylässä
sijaitsevaan Satan majataloon. Olemme siis nyt jo noin niinkuin
kotipuolessa!
Koska me matkustimme omalla hevosellamme, tarvitsi se luonnollisesti
vähän pitempiaikaista lepoa kuin tavallisesti, kartuttaakseen voimiaan
pitkän taipaleen varalle. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja läksin
patikoimaan erämaahan, joka oli niin lähellä ja niin vienon hiljainen,
tyyni ja rauhaisa kauniina kesäkuun aamuna. Sopimuksen mukaan
pysähtyisin minä peninkulman verran maantietä kuljettuani toveriani
odottamaan.
En ollut vielä kulkenut kauvas ennenkuin huomasin, että muuan
lappalainen siirtolaisperhe oli porolaumoineen majoittunut hieman
syrjään tiestä, mutta kodan sijasta oli siinä tavallinen hirsistä
salvettu rakennus. Vaaleanharmaa poronjäkälä peittää maan laajalti
uudisasutuksen ympärillä. Sen näkeminen ei porolauman omistajalle
tietenkään ole epämieluista, ja kauniilta näytti minustakin kasvien
rakenne ja hieno väri. Mutta saattaa kuitenkin ymmärtää, miksi
pohjolan erämaissa paljon kuljeksinut suuri maanmiehemme M.A. Castrén
arveli, ettei hän koskaan saattanut katsella poronjäkälää tulematta
alakuloiseksi: olihan hän sen yhteydessä nähnyt musertavaa köyhyyttä ja
kurjuutta Lapissa, suuria suruja ja kovia kärsimyksiä Siperiassa.
Pian loppui tuo lappalaista uudisasutusta ympäröivä poronjäkäläseutu
ja raitis metsämaisema ilmestyi eteeni. Jokin lintu kuului metsässä
livertelevän jostain salaisesta onkalosta kumpusi kirkasvesisiä,
liriseviä puroja. Yhtäkkiä tuli pensaikosta esiin nuori peura ja
ihmisen nähdessään pysähtyi hämmästyneenä muutamiksi sekunniksi ja jäi
seisomaan hurmaavan miellyttävään asentoon, loikatakseen taas tuossa
tuokiossa kevyin kavioin yli vuorten ja kenttien. Vähän tuonnempana
häiritsi metsän syvää hiljaisuutta kova ryske, ikäänkuin kävisi
satujen villi metsästys kautta erämaiden. Siellä jytisi ja tärisi, ja
täyttä laukkaa syöksyi jostain syystä säikähtänyt porolauma, vanha,
ruma härkäporo edellään, pitkin maantietä. Se pysähtyi hetkeksi minut
nähdessään ja pakeni sitte seurueineen salamannopeudella tiehensä
männikköön ja koivikkoon, niin ettei niistä enää jälkeäkään näkynyt,
mutta kuuluipa metsästä vielä kotvasen ryskettä niiden mentyä. Vaan
muutoin oli kaikki niin hiljaista, niin vienoa ja tyyntä tuossa syvässä
erämaassa.
Niin jatkui kulkuni läpi metsän, jota tuli oli paikkapaikoin tärvellyt.
Sitä rajottava korpimaa helotti smaragdinvihreänä, se kun oli täynnänsä
tuhansia ja taaskin tuhansia, keskimäärin noin puolen metrin korkuisia
vaivaiskoivupensaita ja vesoja, luoden tuohon autioon seutuun väritystä
ja suloutta. Miten hienosti ja kauniisti ovatkin sen hartsimaiset
pikkulehdet pyöristyneet ja sahareunaisiksi muodostuneet. Tämä Lapin
soma kaunistuskasvi viihtynee hyvin missä Suomen seudussa tahansa.
Puutarhurien varastoissa niillä luulisi olevan menekkiä, varsinkin
seppeleinä lasten haudoille, sillä ne eivät aivan pian kuihdu.
Erämaassa kävellessään sattuu usein, että vaeltaja eksyy silloin
kun päivä ei paista. Tässä yleisellä valtatiellä, jossa ei mitään
syrjäteitä ole, ei sen pitäisi tulla kysymykseenkään. Mutta muutaman
kerran olin vähän syrjempänä joutumaisillani eksyksiin, nimittäin
avarassa metsässä. Silloin johtui mieleeni Linnén tarina siitä, miten
lappalaiset tuollaisista seikoista selviävät. He ovat tottuneet
saamaan merkkejä osaksi suurista ja kasvavista, osaksi kuivista
männyistä suolla. Ensinmainittujen eteläisellä sivustalla on useampia
oksia, pohjoisella ei ollenkaan. — Kuivissa suopetäjissä on enemmän
naavaa pohjoispuolella kuin eteläisellä. Haavan kuori on röysteinen
pohjoiseen, mutta sileä etelään päin. Muurahaispesää ympäröivät
nurmikko ja marjanvarret eteläisellä, vaan eivät pohjoispuolella. Jos
nuo merkit pitävät paikkansa, olisi lappalaisten tekemillä havainnoilla
suuri arvo. Varmin kompassi lienee tuulien tuivertama oksaryhmä
kasvavissa petäjissä.
_Sammalvaaralla_ näimme viimeinkin muutamia vaatimattomia asumuksia.
Eräässä sellaisessa oli Kansanvalistusseuran maantieteellisiä kuvaelmia
Italiasta.
Sivuutettuamme _Naamajoen_ lossipaikan ei meillä enää ollut pitkälti
Satan majataloon, mistä Kolarin kirkonkylään oli 23 kilometriä. Satan
lähistöllä on entisaikaan käytetty hautausmaa. Se on perustettu
lentohiekkakummulle, mistä soma näköala leviää kaislarikkaisiin
vesilintujen rypypaikkoihin, yli _Sieppijärven_ vesistöjen. Hautausmaan
portti oli koristettu valkosilla sertinkikaistaleilla, joita oli
tapana kiinnittää ruumisrattaiden aisoihin. Sitte ne naulattiin kiinni
kirkonporttiin — etteivät vainajat entisiin koteihinsa enää palajaisi!
Tuo koruton hautausmaa omituisine puuristeineen ja taikaverhoineen
olisi ollut kiitollinen aihe symbolistisille taidemaalareille.
Täällä näin ensi kerran mahtavan _Yllästunturin_ majesteetillisena
kohoovan korkeuksiin noin kuuden peninkulman päässä yli kaikkien
välillä olevien vaarojen. Olihan tämä tunturi, joka on 2,000 jalkaa
merenpinnan yläpuolella ja maan korkeimpia, enemmän kuin mikään muu
houkutellut minut tuolle pitkälle, unohtumattomalle Kolarinretkelleni —
eli retkilleni.
Täällä näin samaten ensikerran keskiyönauringon tekevän käännöksensä
taivaanrannan yläpuolella. Tuota majesteeteista näytelmää sain sitte
viikkokausittain katsella Muonionjoen rantamilta rauhaisassa Kolarissa.
Sinne meitä tiemme johti _Ylisenvaaran_ ja _Pohjoisenvaaran_ ylitse,
kautta kankaiden ja korpimaiden, koivu- ja havumetsien halki, pitkin
helottavien vaivaiskoivujen peittämiä kenttiä.