Vihdoinkin olimme kotona — _Tannan talossa_, jonka virallinen nimi
oli _Lapinniemi_. Sen oli aikoinaan omistanut muuan sotilas, nimeltä
_Björntand_ (Karhunhammas). Ruotsalaisen nimen tand-sanasta oli muinoin
muodostunut: Tanna, mikä sitte jäikin talon yleisimmin tunnetuksi
nimeksi.
Tannan omistajana oli kunnon emäntämme. Ja hänen uskollinen
palvelijansa Roope oli talon kaikki kaikessa: renki, kuski,
»puutarhuri», ja »pehtori» y.m. Talonväki asui vanhemmassa, me
vastatehdyssä rakennuksessa, jossa oli korkeat akkunat. Tänne, mutta
ei kauvemmas, oli jo kauvan ollut postinkulku — nyt se kulkee edelleen
vähän pohjoisemmaksi. Muutamaan naapuritaloon oli maantie päättynyt,
mutta sekin ulottuu nyt Muonionniskaan asti. Tanna oli siis jo
vanhastaan tunnettu ja huomattu paikka.
Heti kun olin hiukkasen hauskaa huonettamme silmäillyt ja siellä
tavannut muun muassa oikein komeita porontaljoja, levitin niistä
muutaman lattialle ja sen ja päänaluksen avulla järjestin kesävuoteen
itselleni. Tarvitaanhan unta myöskin kesäyönauringon maassa, varsinkin
pitkän matkan perästä ja juhannusaaton iloisten vastuksien edellä.
Tiesin kyllä, että verinen vainoretki parvissaan surisevia sääskiä
vastaan oli edessäni, mutta olihan yhdentekevää, milloin tämä
30-päiväinen sota alkaisi. Mieliala oli hyvä, ja kaikkein viimeiseksi
minä, ennenkuin kolmen tunnin syvään ja leppoisaan uneen uinahdin,
rohkeasti nauroin noiden pikku pyrisijäin »sur-sur-surreille» ja niiden
ilkeämielisille »pi-i-i» piipityksille, ne kun leijaillen laskeutuivat
helsinkiläisen uhrinsa kimppuun.
Herättyäni tunsin omituisesti itsessäni, että pääni oli paisunut
ja ikäänkuin ulospäin pullistunut. Sipasin sitä kädelläni. Mitä
olikaan tapahtunut? Oliko tämä minun kalloni? Suuria äkämiä äkämien
viereen oli ilmestynyt päälakeen ja takaraivoon, vähän pienempiä
samallaisia otsaan, niskaan ja kaulaan ja kokonainen legioona pikku
näppyjä poskiin, korviin, käsiin ja käsivarsiin. Vähän alakuloisena
ryhdyin arvailemaan, miten paljon nuo pikku paholaiset olivat minua
verottaneet. Oikeassa kädessäni: siinä punotti kahdeksantoista
veripunasta muinaismuistoa sääskisyömingeistä. — Pidin tarpeettomana
jatkaa tuota yhteenlaskemista ja päätin kylmästi ajatella asiata.
Ihminenhän on määrätty sääskien ravinnoksi Lapissa. Varsinkin sanotaan
tuon seikan koskevan ensikertalaista. Nuo vikkelät elukat pistävät näet
piikkinsä ylen helposti ensikertalaisen parkitsemattomaan pintaan, ja
veressä saattaa olla muutakin makua kuin salakuljetetun norjalaisen
»holipompelin» eli paloviinasekotuksen.
En tahdo liiotella, mutta pidän otaksuttavana, että pohjoismaissa on
enemmän hyttysiä kuin ne 16 à 17 tuhatta miljoonaa ihmistä, jotka
maapallollamme elävät. _Yksi ainoa_ naarassääski saattaa näet,
eläintieteellisten tiedonantojen mukaan, luoda useampia sukupolvia,
joiden yksilöiden voidaan laskea nousevan miljooniin. Siellä täällä
Lapissa, soissa ja rämeissä, on ilma noiden piikkisääskien peittämä
kuin pilveen ikään; vaan kyllä ne muuten vainoovat eteläisempiäkin
seutuja. Ei niitä sikiä juoksevissa, vaan seisovissa vesissä,
helteisillä rannoilla ja liejumailla, sadevesiastioissa j.n.e. Talveksi
ne taintuvat sopiviin lymypaikkoihinsa latoihin, kellareihin ja ehkäpä
enimmäkseen talleihin.
Ennenkuin menin päivälliselle, katsahdin peiliin. Taivahan Tapio! miltä
näyttikään naamani—melkeinpä kauniisti koristetulta korkokartalta
jostain Polynesian tuliperäisestä saaresta.
Tuotimme kahvin rantatörmälle, mihin olimme istahtaneet — tietystikin
sääskien sekaan, jotka eivät sikarinsavua lainkaan pelänneet. Helposti
haihtuva pikiöljy pitänee niitä hetkisen loitolla, mutta tuon
epämieluisen öljyn alituinen käsitteleminen on kiusallista. Paremmin
viihtyy hyttyssuojustin päässään ja kaulassaan, mutta ne pitävät hipiän
ainaisessa hiessä. Parasta on kärsiä näitä verenimijöitä päivällä ja
olla sitte varma hyvän yölevon saamisesta _hyttysteltassaan_.
Tämän älysin heti kun minulle oli kuvailtu sellaisen suojusteltan
rakenne. Kutsutin heti vanhan kankurin, Tiina-lesken, luokseni.
Kuultuaan, että Lapinmaa on minulle rakas, halusi hän reunustaa tuon
valkosen pumpuliuudinkudoksensa pitkin pituuttaan »lappalaisiin
väreihin»: keltapunasinisiin. Ja siihen hän tietystikin sai luvan.
Enkä minä sitä katunutkaan, sillä nämä tummemmat reunukset himmensivät
jossain määrin päivänvaloa ja siten edistivät osaltaan unen pikaista
saapumista. Siihen tuli lisäksi teltan ulkopuolella olevain, saaliinsa
kadottaneiden sääskien surunvoittoinen serenaadi, kerrassaan leppoinen
tuutulaulu, kun kerran ei tarvinnut pelätä päällekarkausta niiden
taholta.
Kun hyttynen metsäisissä ja kosteissa seuduissa eteläisemmissä osissa
Suomea väliin esiintyy miltei maanvaivana ja yörauhanhäiritsijänä,
tahdon tässä antaa pienen kuvauksen hyttysteltasta, minkä helposti voi
kuljettaa mukanaan. Sen vanhastaan suomalainen nimitys on _rankinen_.
Muodoltaan on tämä teltta jotakuinkin tavallisen lehmänkellon näköinen
ja laaditaan se sellaiseksi että sen sisälle mukavasti mahtuu yksi
tahi kaksi lattialle laadittua makuusijaa tahi sänky. Se on ommeltu
uudinvaatteesta, niin harvasta, että ilma pääsee tunkeutumaan sen
läpi, mutta ei pieninkään sääski. Korkeus: maun mukaan tavallisen
miehen korkeus tahi sitäkin korkeampi. Teltankatto muodostaa —
samoinkuin lehmänkellossakin — suorakaiteisen tason, yläpuolelle
ommeltuine nauhoineen ja niiden päässä olevine silmukoineen, mitkä
sitte ripustetaan kattoon kiinnitettyihin pienempiin koukkuihin.
Tuohon teltankattoon neulotaan kiinni ne neljä riippuvata seinustaa
ja niiden väliin järjestetään kolmisärmäinen kiila, jotta telttavaate
olisi alhaalta tarpeeksi laaja. Päästäkseen tuon uutimen sisäpuolelle —
siinä kun ei ole yhtään aukkoa — tulee kohottaa ylös verhon lattialla
viilevää laitaa ja ryömiä siitä makuupaikkaansa. Saattaahan sattua,
että samalla myöskin joku sääski sattuu pujahtamaan siitä sisälle,
mutta sen saa helposti kiinni tuossa pikkuteltassa silloin kun se
turhaan kokee uutimen läpi pyrkiä ulos.
* * * * *
_Tannan_ talon asema siinä akkunaimme alitse virtaavan _Muonionjoen_,
leveän kuin pienen sisämaanjärven varrella oli oikea jylhän
pohjalainen. Vielä sitäkin viehättävämpi oli niin läheltä katsella
tuota etäistä _Yllästunturia_, joka jylhänä yleni välissämme olevan
lakean maiseman yli. Vaihtelevia pilvenhattaroita leijaili hyvin
hitaasti sen reunojen yli, ikäänkuin kolkkoja elonmerkkejä tuossa
jättiläisessä ilmaisten. Tämä tunturi vietteli katseemme puoleensa
usein, hyvin usein.
Aivan kotimme ääressä oli ruokamultainen perunamaa ja ainoastaan
muutamia pensas- ja kukkaistutuksia, joiden keskellä muuan
georginintaimi yleni, tahi miten sanoisinkaan, koskapa sen vana
ei ollut viittäkolmatta senttiä korkeampi. Se kehittyi kuitenkin
kärsivällisesti suureksi kukaksi, jonka ympärysmitta oli sama kuin
ennenmainittu korkeus. Kukkarukka muistutti liikuttavasti kääpiötärtä,
jolla käsivarrellaan lepäsi vauras lapsi.
Talon nähtävyyksiin kuului vielä viehättävä maitohuone, jona oli
muutamaan santasärkkään kaivettu yksinäinen kellari. Hohtavan valkoset
maitopytyt näyttivät ihanteellisen siroilta tuoreitten kuusenhavujen
verhoamia hyllyjä vastaan; ne olivat samaten sopusoinnussa puhtaaksi
pestyn permannon kanssa. Ilma huoneessa oli oikein raitis ja
miellyttävä. Se oli parantola duodesikokoa.
Ja yhtä kaunista oli katsella valkosiksi pestyjen vaatteiden lumen
lailla rantapuiden lomissa loistavan. Tuolla lakkaamatta valuvalla
kirkkaalla virranvedellä oli kummallinen voima saada valkonen
villavaatekin häikäisemään silmää.
Suloinen oli se siunattu virta siitäkin, että se kesäkuumilla tarjoili
meille viileätä kylpyään, mutta jotenkin matala se oli, niinkuin
tavallisesti muutkin samallaiset vesistöt.
Toverini, joka oli uuttera uimaan, ei tyytynyt ainoastaan kesäisiin
kylpyihinsä. Ei ensinkään, talvikylpyjen oli hän täällä havainnut
olevan ylen virkistäviä. Saunan löylystä juoksi hän suinpäin ulos
ja piehtaroi syvissä kinoksissa vanhan suomalaisen tavan mukaan.
Kun hän kerran oli tavallista kauvemmin viipynyt tuollaisella
urheiluretkellään, uskalsin minä hetkiseksi pistäytyä saunan
kynnykselle katselemaan tuota Tannan talon sirkusta, mutta riensin
taas samassa saunaan, sillä ulkona oli 25 asteen pakkanen. — Ihan
helposti olisivat Kolarin pappi ja hän saattaneet käydä otteluun
maailmanennätyksestä siinä urheilulajissa. Kun he talvella läksivät
»pienelle» ajelumatkalle, s.o. ajelivat kolme peninkulmaa, niin
he saavuttuaan miellyttävälle lumikentälle katsahtivat toisiinsa
veitikkamaisesti, pappi ja tullimies, minkä jälkeen riisuivat turkkinsa
ja kaikki muut vaatteensa putipuhtaiksi sekä alkoivat piehtaroida
niinkuin huimat hevoset nietoksissa, niin että varpuset useinkaan
eivät nähneet muuta kuin jalkapohjat noista 30 ja 40 vuoden välillä
olevista valtion virkamiehistä. Tuon 20 asteen pakkasessa tapahtuneen
lumikylvyn perästä pukivat he yksinkertaisesti ylleen, heittäytyivät
rekeensä ja ajoivat yhtäpäätä kotiin puolentoista peninkulman pituisen
taipaleen. Kun minä erään tuollaisen lumikylvyn jälkeisenä päivänä
kysäsin vanhemmalta osanottajalta, miten hän voi, vastasi tämä: »Hyvin,
kiitos vaan kysymästä. Mutta suhiseepa tänään vähäsen kummallisesti
korvissani, vaan ei kai se sentään liene lumikylvystä johtunut».
Ja lopuksi muuan ryövärijuttu Lapista. Istuin eräänä aamupäivänä
Muonionjoen varrella olevassa hauskassa kodissamme — se oli viides
heinäkuuta — ja luin Helsingistä tänne juur'ikään saapunutta
korjausarkkia muutamaan loppupuolinidokseen J.V. Snellmanin koottujen
teosten ruotsinkielistä alkuperäistä painosta. Että jotain _sellaista_
saattoi tapahtua _Lapissa_ ennenkuin vielä yhdeksästoista vuosisata
oli umpeen kulunut, sitä ei tuo suuri kuopiolainen sankari tietenkään
koskaan olisi saattanut ajatella taistellessaan 1840-luvulla milteipä
ypöyksin »Saimassaan».
Samassa astui sisälle reima toverini salaperäinen hymyily huulillaan.
Hän sanoi sellaisilla perusteilla, jotka sittemmin osottautuivat
tosiksi, olevansa vakuutettu siitä, että muuan lastattu vene, joka
aamulla oli sauvonut ylös jokea, oli salakuljetuspuuhissa. Hän
oli päättänyt kahden vahtimestarinsa kanssa seuraavana päivänä,
eräänä lauvantaina, puoli kahden aikaan aamulla huomaamatta seurata
alusta maitse Ruotsin puolella. Niin tapahtuikin. Yksinkertaisiin
siviilipukuihin puettuina nousivat nuo kolme miestä sovittuna aikana
yön hiljaisuudessa maihin Ruotsin puolelle, mistä minä sitte sauvoin
veneen takaisin Tannan rannan vanhaan valkamaan, niin että kylässä
luulisivat tullivirkamiehen olevan kotosalla.
Reippaina kävelijöinä harppailivat miehet kenenkään huomaamatta ja
yhdessä ainoassa vuorokaudessa tuon yhdeksän peninkulman pituisen
matkan Muonionniskan kirkonkylään ja heinäkuun 8 päivän aamuna
toimeenpanivat kotitarkastuksen ja takavarikkoonoton epäillyn
kauppamiehen luona.
Takavarikkoon otettujen tavarain arvo nousi tuskin tuhanteen markkaan,
mutta tuossa jutussa tulisi kuitenkin ihmishenkiä vaaraan. Sillä ennen
pitkää kävi ilmi, että milteipä koko kylän miesväki ja nuo puolivillit,
humaltuneet tukkijätkät joen kummallakin puolen olivat hyvissä väleissä
asianomaisten muonionniskalaisten kauppiaiden kanssa Syystä että täällä
yleensä tullimiehiä miltei joka taholta karsain silmin katseltiin
viivästyi rannalle asetettujen takavarikkotavarain kuljettaminen.
Silloin käyttivät jätkät tilaisuutta hyväkseen ja noin 15 à 20 miehen
suuruisena joukkueena hyppäsivät kahteen suureen koskiveneeseen
ja nousivat maihin suomenpuoleiselle rannalle, minkä perästä he,
keksit ja seipäät käsissään, suinpäin syöksyivät tullimiesten
niskaan. Viimeksimainituilla oli hyökkäyksen tapahtuessa ainoastaan
yhdellä, nimittäin nuoremmalla vahtimestarilla, revolveri. Kun hänen
esimiehensä näki kolme seivästä olevan vihanvimmaisina kohotetun juuri
tuon revolverinomistajan päätä kohti, käski hän tämän laukaisemaan
revolverinsa, mikä tapahtuikin, kuitenkin kehenkään sattumatta. Siinä
samassa iskettiin hänet verissäpäin maahan ja roistot olivat jo vähällä
surmata hänet. Tuossa tuokiossa saapui taistelupaikalle paikkakunnan
nimismies, mutta sillävälin olivatkin jätkät jo ehtineet työntää
veneisiinsä suurimman osan rannalla olevista tavaroista, minkä jälkeen
kiireimmän kautta pyrkivät Ruotsin puolelle. Tullimiehet ja nimismies
ajoivat heitä veneellä takaa. Turhaan käski heitä nimismies lain
nimessä ja ampumisen uhalla pysähtymään. Haulikosta pamahtikin kaksi
laukausta jätkiä kohti ja näistä sai yksi panoksen niskaansa.
Mutta tästä huolimatta soutivat nyt tukkijätkät kaikin voimin kohti
Ruotsin rantaa ja katosivat metsän varjoon, heitettyään jokeen
säkillisen sokeritoppia ja jätettyään rannalle sen osan saaliistaan,
mitä eivät jaksaneet kantaa.
Suomalaiset lainvalvojat palasivat takaisin, heillä kun ei ollut
oikeutta seurata rosvojen jälkiä Ruotsin valtakunnan alueella.
Asestettuina ja turvanaan nimismies 20-miehisine joukkueineen kulkivat
nuo tullilaitoksen valppaat valvojat, takavarikkoon otettujen
tavarain tähteet mukanaan, peninkulman verran halki metsän — mitään
varsinaista maantietä ei Muonionniskaan silloin vielä ollut. Matkan
loppuosa kuljettiin veneillä aina Kolariin asti, minne jo häilyviä
huhuja Muonionniskan verisistä vainotöistä oli vierinyt, levottomuutta
kaikkialla herättäen, mutta varsinkin Tannan talossa.
»Salakuljetusbasilleja» piiloutunee ehkäpä joka toiseen kukkaroon
Suomen ja Ruotsin rajajokien varsilla. Kaikkein pienimmät, kaikkein
viattomimmat ja hilpeimmät niistä ovat päivät pääksytysten liikkeessä
Tornion ja Haaparannan välisellä kävelysillalla ja niistä ei
tullilaitokselle ole vähintäkään vahinkoa. Ilkeät, rumat, inhottavat
ja tarttuvaiset basillit, jotka voisivat ja joiden pitäisi aiheuttaa
tunnontuskia, kulkevat salaisia pimeyden polkuja ylempänä pohjolassa.