Hupaista on keväisen ja kevätkesäisin matkustaa kauvemmas pohjoiseen ja
matkansa varrella huomata, miten tuon kauniin, lupaavaisen vuodenajan
etujoukot jo ovat tännekin pohjolaan ehtineet. Herkkyypä mielessään
kuvittelemaan, että tämä raitis, iloinen aika silloin on sattunut
muodostumaan tavallistaan pitemmäksi.
Useita vuosia takaperin matkustin toukokuussa ja kesäkuussa —
enimmäkseen maitse — ympäri koko Itämeren. Lähdettiin Helsingistä
Suomenlahden yli Rääveliin ja jatkettiin sitte matkaa Venäjän
länsiosien halki Riian kautta Saksan valtakunnan pohjoisille
rannikkoseuduille ja pistäydyttiin muutamissa sikäläisissä katedraali-
ja merikaupungeissa aina Lyypekkiä myöten.
Kotimaasta lähdettäessä oli kylmää ja harmaata kedoilla ja lehdoissa,
mutta täällä etelämpänä tuoksahti vastaamme mitä hienoin, leppoisa
kevät; siellä oli ruohoista jokaisessa sopessa, ja siellä lemusivat
sireenit ja tuomet puistikoissaan ja lehdoissaan.
Ja Tanskassa, saapuipa niihin tahansa Seelantia, lepattelivat
vaaleanvehreät lehvät metsien tummissa pyökkipuissa. Puutarhoissa
ylenivät tuomet ja sireenit ja hedelmäpuut mitä heleimmissä
morsiuspukimissaan.
Kun matka sen jälkeen kävi yli Sundin ja jatkui halki eteläisen ja
keskisen Ruotsin, Malmöstä ja Lundista Skaraan, Vexiöön, Linköpingiin
j.n.e. aina Upsalaan ja viimein Tukholmaan asti, levisi kaikkialla
eteemme kevät veitikkamaisesti hymyilevänä ja se mitä kauneimmassa
kukkaisasussa muukalaisen vastaanotti.
Koska aikomukseni oli ollut viettää suuri osa kultaisen kesän
keskiyönauringonviikoista Suomen puoleisessa pohjolassa — köyhässä
Kolarissa, joka Muonion- ja Tornionjoen rantamina tungeikse pohjoista
kohti Muonion ja Kittilän Lappien väliin, olisi tietenkin ollut
mukavinta matkustaa höyrylaivalla Ruotsin pääkaupungista Haaparantaan.
Mutta kun minun täytyi ensin käydä Helsingissä, palasin senvuoksi
piakkoin kotimaahan. Sielläkin oli minua vastassa kevät, joka jo oli
ehtinyt edetä yli Ahvenanmeren ja pukenut pihlajat ja koivut, tuomet ja
sireenit kukkiin ja lehtiin.
Ja miten kauvas tahansa pohjoiseen juna minua sitte kiidättikin, oli jo
kesä Suomen vainioilla, yksinpä noilla ihanilla, eteenpäin rientävien
porisevien purojen uurtamilla Hupisaarilla Oulun luona. Oulu oli siihen
aikaan rautateittemme päätepaikka.
Höyrylaivaliike oli kuitenkin jo täällä pohjolassakin alkanut ja
hauska, oikein mukava pienempi höyrylaiva välitti liikettä Oulun, Kemin
ja Tornion välillä.
Kemissä tapasin ilokseni ja odottamattani sen nuoren ystäväni — jo
silloin hyvässä asemassa olevan tullivirkamiehen — joka oli kutsunut
minut kesävierailulle Kolariin. Hän oli saapunut Kemiin minua
tapaamaan. Sieltä matkustimme yhdessä höyrylaivalla Tornioon, jonne hän
oli jättänyt hevosen ajopeleineen.
Syvässäkulkevat alukset eivät pääse Tornionjokea myöten noihin
tuttuihin pikkurajakaupunkeihin asti, vaan on niiden pysähtyminen
ulkosatamaan. Pienemmät laivat kulkevat tuon matkan ilman esteitä. Ei
tule sen vuoksi oudoksua, että ensikertalainen Tornioon matkustaja
hämmästyksekseen huomaa laivansa laskevan joen läntiselle rannalle
— siis Ruotsin puoleiselle. Tahi jos matkustat maanteitse, on sinut
vietävä yli virran itäiseltä rannalta läntiselle.
Tuo vanha, jo 5 à 6 vuosisataa sitte mainittu Tornio, joka v. 1621 sai
kaupunginoikeudet, perustettiin muutamalle saarelle lähelle virran
läntistä rantaa. Tämä on jälestäpäin muodostuneiden maatumisien kautta
kasvanut yhteen Ruotsin kanssa, johon sen nyt yhdistää pitkä ainoastaan
jalankulkijoille varattu, ränsistynyt silta, mikä on rakennettu yhäkin
alavan ja liejuisen joenpohjan yli. Hevosliikennettä ja raskaampain
tavarain kuljetusta Tornion kaupungin ja vastakkaisen suomenpuoleisen
rannan välillä välitetään tavallisilla rattailla, nyttemmin taas, kun
Oulun rata on tänne asti ulotettu, höyrylautan avulla, niin hyvin
matkustavaisia kuin rautateitse saapuneita tavaroitakin.
Tornio lienee luettava Perä-Pohjolan vaatimattomimpiin kaupunkeihin.
Yleiset avonaiset alat, joita muuten on vähän, olivat nurmikkoisia.
Yleisistä istutuksista saattoi tuskin mainita. Mutkikkaat, kapeat kadut
olivat kiveämättömiä, samoin myöskin niitä leikkaavat palosolat. Näiden
kujien kahdenpuolen oli ja on kai vieläkin jokseenkin syviä laudoilla
peitettyjä ojia, mitkä samalla olivat jalkakäytävinä, Ne ovatkin ylen
tarpeellisia etenkin syksyaikana, jolloin katujen liejun paljous ihan
hirvittää. Rakennukset ovat enimmäkseen vanhoja, matalia ja punasiksi
maalattuja, mutta tapaapa väliin uudempiakin ja sirommannäköisiä
taloja, joihin on uhrattu valoisampia värejä.
Kun vuonna 1827 ruotsalainen naapurikaupunki _Haaparanta_ syntyi,
ei Torniolla ollut varoja eikä yritteliäisyyttä kilpailuun tuon
ripeästi kehittyvän kilpailijan kanssa, jota nyt saatetaan sanoa
nykyaikaiseksi, vaikkakin pieneksi kaupungiksi. Kadut siellä ovat
leveitä ja suoria, asuinrakennukset siroja ja miellyttäviä, pienet
istutukset sieviä ja hyvin hoidettuja, liike kaduilla jokseenkin
vilkas, kauppapuodit ylimalkaan paremmin varustettuja ja asukkaiden
vaatetus enemmän huolehdittua kuin Torniossa. Jos aikoo uida joessa, on
matkustettava »Ruotsiin» j.n.e. Yhdessä suhteessa oli Tornio — kaikista
merkeistä päättäen — ehdottomasti Haaparannan edellä, nimittäin
siinä, ettei siellä ollut viekoitelevia työväenkapakoita. Niissä
kahdessa Haaparannan kolmannen luokan kapakassa, jotka sijaitsevat
vilkasliikkeisten katujen varsilla, saattoi avonaisista akkunoista
keskellä päivää nähdä ja kuulla rähisevien miesjoukkojen pullojaan
kilistelevän, ja kuitenkin oli niistä suuri osa suomalaisia jätkiä.
Ken Torniossa on oleskellut kauvemman aikaa kuin tavallinen
turisti, hän luullakseni muistelee tuota pientä pohjoista kaupunkia
rauhaisana paikkana vaatimattomine yksinkertaisine asukkaineen.
Hän varmaankin hienosti hymyillen heittää tervehtivän katseensa
noihin somiin, patriarkallisiin humalistoihin ja noihin reheviin ja
suuriin perunamaihin, jotka kadunviereisen matalan ristiaidakon takaa
pistävät yhtä selvästi katselijan silmiin kuin kauppamiesten vajojen
katoille puukehyksien varaan ripustetut »melkilihat», joita auringossa
kuivataan. Nuo puuvarustukset vajojen katoilla ovat täällä hyvin
muodissa poronlihaa kypsytettäessä. Arkielämän pienet yksityiskohdat
ovat täällä niin selvän avoinna ventovieraalle, että hän pian tuntee
olevansa tuossa pikkukaupungissa kuin kotonaan.
Olisi väärin olla tässä mitään mainitsematta tuosta hiljaisesta,
rauhallisesta Rantakadusta, jonka toisella sivustalla on jono vanhoja,
kaksikerroksisia puutaloja, useimmat niistä ylen yksinkertaisia,
vaan jotka kuitenkin näyttävät kätkevän itseensä monta muistoa ja
tarinaa, joita ehkä mielellään kuuntelisi. Kadun toista sivustaa ei
ole rakennettu, vaan täyttävät sen yksityiset »yrttitarhat» ja pienet
puuistutukset ja niitä ulottuu aina joen rantaan asti. Sen pahempi
varjostavat korkeat lankkaukset ja ristiaidakot tuota kaupungin
kaunista kohtaa.
Yleisiä rakennuksia ei Torniossa oikeastaan ole muita kuin kolme:
raatihuone, kreikkalaiskatolinen kirkkokappeli pienoiskoossa ja
kaupungin v. 1683 rakennettu kirkko, jonka hyvin säilynyttä temppeliä
ja huolella hoidettuja muistomerkkejä Tornio oikeutetulla ylpeydellä
saattaa näytellä kenelle sivistyneelle ulkomaalaiselle tahansa.
Kirkon korkea suippotorni ja sen alkuperäinen, viiden pikku tornin
koristama kellotapuli — jonka ylimmästä kerroksesta suotuisalla ilmalla
saatettanee nähdä keskiyön aurinko yli koko yön juhannuspäivää vasten —
näkyvät jo pitkän matkan päähän kaupungista.
Tämä puukirkko on ainoa laatuaan Suomessa. Se on nyt 225 vuotta
seisonut ihan vaihtumattomassa vanhassa asussaan uskonpuhdistuksen
ajan toiselta vuosisadalta alkaen. Tuota aikaa muistuttavat vielä
sen monet koristukset: iso akkuna-aukko kierteisine pylväineen,
viiniköynnöskuvineen ja serafinpäineen; köynnöksissä kiemurtelevat
korintilaiset pilarit, lyijyreunaiset ruudut kuorinakkunassa; tämän
lisäksi taiteellisesti maalattu ja kirjaeltu saarnastuoli vuodelta
1701, komeimpia mitä meillä on olemassa; joukko kattomaalauksia ja
kuorikehys, mikä leikattuine köynnöskoristeineen ja rautaristikkoineen
ja samoin uurrettuine ja kullattuine obeliskeineen tekee hyvän
vaikutuksen erottaessaan kuorin alttareineen muun kirkon yhteydestä.
Tämä kaunis kirkollinen muistomerkki on Kaarle XI:nen ajoilta ja sen
»syntymävuosi» on täsmälleen sama kuin Kaarle XII:nen.
* * * * *
Päivän Torniossa oleskeltuamme alotimme iloisina matkamme pohjoista
kohti mitä herttaisimman sään vallitessa. Kevät kiirehti sekin meidän
mukanamme ja loi ympärilleen mitä hienoimman vehreän värityksen niin
kauas kuin silmä kantoi.