On maaliskuun alkupuoli.
Hyvä suksikeli houkuttelee minut liikkeelle kylään. Siellä onkin nyt
paljon puhelemista näin ennen vaaleja, joita suurena, historiallisena
tapauksena odotetaan.
Täältä minun pirttini pihalta on kiva myötäle alas jokivarrella olevaan
kylään. Tuota Tervaniemen peltoa pitkin potkaisen menemään, läheltä
riihtä, jonka pohjoispuolella on vankka kinos. Siinä on hyppyriä
kylliksi, että lennän suksineni monta syltä rikkomatta...
Ja vauhdilla kiitävät sukseni Tervaniemen navetan taitse maantielle,
joka siinä juuri laskee luikertelevana mäkeä alle, mistä kylä alkaa.
Tervaniemi on pohjoisesta tullen kylän ensimäinen talo. Vankka ja
varakas talo. Se on merkillinen talo muutenkin, mallitalo kerrassaan ja
esimerkiksi kelpaava monelle kylän talolle. Isäntä ja emäntä ovat jo
ikäihmisiä, lapset, joita on neljä, kaksi tytärtä ja kaksi poikaa, ovat
kotonaan kaikki. Tyttäret hoitavat karjan, pojat ja ukko muun työn
tekevät. Hyviä, hiljaisia kunnon ihmisiä ovat kaikki, vaikka heitä
kylällä "viisaat" pitävät vähä hölmöinä, varsinkin tyttäriä, jotka
eivät ole joutuneet naimisiin, vaikka ovat jo siinä kolmenkymmenen
paikoilla. Mutta sellaisia tyttöjä ei vain ole muissa taloissa tässä
kylässä eikä varsin toisessakaan. Eivät koreile Tervaniemen tyttäret
"pluuseissa" eivätkä "rimsuissa"; eivät kuulu mihinkään seuraan ja
harvoin kylässä kulkevat. Mutta sitä ahkerampia ovat kotonaan, ja
varmaa on, että se, joka siitä talosta emännän ottaa, saapi kerrassaan
kelvollisen ja työtä tekevän ihmisen...
Merkillinen on talo siinäkin suhteessa, että se on ainoa talo koko
pitäjässä, johon eivät vielä "aatteet" ja uudistukset ole päässeet
leimaansa lyömään. Siinä eletään vielä vanhan kansan elämää, ja hyvää
elämää eletäänkin. Ei ole separaattoria, ei niittokonetta, ei ole ukko
suostunut mihinkään uuteen hommaan, oman päänsä pitää. Mutta kiltisti
täytyy ukkoa puhutella, sillä onpa monen isännän velkakirja hänen
punaisen loukkokaappinsa laatikossa. Ja vaikka talosta ei viedä
meijeriin maitoa ja vaikka heinä tehdään aivan ihmisvoimalla, niin
enimmin saadaan Tervaniemessä karjasta sittenkin tuloa...
Tervaniemen väkeä on näinä aikoina koetettu oikein vasiten saada
innostumaan politiikasta, mutta yhtäläinen jästipää on ukko ollut siinä
niinkuin muissakin asioissa. Rovastillekin, joka on pitänyt
velvollisuutenaan toimittaa ukolle Uusia Suomettaria, on ukko vain
arvellut.
"Ei niihin ole luottamista enempää yhteen kuin toiseenkaan... Enkä minä
äänestä enkä pane tikkua ristiin ennenkun pääsen asian päälle..."
Koetettiin tyttärille ja pojille. Kulki pappilan fröökynä lakkaamatta
Tervaniemen tyttärille selittelemässä U. S. kainalossa, mutta mitäpä ne
pässinpäät: olivat vain sanoneet, etteivät he äänestä ketään, ja
nauraneet vasten pappilan fröökynän naamaa. Yritettiin pojillekin.
Mutta vielä huonommalla menestyksellä...
Tuossapa näkyy Arviiti poika kujalla laittelevan heinähäkkiä reen
päälle. Käväisenpä tässä ohimennessä Arviitia puhuttelemassa.
"No lähteekö se Arviiti äänestämään ensi perjantaina?" kysyin.
"Olenpa ajatellut, että jos tuota lähtisi..."
Mies oli siis ainakin muuttunut... Olisikohan pappilan fröökynä
ainakin...?
Mutta Arviiti on tällä kerralla puheliaammalla tuulella kuin
tavallisesti ja arvelee:
"Kävin tässä tuonnoin kuulemassa sitä Ahmavaaraa, kun hoettiin, että se
mies tietää asioita... ja tuntuikin tietävän... Jo minäkin pääsin
käsittämään niistä puolueista, että mikä se mikin on... Olisi tässä
minunkin kukkarossani tupakkaa..."
"No tupakan tässä nyt sen kunniaksi saapi panna."
Ja minä pistän piippuuni Arviitin kukkarosta ja antaun puheisiin.
Arviiti on näinä päivinä kokonaan muuttunut: entisestä hiljaisesta
miehestä on tullut puhelias ja innokas. Nuorsuomalainen sanoo hän
olevansa ja aikoo Ahmavaaraa äänestää:
"Eivätpä joutaneet nukkumaan takapenkilläkään, kun Ahmavaara puhua
paukutteli", arveli hän.
"No mitä pappilan fröökynä?"
"Kävi se eilen meillä, vaan kun minä sanoin, että eipä se taida minun
mieleni nyt muuttua, niin ei enää virkkanut mitään."
Ja muista puheista minä kuulin, ettei pyöritellä Arviiti poikaa enää
mihinkään päin. Tuntuu olevan senpäinen mies, että tekee sen kuin
aikoo.
"Kuuluuhan se taas olevan muuan suomettarelainen agitaattori.
Salmelassa tänä iltana puheen pitää", ilmoitan Arviitille.
"Vai vielä nytkin yrittävät..."
"Meneekö Arviiti?"
"Lempo sinne lähtenee..."
Toivotan onnea Arviitille ja lähden hiihtelemään alas päin.
Tässä on Pullinki, pienoinen, vähävarainen talo. Vanhimmat lapset ovat
Amerikassa ja nuorimmatkin mikä missäkin maailmalla. Muuatta asiaa
tulen ajatelleeksi sivu hiihtäessäni tuota Pullinkia. Se on pienin talo
koko kylässä, mutta nuo vanhukset, jotka vieläkin elävät ja taloa
hoitavat, ovat kaikkein suurimman lapsilauman kasvattaneet...
kahdeksantoista yhteensä... Siellä ovat ympäri maailmaa jo kaikki, ja
niin olen kuullut, ettei ole vanhuksilla heistä isoa iloa yhdestäkään
ollut... Mitä se Jumala _silläkin_ tarkoittanee?
Pullingin naapuri on Järkkälä, siisti punainen talo.
Siinä ovat tyttäret ja pojat koulua käyneet, ja vanhin poika on
pappina. Mutta kyllä he vain ovatkin olevinaan ylpeitä ja pitävät
itseänsä viisaampina muita ihmisiä. Ainakin siltä näyttää. Muuan
tyttäristä, Elli niminen, kuuluu olevan kihloissa toisen pitäjän papin
kanssa. Mutta hyvä mies on isäntä, Järkkälän Pekka. Järjestyksen mies
ja harrastaa kaikkea uutta ja on uusien hommien uranaukaisija...
Järkkälän naapuri on Ojala, ja talot ovat aivan vieretysten. Ojalassa
on nuori isäntä ja emäntä ja kovia politiikka-ihmisiä kumpikin. Pitkin
talvea on näiden naapurien, Järkkälän ja Ojalan, väen kesken ollut
lakkaamaton jankkaus puolueista, mutta nyt kun vaalit lähenemistään
ovat lähenneet, on heidän keskinäinen sopunsa mennyt aivan pilalle.
Eivät seurustele toistensa kanssa, ja sitä määrää on, että hyvän
huomenen toisilleen sanovat. Niin äkäisiä ovat molemmissa taloissa.
Saapa nähdä, leppyvätkö sittenkään, kun nuo onnettomat vaalit ovat
ohitse...
Niissä vaaleissa ihmisten mielet tuntuvat olevan. Joka ainoa, jonka
tiellä kohtaan, arvelee joko aluksi tai lopuksi:
"No ensi perjantaina se on ensimäinen vaalipäivä..."
Tuo se on kummempi mies muita tuo Maikkulan isäntä, tarkoitan, että
siinä on henkeen ja vereen asti niin täydellinen suomettarelainen, että
naurattaa. Kaiken talvea on hän ollut liikkeessä puolueensa asioita ja
aatteita levitellen. Ei muuta ole joutanut tekemäänkään. Hyvä kuuluukin
olevan puhumaan, ja mainion selvillä on hänellä kaikki asiat. Ei
hänestä, tuosta purevasta ja lihavanlaisesta miehestä, kukaan uskonut
tulevan semmoista innokasta puoluepukaria. Ja sattuma se taisi hänet
sodan rintaan pannakin. Oli syksyllä ollut Maikkulassa muuan
meijeriherra, jonka tiedettiin olevan suomettarelaisen. Se herra viipyi
melkein viikon Maikkulassa -- ja pitkät olivat heillä olleet muut
puheet, koskapa oli jäänyt separaattorikin korjaamatta. Ja kun herra
oli mennyt, oli Maikkulan Eemeli kuin uudestakastettu eli miksikä häntä
nimittäisi.
Silloin alkoi jo "aatteistaan" puhua, routavuosista ja tästä nykyisestä
senaatistamme. Mutta kun ei saanut mitään aikaan omassa kylässään --
sillä sen mitä hänellä oli sanomista, tiesivät muutkin, -- suori hän
sukset jalkoihinsa ja hiihteli pitkät matkat laitapitäjään. Siellä
olivat lyömättömät maat ja kiitolliset kuulijat. Ja niin kerrotaan
kylällä, että vähä väliä on Maikkulan Eemeli kirjoittanut
meijeriherralle, antaen tietoja, kuinka hän työssään menestyy, ja
ilmoittaen missä määrin hänen puolueensa kasvaa. Sillä -- niin
kerrotaan myös -- tuo meijeriherra on ikäänkuin hoijakan vapa, jonka
ympärillä töitä tehdään ja piiriä laajennetaan. Mutta koska täällä
pohjan puolessa ei ole kuuluvissa eikä näkyvissä toista niin
innokasta ja sievätekoista miestä kuin Maikkulan Eemeli ja koska hän
kuuluu meijeriherraltakin saaneen suuret kiitokset innokkaasta,
isänmaallisesta työstään, on hänelle annettu kunnianimeksi
"Pohjoisnapa".
Jopahan näkyy olevan Eemeli kotonaan, poikki pihan näkyy menevän... ja
tänne päin silmä... ja näkyy nyt puhuttelevan outoa miestä kuistin
edessä. -- Kun hiihdän aivan vieritse, niin kuulen Eemelin sille
toiselle sanovan:
"Meidän on voitto oleva... isänmaa on pelastettava..."
Niin isänmaallinen mies on Maikkulan Eemeli!
Vai luuletteko, että hän tyhjää on isänmaalle tarjonnut! Ei suinkaan.
Sillä hän on painostaan kevennyt lähemmäs kymmenen kiloa -- nyt tänä
talvena kevennyt, hiihtäessään laukullinen "luvallista" kirjallisuutta
selässään, pitkin ja poikki pitäjää.
Eemeli Maikkulasta puhuessani muistan toisenkin kummituksen: tuon
Yliniemen Susannan...
Tavallinen ihminen oli Susannakin viime syksyyn asti, mutta siitä
saakka on ollut kuin lentävä lintu. Ei sitä uskoisi, että ihminen niin
saattaa muuttua. -- Mikä lie ollut joku kristillinen asia, jonka vuoksi
maailmanmainio, ikuinen neiti Käkikoski kävi tässä meidänkin kylässä...
Ja hänestä se oppi Yliniemen Susannakin. Alkoi saarnata ja "tehdä
selkoa". Ja koska Susanna oli neiti Käkikoskella nähnyt komeat rillit
ja koska hän uskoi, että rillit kuuluivat agiteeraustoimeen, hankki
hänkin sellaiset ja silmäili niiden takaa samoinkuin oli nähnyt neiti
Käkikoskenkin silmäilevän...
"Sopiihan nämät minulle?" oli hän kysynyt tuolta Auttosen Penjaamilta,
joka on oikein komea poika, mutta suuri hulivili ja tyttöjen ystävä.
Mutta ei ollutkaan Penjaami vastannut, oli vain pyrkinyt likemmä
Susannaa, että hän ottaa ja halailee ja kukaties suuteleekin...
Mutta siitä oli Susanna suuttunut ja sanonut niinkuin oli arvellut,
että neiti Käkikoskikin olisi sanonut.
* * * * *
Olenpa tässä miettiessäni hiihtänyt useita taloja sivukin.
Nyt olen Pekkalan luona. Mitähän siellä Pekkalan vanha vaari miettinee?
Olisipa sitä soma tavata, että kuulisi mitä ukko, vanha viinamies,
näistä nykyajan asioista arvelee. Siinä on ollut kiva mies aikoinaan ja
terve ja niin juoppo, ettei tiedä vanhempikaan kansa täällä semmoista,
niin väkevää viinamiestä olleen. Entisestä talostaan on ukko saanut
eläkkeen, mutta vieläkin hän, kun osuu maille pääsemään, ottaa kovat
ryypyt, niin parantumaton on, vaikka on jo liki kahdeksankymmentä
iältään. Hänen entiset markkinatoverinsa ja hauskat pomoveikot ovat jo
aikoja sitten olleet maan mustissa mullissa. Hän, Pekkalan ukko, on
tänne jäänyt ikäänkuin muistomerkiksi entisiltä ajoilta. Sillä
verrattoman parempina pitää ukko entistä aikaa, jolloin ei ollut
rautatietä, vaan hevosilla kuljettiin pyörryttävän pitkiä matkoja.
Hämeen maassa on ukkokin monta kertaa käynyt ja mielellään muistelee
matkojaan. On niillä retkillä ryypätty, viikoittain herkeämättömässä
humalassa, ja hauskaa on ollut...
Mutta tuossapa ukko tuleekin, keppi kädessä astelee.
"No päivää, vaari. Mihin vaari nyt on menossa?"
"Menen käymään Tikkalassa... Fransi kuuluu tulleen kaupungista ja oli
pyytänyt tulemaan, että häneltäpä taitaisi löytyä puoleen kuppiin",
ilmoittaa ukko naurussa suin.
Verrattoman vankka ja terve hän näyttää olevan vieläkin, vaikka sitä
taitaisi olla melkoinen lampi, jos kaikki viina olisi yhdessä, mitä hän
on juonut...
"Kun välistä, kun hyvin oli voitettu markkinoilla, juotiin kaksi ja
kolmekin viikkoa, etten minäkään joutanut housuja ollenkaan jalkaan
panemaan sinä aikana... Mitä ne tämänaikaset juopot... jonkun vaivasen
litran..."
Punainen on vieläkin naama niinkuin kuparikattilan kylki.
Kun sanon, että nyt ensi herrainpäivillä tulee laki semmoinen, ettei
koko maahan saa tuoda viinaa eikä myydä sitä, niin naurahtaa ukko:
"Sen tehkööt... vaan on sitä ollut toisenlaistakin aikaa... minunkin
eläissäni."
Ja tyytymätön ilme naamassaan lähtee ukko köpittämään Tikkalaan päin,
jossa toivoo Fransilta puolikuppisen saavansa.
Olisi todella hauska tietää, mitä hänestä tämä nykyinen raittiusväki
arveleisi?
Mutta tuollapa tulee vastaani kaksi komeaa tyttöä... Alaniemen Sandra
ja Junttilan Anna näkyvät olevan. Kylän pulskimpia tyttöjä. Sandra
kuuluu olevan salakihloissa tämän nykyisen opettajan kanssa, vaan ei
kuulukaan Alaniemen ukko vävyksi pyrkivästä pitävän... Niin on
sanottu... Mistäpä minä tiedän, onko tosi...
Junttilan Anna on minusta vielä mieluisempi neito kuin Sandra. Anna on
vikkelä tyttö, hyväpäinen ja lahjakas. Kansanopistossa on ollut ja
kosijoita kuuluu olevan vaikka kuinka paljon, vaan ei ole vielä kukaan
kelvannut. Ketä sitten vartonee? He ovat kumpikin innokkaita nuorison
rientojen kannattajia ja Anna varsinkin pystyy vaikka mihin. Pitää
nuorisoseurassa puheitakin, että paukkuu...
He seisahtuvat puhelemaan ja Anna sanoo:
"Mutta eikö ole kauheaa, kun se Pohjoisnapa" (tarkoittaa Maikkulan
Eemeliä) "on siellä hiihtoretkellään saanut kaikki suomettarelaisiksi!
Senkin syöttiläs... Vaan tänne on nyt juuri tullut koululle kaksi
nuorsuomalaista ylioppilasta Helsingistä... Ja heidät meidän pitää
saada puhumaan tuonne syrjäkyliin, vaikka mikä olisi... Me olemme juuri
Sandran kanssa koululle menossa... Lähde nyt mukaan sinäkin... Pitää
meidänkin jotakin toimia... Suomettarelaiset liehuvat kuin paha henki
joka paikassa... Nytkin taas on tullut muuan agitaattori jo
Salmelaan... Tänä iltana kuuluu puheitaan pitävän..."
Anna on innossaan, puhuu lämmöllä, että posket punottavat...
"Käänny takaisin sinäkin!" pyytää hän vielä. "Vaalit ovat juuri ovella,
emmekä oikeastaan ole mitään toimittaneet."
Jo innostun minäkin.
"Jospa häntä lähden takaisin, koska on näin komeita kumppaneitakin..."
"Ole nyt...!"
"Sandralla sinne koululle taitaa olla muutakin asiaa..."
"Joko taas...!"
Me lähdemme koululle päin. Kirkas, kaunis on maaliskuun päivä ja
taivaan sini jo kevättä tietää, huikaisevan valkoisilta paistavat
lumiset vaarojen laet kahden puolen valtavan joen uomaa, ja metsä
niiden kupeilla pohottaa lempeän vihreältä...
"On niin kaunis tämä Suomenmaa, tämä isäinmaa... on niin ihana koko
Pohjola ja taivas niin sininen ja sileä..." sanoo Anna ajatuksissaan,
kun nousemme koulun pihaan.