Hän luuli itseään onnettomimmaksi mieheksi nyt. Ja kuinka vähäpätöisen
asian vuoksi hän oli tullut onnettomaksi!
Tapaus on viimekeväinen, siltä merkilliseltä Snellmanin päivältä,
jolloin nimiä suomennettiin ja muutettiin. Eihän tuo koko
nimensuomennoshomma oikeastaan koskenut häneen ensinkään, sillä
hänellähän oli isältään peritty siisti ja sievä suomalainen nimi
Kokkare... Kustaa Kokkare.
Niin oli. Ja hän oli saanut vakinaisen paikan opettajana väkirikkaan
pitäjän kirkonkylässä. Ei muuta puuttunut kuin "kainaloinen kana",
sievä ja siro eukko, niin mies olisi kaikin puolin valmis aloittamaan
"elämäänsä". Mutta siinä se juuri olikin suuri kysymys. Sillä hänelle
oli nimenmuutos tullut elämänkysymykseksi, kun se muilla vain oli
hupaista vaihtelua. Hänen morsiamensa nimittäin oli jo kihloihin
mennessä lausunut toivomuksensa olevan, että Kustaa ensi tilassa
muuttaisi nimensä joksikin muuksi sointuvaksi suomalaiseksi nimeksi.
Kokkare nimen oli hän sanonut olevan niin hävittömän ruman, ettei hän,
Henriika, missään tapauksessa tulisi sillä nimellä kulkemaan elämäänsä
läpi...
Ja Henriika pysyi sanassaan, sillä hän oli kiinteä eukon ollen ja
tahtoi heti alussa ottaa ohjat omiin käsiinsä. Ei ollut siis muuta
neuvoa Kustaa Kokkareella kuin muuttaa nimensä, jos mieli saada
rakastetun Henriikan omakseen.
Tämä oli kovaa aikaa Kustaa paralle. Yökaudet hän mietti ja oli kuin
kahden tulen välissä.
Sillä se, että hän muuttaisi suomalaisen sukunimensä toisenlaiseksi,
osoittaisi ensiksikin isän nimen halveksimista ja toiseksi oli
pääkaupungin lehdissä tuommoisesta kevytmielisestä menettelystä ollut
pitkä kirjoitus, jossa sellaiset henkilöt leimattiin raaoiksi ja
oppimattomiksi, sivistymättömiksi tolvanoiksi...
Ja hän tahtoi kuitenkin käydä sivistyneestä, jopa oppineestakin
miehestä. Mitä tehdä?
Tosihan kyllä oli, ettei Kokkare mikään kaunis nimi ollut --
helvetistäkö se lienee isävainaja sen saanutkin, -- mutta olihan se
nimi kuitenkin... Henriika oli sanonut senkin, ettei tuo nimi
muutenkaan sovi hänelle -- tuommoiselle lyhyelle, paksulle miehen
tallukalle, ja ettei hän tiennyt yhtään ainoaa suomalaista nimeä, joka
hänen korvissaan soisi niin hirveän rumalta kuin Kokkare...
Kustaa oli kaiken kevättalvea miettinyt asiaa. Kerran oli hän ollut
rovastinkin kanssa keskustelussa, sillä rovasti aikoi myös Snellmanin
päivänä suomentaa nimensä. Silloin oli Kustaa rovastille ilmoittanut
aikoneensa muuttaa hänkin nimensä joksikuksi muuksi suomalaiseksi
nimeksi...
"Mitä hulluja!" oli rovasti arvellut. "Teillähän on jo suomalainen
sukunimi. Näyttää lapselliselta ja tyhmältä mennä sitä muuttelemaan."
* * * * *
Eräänä iltana -- Snellmanin päivä oli ihan ovella -- olivat pitäjän
herrat kokoontuneet kauppiaan luo nimipäiville. Oikeastaan
kokoonnuttiin sinne keskustelemaan nimien suomennoksista, sillä
useimmat aikoivat nyt ruotsalaiset nimensä suomentaa. Ja oli kolmaskin
syy, jonka vuoksi oli hauskaa mennä kauppiaan luo. Siellä nimittäin
tarjottiin vielä totia vanhan hyvän tavan mukaan, tarjottiin aina
nimipäivänä niin, että vielä toisenakin päivänä tuntui sekä sielussa
että ruumiissa.
Sinne lähti nyt Kustaa Kokkarekin suuressa tuskassaan. Ehkäpä siellä
saisi hyviltä ihmisiltä neuvoja miten menetellä. Ei kai ollut yhtään
ihmistä joutunut tämmöiseen hirveään piinaan nimensä vuoksi! Koskihan
asia hänen elämänsä suurinta kysymystä.
Mennessä alkoi häntä pistellä vihaksi. Hän muisteli, että
seminaarissakin joku irvihammas oli tehnyt pilkkaa hänen nimestään, ja
kerran, kun hän vastasi väärin, oli opettajakin -- muuan lehtori --
ivallisesti sanonut:
"Kovempaa, kovempaa kokkaretta..."
"Saatana", tiuskaisi hän ja potkaisi kenkänsä kärjellä viatonta kiveä,
niin että se lensi toiselle puolen tien.
-- Jos Henriika sentään tietäisi, mihin hirveään vaivaan hän minut on
saattanut, niin varmaan hän pyörryttäisi pyhät sanansa, -- hän arveli.
Ja hetken kuluttua:
-- Mutta hän näkyy olevan vääjäämätön... Olenhan minä kaiken talvea
kirjeessä kokenut esitellä, että antaisimme olla koko nimenmuuttamisen
toistaiseksi... Voisimmehan lapsillemme antaa uuden sukunimen... Mutta
ei hän tyydy siihenkään...
Ja kiivaasti keppiään heilutellen asteli Kustaa Kokkare kauppiaaseen
päin.
Sinne olivat jo "muut herrat" saapuneet; keskustelu oli jo alkanut ja
koski nimien suomennosta. Kaikilla muilla oli ruotsinkielinen sukunimi,
paitsi Kustaa Kokkareella.
"Sinä olet kuitenkin onnen poika, Kustaa, kun sinulla on suomalainen
nimi... Me tässä emme tahdo päästä selvyyteen minkä nimen ottaisimme,
sillä niitähän on tuhansia sieviä ja sointuvia", sanottiin Kustaalle ja
toivotettiin onnea.
"Vaan se on niin ruma se minunkin nimeni, niin että minäkin olen
päättänyt käyttää tilaisuutta hyväkseni ja muuttaa nimeni joksikin
muuksi... ha, ha, ha..."
Kustaa koetti nauraa ja oli olevinaan niinkuin hän olisi jonkun
sukkeluuden sanonut. Hän toivoi toistenkin yhtyvän nauruun ja sanovan:
-- Aivan oikein... aivan oikein! Niinhän tekevät melkein kaikki!
Mutta toiset eivät yhtyneetkään nauruun eivätkä virkkaneet mitään.
Viho viimein puhui forstmestari:
"Minusta on joutavaa muuttaa nimeään, jolla kerran on suomalainen
nimi... Joku kisälli ja sen semmoiset tolvanat kyllä näkyvät niin
tekevän..."
"Sinä siis leimaat minut tolvanaksi", kivahti Kustaa.
"En suinkaan... en suinkaan", pyyteli forstmestari.
Mutta illempana, kun jo oli maisteltu ja alkoi olo tuntua hupaiselta,
ruvettiin taas nimistä keskustelemaan. Kustaa ja forstmestarikin olivat
sopineet pois äskeisen ja rakkaina veljinä nyt puhelivat.
"Jos sinä nyt välttämättömästi tahdot muuttaa nimesi, Kustaa, niin
voihan nimestäsi saada melkein samanlaisen", sanoi Kustaalle
forstmestari.
"Sitä en ole tullut ajatelleeksi", ilostui Kustaa.
"Voisithan lisätä nimeesi jotakin, että siitä tulisi vähä pitempi",
jatkoi forstmestari.
"Mitä esimerkiksi siihen sopisi lisätä?"
Forstmestari selitti vakavana eikä Kustaa innossaan huomannut sitä
hienoa hymyä, joka vilahti forstmestarin silmänurkassa:
"Minun kotipuolessa on kylän -- ei, koko pitäjän -- rikkaimman ja
pulskimman talon nimi Iso-Kokkare... Tulin tässä ajatelleeksi, että
voisithan lisätä tuon sanan 'Iso' nimesi edelle, kirjoittaa sitte näin:
Iso-Kokkare, Se minusta tavallansa osoittaisi, että olet oikein
alkuperäisiä suomalaisia... jonkun suuren, varakkaan talon poika...
Niinkuin tiedät -- ja sinä tiedät sen paremmin kuin minä -- melkein
joka kylässä on joku talo, pomompi muita, jota erotukseksi
pientalollisista mainitaan isoksi. On Iso-Mattila, Iso-Rouvala,
Iso-Herrala, Iso-Kokkare, Iso-Mikkola j.n.e."
Kustaa riemastui forstmestarin kekseliäisyydestä. Itse ei hän ollut
tullut sitä koskaan ajatelleeksi.
"Toden totta. Minua alkaa miellyttää esittämäsi nimi, ja kun oikein
ajattelen, sopii se muutenkin, sillä isäni oli tosiaan ennen
köyhtymistään Isolla-Kokkareella isäntänä..."
"Arvasinhan minä..."
"Mikä aasi minä olen ollut, kun tuota en ennen ole hoksannut...
Luulenpa, että Henriikakin..."
"Ahaa... vai on sinulla Henriika jo tiedossasi... Kas poikaa vaan..."
Ja forstmestari löi Kustaata olkapäälle.
Oikein tuntui hyvältä Kustaasta taas monesta aikaa.
Ja sen asian päälle maistettiin.
Seuraavana päivänä kirjoitti Kustaa Henriikalle hommastaan. Hän selitti
laajasti asian, kertoi kuinka forstmestarikin oli sanonut ja että
kaikki muutkin ihmiset ovat hänen kanssaan yhtä mieltä. Hän siis
toivoi, että Henriikakin, hänen kallis, kaunis, hyvä morsiamensa,
hyväksyy nimen ja ettei enää ollut mitään estettä heidän
avioliitolleen. He voisivat mennä naimisiin nyt aivan heti... Mutta
levottomana hän kuitenkin vartoi Henriikan vastausta. Johtui hänelle
joskus mieleen, että olisiko ehkä forstmestari hauskemmakseen ja
piloillaan vain esitellyt Isoa-Kokkaretta hänelle nimeksi. Mutta eihän
ollut forstmestari ivallinen ollut, vakavana miehenä oli puhunut...
Viikon päästä hän sai Henriikalta kirjeen. Puolihulluna pelosta ja
suuressa tuskassa hän sen avasi ja kauhistuksekseen luki:
"... Sinä olet suurin hölmö, minkä koskaan olen nähnyt ja tuntenut...
Nauravathan sinulle harakatkin, ja ihmiset pitävät hauskaa
kustannuksellasi..."
Enempää hän ei _nähnyt_ lukea. Hän tunsi itsensä onnettomimmaksi
ihmiseksi koko maailmassa.
Sen verran hän vielä kykeni koululapsille sanomaan, että antoi lupaa
koko päiväksi. Mutta ei hän ainakaan vielä ole nimeään muuttanut. Eikä
hänen rakastettua Henriikaansakaan ole näkynyt...
Tuskin tuleekaan, Henriika nimittäin.