_Motto_: Vuonna kuusikymmentäkuus
tehtiin Suomeen laki uus
-- -- --
enkä tiedä mitä mun pitää näkemän
vuonna tuhatyhdeksänsataaseitsemän.
Ne loppuvat nyt heti meiltä maalaisilta nuo hauskat kaupunkimatkat, kun
hienoimmillaan humalassa sieltä palattiin, iloisia lauluja laulettiin
ja oli "kaukana kavala maailma". Aivan varmaan ne loppuvat. Ei ole enää
ilon päivää monta, ei enää povemme pullota, eikä tamminen nassakka reen
sevillä könötä, kaupungista palatessamme. Emme enää niinkuin ennen
palaa iloisina miehinä, rikkaina ja rentoina... Alakuloinen on mies ja
mieli hapan, pää tyhjä ja tylsä ja sydänkin hakkaa veltosti kuin
ruotiukko...
Ainoan ilomme vievät -- vievät viinakullan, joka sentään, niinkuin
Jukolan Juhani totta puhuen sanoo, on "iloksi ja lohdutukseksi meille
kaarneenpoikasille..."
Kaikki merkit viittaavat siihen, että hävityksen päivä tulee ja murheen
päivä meille viinamiehille. Merkkitapaus!
Minua kauhistuttaa ajatellessani kaikkia hyviä ystäviäni tässä ja
muussa maailmassa, ajatellessani tuonkin Prakkulan vaarin tunteita, kun
hän tuimana ja kivana miehenä astuu pitkin alastomia, äänettömiä
kaupungin katuja, kahden puolen silmäillen, missä anniskelu on, missä
vähittäinmyynti ja missä... missä? Ja kun hänelle nauretaan vasten
naamaa ja akat portin pielestä huutavat:
"Herra jee... mistä se on tuo ukko, joka _kysyy viinapuotia_ ... herra
jee... onko se hullu?"
"Mikä lie maan tollikko", huutaa toinen akka vastaiselta portilta.
Ajatella mitä Prakkulan vaari silloin tuntee! Olisipa, että saisi pari
hyvää puolikuppista -- sitä tisleerattua --, että pääsisivät veret
liikkeelle, niin näyttäisi noille ämmille, eivätkö pakenis pöksiinsä.
Toden totta. Tämä on rangaistukseksi meille miehille, jotka pitkän
aikaa olemme herroina olleet ja niin kovin harvoin akkaväelle ryypyt
antaneet. Nyt vaimoväki alkaa vuorostaan komennella ja "äänestää",
niinkuin muistelen Turun arv. poliisimiehen suomentaneen sanan _oljud_.
Ilmanko Sepeteus kanttori, joka kuitenkin oli kohtuuden mies, sanookin:
"Naisvaltikka on murheellinen merkki, -- se maakuntain häviötä
ennustaa. Roomassa, koska tämä ankara valta lankeemukseensa kallistui,
hallitsivat portot, nartut ja naasikat, ja mies vapisi..."
Ja niin käy meilläkin. Niin minä uskon. Viittaavathan kaikki merkit
siihen... merimerkitkin...
Minä tunnen monta vanhaa miestä, jotka ovat toivoneet kuolevansa nyt
tänä talvena tai viimeistään keväällä, ettei heidän tarvitsisi tuntea
sitä puutetta... että pääsisivät näkemästä tämän katoovan maailman
surkeutta. Luultavasti heidän rukouksensa kuullaan...
Kun ajattelen sitten sitä villiä riemua, jota raittiusväki johtuu
tuntemaan! On sitten yhtä ainoaa jupileerausta viikoittain -- aivan
varmaan...
Olen näkevinäni suuren salin raittiusväkeä täynnä. Siellä iloitaan.
Voitto niin loistava on saatu, huutaa pitää. Kadulle kuuluu loilotus ja
laulu... Siitä kulkevat Prakkulan vaari ja Yliniemen Hermanni sivu...
heistä tuntuu niinkuin kuulisivat tuttuja ääniä ja ennen kuultua
loilotusta... Ilo ja riemu täyttää sydämen ja hauska aavistus ja toivo
mielen. Siellä on vielä entistä hauskaa hommaa... kuulethan tuota
loilotusta... aivan samaa kuin ennen hauskoina päivinämme...
He rientävät juoksujalassa kohti suurta salia.
Mutta portilla on poliisimies, joka sanoo:
"Ette te hyvät ystävät sieltä saa ryyppyjä."
"Mutta tämä ääni ja loilotus?"
"Raittiusväki siellä riemuitsee..."
Kaikkein enimmin surkuttelen kuitenkin hevosmiehiä...
Saadaan vaan nähdä, että ei ole parin vuoden päästä montakaan
juoksijaa, eikä kilpa-ajoja pidetä koko maassa. Sillä kuka on nähnyt
hevosmiestä toimessa, ellei hän ole aamuryyppyään saanut? Oletko
nähnyt, lukijani, koskaan mustilaisten selvillä päin hevosia vaihtavan?
Luuletko "Eino Vakaan" jälkeläisestä tulevan juoksijaa, ellei sitä
hutikassa vähä kousaile ja kuranssaa? Ja miten käy markkinain ja
markkinamiesten?
Kuolevat kaikki! Markkinat ovat muistoina vain, ja iloiset hevosmiehet
poistuvat, kuihtuvat ja kuolevat ikävään johonkin kauas sydänmaalle.
Merkillisen unen on nähnyt naapurini Uudentalon Ville.
Hän oli ollut olevinaan kaupungissa, jossa ennen monta hauskaa oli
pidetty. Oli ollut muitakin kotokylän miehiä. He olivat kävelleet
pitkin kaupungin katuja. Ei yhtään ihmistä näkynyt liikkeellä. Entisen
kapakan luona istuivat poliisit ja pelasivat korttia, sillä oli
olevinaan kesä...
"Ikävä tässäkin tulee... olis' yksikään juopunut, että saisi edes
haistaa, miltä viina haisee", oli yksi poliisista sanonut.
"Veisittekö hänet putkaan?" oli Ville kysynyt.
"Ei, veikkonen! Etkö tiedä, että putkassa tätä nykyä säilytetään
kaikkia muistoja entiseltä ajalta... Siellä on revityitä lakkeja...
paripuolikenkiä, veren tahraamia nenäliinoja, tröijyjä, housuja,
puukkoja, kiviä, tuolin ja pöydän jalkoja, särkyneitä nassakoita,
korkkeja y.m., y.m."
"Vai niin", oli Ville vastannut, ja siihen oli herännyt.