KUN VIINA LOPPUU

_Motto_: Vuonna kuusikymmentäkuus

tehtiin Suomeen laki uus

-- -- --

enkä tiedä mitä mun pitää näkemän

vuonna tuhatyhdeksänsataaseitsemän.

Ne loppuvat nyt heti meiltä maalaisilta nuo hauskat kaupunkimatkat, kun

hienoimmillaan humalassa sieltä palattiin, iloisia lauluja laulettiin

ja oli "kaukana kavala maailma". Aivan varmaan ne loppuvat. Ei ole enää

ilon päivää monta, ei enää povemme pullota, eikä tamminen nassakka reen

sevillä könötä, kaupungista palatessamme. Emme enää niinkuin ennen

palaa iloisina miehinä, rikkaina ja rentoina... Alakuloinen on mies ja

mieli hapan, pää tyhjä ja tylsä ja sydänkin hakkaa veltosti kuin

ruotiukko...

Ainoan ilomme vievät -- vievät viinakullan, joka sentään, niinkuin

Jukolan Juhani totta puhuen sanoo, on "iloksi ja lohdutukseksi meille

kaarneenpoikasille..."

Kaikki merkit viittaavat siihen, että hävityksen päivä tulee ja murheen

päivä meille viinamiehille. Merkkitapaus!

Minua kauhistuttaa ajatellessani kaikkia hyviä ystäviäni tässä ja

muussa maailmassa, ajatellessani tuonkin Prakkulan vaarin tunteita, kun

hän tuimana ja kivana miehenä astuu pitkin alastomia, äänettömiä

kaupungin katuja, kahden puolen silmäillen, missä anniskelu on, missä

vähittäinmyynti ja missä... missä? Ja kun hänelle nauretaan vasten

naamaa ja akat portin pielestä huutavat:

"Herra jee... mistä se on tuo ukko, joka _kysyy viinapuotia_ ... herra

jee... onko se hullu?"

"Mikä lie maan tollikko", huutaa toinen akka vastaiselta portilta.

Ajatella mitä Prakkulan vaari silloin tuntee! Olisipa, että saisi pari

hyvää puolikuppista -- sitä tisleerattua --, että pääsisivät veret

liikkeelle, niin näyttäisi noille ämmille, eivätkö pakenis pöksiinsä.

Toden totta. Tämä on rangaistukseksi meille miehille, jotka pitkän

aikaa olemme herroina olleet ja niin kovin harvoin akkaväelle ryypyt

antaneet. Nyt vaimoväki alkaa vuorostaan komennella ja "äänestää",

niinkuin muistelen Turun arv. poliisimiehen suomentaneen sanan _oljud_.

Ilmanko Sepeteus kanttori, joka kuitenkin oli kohtuuden mies, sanookin:

"Naisvaltikka on murheellinen merkki, -- se maakuntain häviötä

ennustaa. Roomassa, koska tämä ankara valta lankeemukseensa kallistui,

hallitsivat portot, nartut ja naasikat, ja mies vapisi..."

Ja niin käy meilläkin. Niin minä uskon. Viittaavathan kaikki merkit

siihen... merimerkitkin...

Minä tunnen monta vanhaa miestä, jotka ovat toivoneet kuolevansa nyt

tänä talvena tai viimeistään keväällä, ettei heidän tarvitsisi tuntea

sitä puutetta... että pääsisivät näkemästä tämän katoovan maailman

surkeutta. Luultavasti heidän rukouksensa kuullaan...

Kun ajattelen sitten sitä villiä riemua, jota raittiusväki johtuu

tuntemaan! On sitten yhtä ainoaa jupileerausta viikoittain -- aivan

varmaan...

Olen näkevinäni suuren salin raittiusväkeä täynnä. Siellä iloitaan.

Voitto niin loistava on saatu, huutaa pitää. Kadulle kuuluu loilotus ja

laulu... Siitä kulkevat Prakkulan vaari ja Yliniemen Hermanni sivu...

heistä tuntuu niinkuin kuulisivat tuttuja ääniä ja ennen kuultua

loilotusta... Ilo ja riemu täyttää sydämen ja hauska aavistus ja toivo

mielen. Siellä on vielä entistä hauskaa hommaa... kuulethan tuota

loilotusta... aivan samaa kuin ennen hauskoina päivinämme...

He rientävät juoksujalassa kohti suurta salia.

Mutta portilla on poliisimies, joka sanoo:

"Ette te hyvät ystävät sieltä saa ryyppyjä."

"Mutta tämä ääni ja loilotus?"

"Raittiusväki siellä riemuitsee..."

Kaikkein enimmin surkuttelen kuitenkin hevosmiehiä...

Saadaan vaan nähdä, että ei ole parin vuoden päästä montakaan

juoksijaa, eikä kilpa-ajoja pidetä koko maassa. Sillä kuka on nähnyt

hevosmiestä toimessa, ellei hän ole aamuryyppyään saanut? Oletko

nähnyt, lukijani, koskaan mustilaisten selvillä päin hevosia vaihtavan?

Luuletko "Eino Vakaan" jälkeläisestä tulevan juoksijaa, ellei sitä

hutikassa vähä kousaile ja kuranssaa? Ja miten käy markkinain ja

markkinamiesten?

Kuolevat kaikki! Markkinat ovat muistoina vain, ja iloiset hevosmiehet

poistuvat, kuihtuvat ja kuolevat ikävään johonkin kauas sydänmaalle.

Merkillisen unen on nähnyt naapurini Uudentalon Ville.

Hän oli ollut olevinaan kaupungissa, jossa ennen monta hauskaa oli

pidetty. Oli ollut muitakin kotokylän miehiä. He olivat kävelleet

pitkin kaupungin katuja. Ei yhtään ihmistä näkynyt liikkeellä. Entisen

kapakan luona istuivat poliisit ja pelasivat korttia, sillä oli

olevinaan kesä...

"Ikävä tässäkin tulee... olis' yksikään juopunut, että saisi edes

haistaa, miltä viina haisee", oli yksi poliisista sanonut.

"Veisittekö hänet putkaan?" oli Ville kysynyt.

"Ei, veikkonen! Etkö tiedä, että putkassa tätä nykyä säilytetään

kaikkia muistoja entiseltä ajalta... Siellä on revityitä lakkeja...

paripuolikenkiä, veren tahraamia nenäliinoja, tröijyjä, housuja,

puukkoja, kiviä, tuolin ja pöydän jalkoja, särkyneitä nassakoita,

korkkeja y.m., y.m."

"Vai niin", oli Ville vastannut, ja siihen oli herännyt.

Maalaiskuvia 1: Kokoelma novelleja · 第 18 / 23 题