Oikeus on istunut koko päivän, ahkerasti, lomaa pitämättä... Ilta on jo
käsissä, mutta juttu on pitkä ja todistajia on vielä paljon
kuulustelematta...
Lautamiehillä tulee tukalaksi ja vaikeaksi siinä penkillään istua:
väsyttää ja haukotuttaa. Ajatukset eivät jaksa seurata asiain kulkua,
ja todistajain puheetkin tuntuvat tulevan jostakin hyvin kaukaa, --
josta ei kuulu kuin jonkunlaista hyminää. Ruumista raukaisee tämä
istuminen, särkee sääriä, pakottaa pakaroita, ja unisina harhailevat
silmät pitkin oikeussalin permantoa...
Pääsisi pois, tuonne juttutupaan tupakoimaan ja tarinoimaan ihmisten
kanssa!... Mutta siitä on vaikea päästä nyt enää, sillä tuomari on
kyllästynyt lautamiesten alituisille ulkonakäynneille ja määrännyt,
että se on vähennettävä. Ainahan heistä joku on poissa -- siellä
juttutuvassa levähtäen, tupakkaa poltellen ja tarinoiden -- mutta
toisten täytyy kiltisti istua paikallaan. Vaikka ei se oikeastaan ole
istumista tuo heidän olonsa penkillä: mikä puoli nukuksissa, kyynärpäät
polvia vasten ja kämmenet leukoja pidellen, etukumarassa torkkuu, mikä
taas nojaa selkäänsä seinään, oikaisee koivet niin pitkälle kuin
ulottuvat ja haukottelee niin, että leuat vaivojaan valittavat, mikä
taas istuu kädet polvia vasten, pää retkallaan niitten päällä ja
nukkumista tekee. Mutta tuomaria ja oikeuspöytää lähinnä istuva
lautamies, vanha herrastuomari, on virkku ja valveilla. Tarkkaan seuraa
hän jutun kulkua ja todistajien kuulustelua, ja vilkkaasti liikkuvat
hänen pienet mustat silmänsä, kun jutussa mutkikkaita kohtia näyttää
tulevan.
Vaikein on Mäkikylän lautamiehellä, joka on lihava ja veltto ja
rakastaa paljoa enemmän hyvää ateriaa ja pehmoista vuodetta kuin lain
kuivia pykäliä ja korkean oikeuden mehetöntä pöytää, josta ei hiirikään
mitään nahkaansa saa. Nyt olisi hänen vuoronsa päästä tuulettelemaan,
mutta hän on yhtä arka kuin muuten on hyvinvoivan näköinen, hän pelkää
tuomarin nuhteita eikä tohdi lähteä. Viuhkola, joka nyt on "ulkona",
viipyy niin riivatun kauan... mitä viipyneekin...
Häntä, Mäkikylän lautamiestä, uuvuttaakin niin, että ihan tahtoo siihen
paikkaan nukkua... Mutta hän kokee ponnistaa voimiaan, pönkkää
silmäluomia, ja väliin leimahtaa rohkea ajatus hänen mieleensä: hän
vilahtaa ulos todistajan kanssa... ehkäpä ei tuomari osu huomaamaan...
Kylmälän kylän lautamies, joka istuu hänen vieressään, on nukkunut...
kuorsaakin väliin... nukkukoon... väsyttää tässä muitakin...
Mutta Viuhkola ei vain näy takaisin tulevaksi, vaikka jo on viipynyt
toista tuntia... Semmoinen lurjus... Kun ovi avautuu, on hän
kuulevinaan pitäjäläisten pirtistä kiivasta väittelyä... varmaan
inttelevät politiikasta...
Ja Mäkikylän lautamies ikäänkuin virkistyy ja herää, sillä hän on
tarmokas puoluemies, pitäjän ensimäisiä "suomettarelaisia". Hänelle
kasvaa voimakas halu päästä kuulemaan, mistä siellä on kysymys...
Siellä ei liene yhtään kykenevää miestä, joka hänen puoluettaan
pystyisi "arvokkaalla tavalla" ja perinpohjin puolustamaan...
Ja hän tuntee, että hänen rohkeutensa kasvaa... hän miettii ja miettii,
ja kun uusi todistaja käsketään esiin ja entinen poistuu, nousee hän
paikaltaan, kävelee vakavana ja juurevana ja menee ulos ovesta samassa
avauksessa kun todistajakin.
Vankka vapauden tunne kuohahtaa sydämessä heti porstuaan päästyä,
väsymys katoaa, velttous loppuu ja uni poistuu sielusta... Pirtistä
kuuluu yhä tulisempaa väittelyä, kovempaa, kimakampaa ääntä sekaisin.
Hän tempaa oven auki... Ovesta pullahtaa hänen silmilleen paksu pilvi
sikarinsavua, ja savun seasta näkee hän ihmisten päitä, pörröisiä
naapukoita, kakilakkeja ja naisten huiveja, erottaa hikisiä, punaisia
naamoja, nauravia toiset, toiset totisia kuin nouseva taikina. Ja ääntä
ja sorinaa kuuluu, joku nauraa, nuo tuossa väittelevät, tämä selittää
lakia tuolle...
Mutta hän pyrkii pöydän luo ja saa sikarin suuhunsa... Siinä se onkin
pöydän luona kiivain väittely ja tulisin tinka, sillä siinä kiistetään
politiikasta. Joka puolueen miehiä on siinä: on maalaisliittolaisia,
nuorsuomalaisia ja vanhoja, vakaantuneita "suomettarelaisia"... Hän
seuraa hetken haastelua, joka on tulinen ja sekava, sillä kaikki
puhuvat yhtaikaa, toinen ei jouda kuuntelemaan toistaan, vaan jokainen
syytää suustaan minkä tietää puolueensa päiväpaisteisista puolista...
Hän juo pullollisen limonadia ja selittelee kurkkuaan ja käy sille
puolelle pöytää, jossa näkee muidenkin suomettarelaisten olevan. Häntä
tervehditään iloisesti, ja vanhain miesten kasvoille ilmestyy
tyytyväisyyden ja nuoruuden ilme. Sillä yksin hän tässä sekavassa
seurakunnassa on rennosti kantanut suomalaisen puolueen lippua
silloinkin, kun muut harhailivat eksyksissään puolueiden umpisilla
teillä. Hän tietää olevansa vaikuttava henkilö ja tuntee itsessään,
että hän vie puoluettaan ilomarssissa voittoon. Sillä hänen puolueensa
on syksyn ja talven kuluessa kasvanut, paisunut ja laajennut samoinkuin
hän itsekin sekä sisällisesti että ulkonaisesti...
Maalaisliittolaisia on enimmin ja enimmäkseen nuoria miehiä, innokkaita
ja taistelunhaluisia. Vankkoja ja vikkeliä ovat nuorsuomalaisetkin ja
kiivaita poikia kaikki. "Suomettarelaisten" roikka taas on vanhempaa
väkeä, vaikenevia isäntiä ja joku löylynlyömä mökinmies. Mäkikylän
lautamies parasta koko roikassa.
Mutta kun Mäkikylän lautamies iskee kiinni erään nuorsuomalaisen
arvosteluun Danielson-Kalmarin pitämästä puheesta, vastaa hänelle
nuorsuomalainen, joka on entinen tukkipoika:
"Mitä tekin enää potkitte tutkainta vastaan... tuollainen, vanha
lahonnut 'puulaaki'... Ettekö tiedä, että teidän puulaakinne ei enää
ole 'emäpuulaaki'..."
Silloin Mäkikylän lautamies kiivastuu ja alkaa puhua ja selittää...
sikari sammuu ja hän selittää, vakuuttaa ja viittoo leveällä
kämmenellään...
Mutta nuorsuomalaiset nauravat hänelle vasten naamaa, ja muuan virkkaa:
"Aivan niin. Tuo on kuultu jo neljätuhatta kertaa ennenkin."
Maalaisliittolaisten ja nuorsuomalaisten kesken on tullut riita
valtiopäivämies Ahmavaarasta, ja siinä on tosi kysymyksessä. Asiassa
tosin koetetaan pysyä, mutta persoonallisia loukkauksia tuiskuu väliin
molemmin puolin. Liittolaiset eivät hyväksy Ahmavaaran menettelyä
maalaisliittoa kohtaan.
"Se on mies, joka soutaa herrojen venettä, ja semmosta miestä me emme
tahdo asioitamme ajamaan", sanoo muuan liittolainen.
"Mutta hän on etevä valtiollinen kyky", puolustavat nuorsuomalaiset.
"On niitä muitakin kykyjä", syytävät liittolaiset vastaan.
Silloin koettavat "suomettarelaiset" sekautua keskusteluun, mutta siinä
samassa tulee poliisi pöydän luo ja käskee Mäkikylän lautamiestä
oikeuteen, sillä muita lautamiehiä on sukulaisuuden vuoksi "jäävissä".
Se harmittaa Mäkikylän lautamiestä, harmittaa munaskuihin asti, kun nyt
juuri pitää poistua, keskustelun päästyä alkuun...
Mutta pöydän luona jatkuu tinka. Yhä enemmän karttuu väkeä, ja yhä
tulisemmaksi riita käy. Pääasioista on siirrytty sivuseikkoihin ja
persoonallisiin hyökkäyksiin. Vimma on niin suuri ja tinka niin väkevä,
että tuskin kukaan muistaa mistä asiasta oli alettu ja mitä varten
oikeastaan väitellään...
Ilta käy jo myöhäiseksi, mutta kukaan ei malta lähteä kotiaan.
Väittelijät eivät tahdo antaa voittoa toisilleen, ja ne, jotka
kuuntelevat, ne eivät malta... ei vaikka. Kaikkia miellyttää tämä
hauska ja sekainen kiista, joka kiivaimpain kesken on muuttunut melkein
tappeluksi...
Jo viho viimein nousee korkea oikeus ja juoksujalassa rynnistää
lautamiesten lauma pöydän luo, hyvillään ja naurussa suin. Ja saatuaan
kurkkuaan kastella liittyvät hekin väittelijäin parveen...
Ja ohi puolen on yö, kun yleinen väsymys erottaa riitakumppanit.
Mikä puolue sitten lie voitolle päässyt?