Maalaisetkin tulevat levottomiksi tänä rauhattomana aikana. Eikä se
kummaa olekaan, kun joka viikko saapi sanomalehdistä lukea mitä
hirvittävimpiä tekoja...
Varsinkin ovat pommit ja pomminheittäjät herättäneet "ansaittua
huomiota". Niistä kun ei saa selvää miten ja mistä ne ovat tehdyt,
joilla sellainen yliluonnollinen voima on...
Aina kun uusi pommiräjähdys, dynamiittilöytö tai muu sotainen tapaus
luettiin lehdistä, arveltiin sen johdosta monet tunnit iltaisin,
ihmeteltiin ja manattiin maailman pahuutta, ja sen lopun ennustettiin
olevan tulossa...
"Kaikki merkit ennustavat maailmanlopun lähellä olevan", sanoi
profeetallisesti Vanhalan vanha vaari.
"Niin on. Niin on", huokailivat ja myönsivät muut läsnäolijat.
Vuotilaan, johon Helsingin lehtiäkin tuli, kokoontui iltaisin paljon
kyläläisiä kuulemaan uutisia maailman menosta. Oli kuulijoiden joukossa
nuorta, vanhaa, naista, miestä, ja yksi yhtä arveli, toinen toista.
Vuotilassa oli ruotilaisena Kolu-Olliksi sanottu, mielenvikaa
sairastava mies. Hän oli nuorempana paljo maailmaa kulkenut, ja
omantunnon vaivoissa hänen sanottiin mielenhäiriöön tulleen.
Ja kun iltakaudet luettiin ryöstöistä ja murhista, eivät ne näyttäneet
Kolu-Ollia vähääkään liikuttavan, mutta kun hän kuuli pommeista
puhuttavan, nauroi hän salaperäisesti penkiltään uunin luota, nauroi
kummallista nauruaan, pörröistä päätään pudistellen.
"Mikä se Ollia naurattaa?" tiedustelivat muut.
Mutta Olli vain naureskeli, ei sanonut syytä iloonsa, mutta välisti
oikein ääneensä nauraa virnisteli.
Hän mietiskeli sekavissa aivoissaan pommia... hän kuvitteli sen
mahtavaa räjähdystä ja sitä, miltä näyttäisi, kun koko talo nousisi
ilmaan ja sirpaleina putoilisi takaisin... Mahtavaa ja majesteetillista
se olisi...
Pirttilän väelle oli Kolu-Ollilla vanhaa vihaa. Häntä oli Pirttilässä
kohdeltu pahoin, oli kiusoiteltu ja ruokaakin vähänlaisesti annettu,
eikä tupakkaa, joka oli Ollin parasta herkkua, saanut koskaan...
Hän oli jo pitkät ajat miettinyt, miten saisi Pirttilässä aikaan
semmoisen räjähdyksen, että isäntä ja pojat murskaantuisivat ja iso
rakennus lentäisi sirpaleina ilmaan... Sen verran oli hän saanut
käsitystä, että pommit sisälsivät haulia, hevosenkengän palasia,
rautanauloja ja kaikenlaista rautaromua... Niitä hän olikin kokoillut
milloin mistäkin, niin että hänellä nyt oli varastossa iso apepurtilo,
jonka oli kätkenyt rakennuksen alle.
Yökaudet hän mietti sitä pommin valmistamista ja kuvaili mielessään sen
mahtavaa räjähdystä. Päivillä teki hän kokeita pihasalla mäiskien
pienemmällä kivellä isompaan... Se ei antanut toivottua ääntä, paukahti
vain ja iski tulta...
Mutta sitten hän sai pappilan nuoreltaherralta hauleja ja Takamaan
Mikolta ruutia. Porvarista hän kerjäsi herneitä, nokesi herneet, kun
ensin oli kastellut ne suolavedessä... Ne kovettuivat ja olivat kuin
hauleja ainakin. Sannasta teki hän lisää ruutia, sotkien hienoa nokea
sekaan.
Kerran oli hän tavannut pappilan nuoret herrat vesilintuja ampumassa ja
sai heiltä huomaamatta varastetuksi koko ruutisarven...
Riemuissaan hän meni varastopaikalleen.
Hän päätti ensin tehdä pienemmän pommin, koepommin, nähdäkseen kuinka
se onnistui, ja sitten vasta laittaa isomman, jonka yön tullen kaivaisi
Pirttilän nurkan juureen ja sytyttäisi...
Koepommin koteloksi hän valmisti vanhan huopahattunsa. Siihen pani hän
rautanaulan kantoja, pieniä rautapalasia, hauleja, noetuita herneitä ja
ruutia. Mutta ollen innoissaan ja toimessaan, panikin hän huomaamatta
kaiken ruutivarastonsa koepommiin, muistamatta isompaa pommia.
Hän oli saanut päähänsä, että hän tekee kokeensa pirtin uunin päällä.
Siellä se paukahtaisi parhaiten... ja talonväkikin joutuisi näkemään ja
kuulemaan, mikä mahtava mies hän oli...
Niinä viikkoina, joina hän pommia valmisteli, oli hän tavallista
rauhallisempi, mutta syvissä mietteissä hän kulki, itsekseen
naureskellen.
"Mikä sille lie tuolle Ollille tullut, kun se on kuin muuttunut, eikä
enää ole niitä hullunkiiriä ollenkaan", arveli eräänä iltana Vuotilan
isäntä rengeilleen.
"Muuttuneen se näkyy käytökselleen. Joko rupeaisi mielen viastaan
paranemaan", sanoivat rengit.
Mutta paimenpoika Otto kertoi:
"Se kokoaa pieniä kiviä ja rautapalasia ja välistä puhelee yksinään ja
hokee: pommi... pommi... anna, että sen valmiiksi saan..."
"Höpiset, poika!"
"No eilenkin illalla puuhasi riihen takana -- minä kurkistelin riihen
luukusta -- ja oli hattuunsa koonnut kaikenlaista roskaa... rautanaulan
kantojakin näkyi olevan", kertoi Otto tosissaan.
"Mitä se hupsu miettinee", sanoi Mooses-renki välinpitämättömästi ja
alkoi riisua kenkiä jaloistaan.
"Kuka sen tietää, minkä vielä tekee... jos hyvinkin tekee pommin",
epäili toinen.
"Mistäs Matti ottaa, kun Matilla ei ole."
Mutta isäntä oli käynyt miettiväksi ja sanoi:
"Pitää sen Ollin hommista ruveta pitämään huolta. Kun yksin on, niin
ehtii kaikkia miettimään. Missä se nytkin on?"
Kun syysilta oli pimeä, käski isäntä paimen-Oton mennä huutamaan Ollia
tulemaan maata...
Otto meni, huuteli pihalla, kävi navetan, riihet ja heinäladon, vaan ei
sanonut Ollia kuuluneen.
"Äsken päivän puuttuessa se minusta liikuskeli leipomotuvan
rappusilla", oli muuan rengeistä nähnyt.
"Leipomotuvassa se näkyi tässä toissa iltanakin olevan. Uunin takaa
kolusi tulla, kun minä sisälle menin", muisteli taas yksi rengeistä.
Ja kun kukin alkoi muistella, niin selvisi siitä, että Ollin hommat
näinä aikoina olivat olleet salaperäisiä, ja että hän usein oli ollut
tietämättömissä.
"Kyllä siitä pitää ruveta tarkempaa huolta pitämään", sanoi isäntä ja
he läksivät kaikin, paimen-Ottokin, leipomotuvan puolelle Ollia
hakemaan.
"Hei!" huusi isäntä ovella. "Olli hoi, tule nukkumaan!"
Uunin päältä kuuluu rapinaa ja supatusta.
"Elkää tulko... tämä on koepommi!" kuulivat he samalla Ollin äänen
uuninlaelta.
"Tuletko pois sieltä! Mitä sinä siellä toimitat?" komenteli isäntä.
"Se paukahtaa heti... saatte kuulla... elkää menkö vielä... juuri
heti... tämä on koepommi... Minä teen sitten isomman Pirttilän
rakennuksen alle... Nyt se alkaa syttyä..."
Samassa kuului kova pamaus, kauhea rääkäisy ja naulatuisku -- ja Olli
vieri naamaltaan verisenä uunin taa...
"Tappoi itsensä, hurja!"
Mutta Olli ei ollut kuollut; naama, kaula ja kädet vain olivat veressä
ja syvissä naarmuissa...
"Jahka minä sen isomman saan valmiiksi... niin Pirttilän rakennus
nousee ilmaan..." hoki Olli vain, kun häntä laahattiin uunin takaa.
Kolu-Ollia nimitetään nyt kylällä "Pomminheittäjäksi". Tuskinpa Olli
sentään saa tilaisuutta jatkaa pomminvalmistustaan.