Iltahämärässä saapui kirkonkylän kestikievariin nuori, tummatukkainen
ja mustaviiksinen herra.
Hänellä oli kaksi mustaa kapsäkkiä ja monta kummallisen näköistä pitkää
rullaa kuin pyssynpiippua. Toinen kapsäkeistä varsinkin oli kovin
raskas, ja molemmat olivat hyvin lukitut.
Kievarin isäntä, joka kantoi kapsäkit sisälle, alkoi epäillä.
"Mistä se tämä herra on?" tiedusteli hän kyytipojalta, joka herran oli
toisesta majatalosta kyydinnyt.
"Ei siitä saa selvää... se on ummikko... eikä kuulu tahtovankaan mitään
selittää matkastaan", tiesi kyytipoika.
"Oliko kova ajamaan? Onko se mustaverinen?"
"Kirosi se suomeksi välistä, että saatana, ja nauroi ja viittoi
käsillään."
Isäntä ja kyytipoika läksivät yhdessä sisälle. Poika ei vielä ollut
saanut kyytipalkkaansa.
Aivan oikein! Pieni mustaverinen mies. Ei tuo ollut suomalaisen
näköinen vähääkään! Ja silmät kiiluivat kuin pirulla päässä ja
muutenkin näytti niin levottomalta.
Mutta nähtyään pojan kaivoi hän kukkaronsa esille, silmäsi päiväkirjaan
ja maksoi kyytipalkan, antoi pojalle vielä puolimarkkaa juomarahaakin.
Isäntä oli näkevinään, että herralla oli paljon rahaa ja että setelit
olivat Venäjän rahaa...
Lempo soi! Kyllä taisi olla yks' niitä Helsingin pankinvarkaita!
Mustaverisiä ne olivat kaikki olleet... tämä on päässyt tännepäin
karkuun...
Isäntä koetti tarkastella, näkyisikö oudossa varkaan merkkejä, mutta ei
saanut selvää. Paremmin näytti siivolta mieheltä. Liekkö ummikko!
"Onko reisaavainen yötä, vai joko lähdette yöksi ajamaan?" kysyi hän,
mutta piti samalla tarkoin silmällä, ettei outo vain asetta ota
näkösälle.
"Förstår inte", vastasi outo, mutta samalla hän läheni noita epäiltävän
näköisiä rullia ja aikoi ottaa yhden käteensä. Isäntä säpsähti ja
vilahti näppärästi porstuaan.
Ei ollut epäilemistäkään! Helsingin pankinvaras oli!
Hän meni ja kertoi emännälle, mikä vieras heillä oli.
"Sillä näkyi olevan venäläistä rahaa iso kukkaro täynnä. -- Jos se
lempo suuttuu, niin ampuu meidät kaikki", selitteli ja epäili hän.
"Mitä se tahtoo? Onko se yötä?" tiedusteli emäntä.
"Se on ummikko. Ei sanaa ymmärtänyt, kun puhuttelin... Pitää laittaa
heti sana vallesmannille ja poliisille. On varotettu, kuulin ma,
vallesmanneja tarkoin katsomaan jokainen reisaavainen..."
Mutta emäntä oli rohkeampi ja viisaampi kuin isäntä ja selväsanaisempi,
sillä isäntä särki ärrää pahemmin kuin Lemun lukkari, ja ässä sissutti
kuin lipeässä.
"Annas kun minä käyn puhuttelemassa. -- Sinusta ei saa selvää
tuttukaan, jopa sitten vieras", tikasi emäntä ja läksi vierasta
puhuttelemaan.
Koetti panna kaiken kielitaitonsa liikkeelle, että vieras ymmärtäisi.
-- Varthän... se on, että mihinkä... Suola se on salttiavatuapröö... ja
äkmanni... se on, että tahdotko munia... Ikke petala... se on, että
terve tuloa, ja äjöös on, että kiitoksia paljon... -- muisteli emäntä
mennessään.
Mutta emännän nähtyään alkoi vieras, joka kynttilän valossa selaili
kirjaa, emännälle hokea:
"On nälkä... leipää, voita, maitoa, lihaa, juustoa... ruokaa..."
"Ruokaako?" kysyi emäntä. "Miks'ei. Sitä vain saapi. Te taidatte
ollakin suomalainen?"
Vieras ymmärsi, sanoi olevansa suomalainen ja matkalla Lappiin asti.
Emäntä käsitti hyvin ja lähti toimessaan ruokaa vieraalle hommaamaan.
Mutta isäntä oli mennyt vallesmannille ilmoittamaan ja kaikille
vastaantulijoille sanoi, että jo oli yksi pankinrosvo satimessa, joten
tarvitsisi tulla apuun...
Pelotti emäntääkin sentään. Nyt vasta hän muisti, että joku
pankkirosvoista oli osannut suomeakin -- niin oli lehdistä luettu. Ja
olikin vähän oudon näköinen, tumma kuin mustilainen ja silmät kiiluivat
kuin pakkastähdet... Ja kuka sen tietää, kuinka monta pistoolia sillä
saattoi olla... Koetti nöyränä ja sukkelasti toimittaa ruokaa pöytään,
ettei pääsisi pahastumaan... Mutta siivosti se näytti olevan, lueskeli
kirjaa vain ja haukotteli pitkään...
"Vassakuu!" käski emäntä, kun sai kaikki valmiiksi.
"Jahaa, jaha", sanoi vieras ja kaivoi povitaskustaan jotakin.
Emäntä oli pyörtyä ja alkoi rukoilla:
"Elkää Jumalan tähden... en minä ole teitä ilmiantanut... voi hyvä
isä..."
Mutta hän rauhoittui, kun näki, ettei vieraalla ollutkaan kuin pieni
pullollinen paloviinaa.
Samalla kuului kolinaa porstuasta ja pihalta ääniä. Vallesmanni ja
poliisi ryntäsivät sisälle ja joukko miehiä perässä, kovasti
varustettuina...
"Hva fan? Är det du! (Mitä saakelia? Sinäkö se oletkin!)" kuulivat he
vallesmannin sanovan ja menevän paiskaamaan kättä pankinvarkaalle.
Ja jälestäpäin kuulivat, että luultu pankinvaras olikin vallesmannin
vanhoja tuttavia Helsingistä, maanmittari, joka oli matkalla Lappiin.