Oli ollut sanomalehdissä tieto, uutinen sellainen, että nyt kruunu
myöntää kruununoriin Heinärannallekin. Nuolena tieto levisi
hevosmiehestä toiseen, ja vaikka oli sydäntalven aika ja pakkanen ja
väliin piti vihollisen sakeita pyryjä, alkoi olo hevosmiehistä tuntua
hauskalta. Eikä sitä käy ihmetteleminenkään, kun tietää, että
Heinärannan hevosmiehet olivat vuosikausia kruununoritta pyytämällä
pyytäneet, että joka vuosi oli lupailtu ja lupailtu, mutta ei vain
ollut annettu. Ja nyt ilmoitettiin, että jo saavat...
Siitä tiedosta tuli pitkiä puheita hevosmiesten kesken, syntyi tulisia
väittelyjä ja lopuksi riitoja ja vihoja. Sillä Heinärannalla oli paljon
hevosmiehiä, jotka koko ikänsä olivat hevosten parissa puuhanneet,
olivat ostaneet, myyneet ja vaihtaneet. Oli monta tunnettua varsan
kasvattajaakin, ja juoksijain ajajia oli paljon. He olivat kokeneita ja
viisaita hevosmiehiä, jotka olivat monentapaisen hevosen reessä
istuneet, ohjamiehiä maan kuuluja, ja hevoskirjoissa mainittiin
arvonannolla heidän nimiään.
Kuuluisimpana piti itseään Vauhtilan juureva ja punanaamainen isäntä,
Nissi. Kautta koko hevosmaailman oli hänen nimensä tunnettu ja
mainittiin aina siellä, missä hevosmiehiä oli yksissä harjakannuja
juoden ja väkeviä puolikuppisia maistellen. Mutta eivät olleet
patapuukkoja muutkaan isännät. Juoksijoita oli heilläkin ollut, varsoja
olivat kasvattaneet ja monet markkinat mellastaneet. Ja jokainen piti
itseään naapuriansa parempana ja taitavampana hevosmiehenä. Mutta ei
ollut heillä kenelläkään niin juhlallista, punaista naamaa kuin
Nissillä, ei niin herramaista pyöreää vatsaa eikä riittänyt kenenkään
sanavarasto niin loistavalla tavalla, sattuvin sanoin ja sukkelin
vertailuin, kehumaan tai moittimaan hevosta. Siksipä olikin toisten
mieliin kasvanut kaini ja paha sydän Nissiä kohtaan, joka aina
markkinapaikoissakin pyöri kuin kukko kanain joukossa.
Ja hiljaisuudessa, ettei kukaan saisi asiasta vihiä, alkoi kukin
hommaamaan, että saisi kruununoriin hoidettavakseen. Ensiksi se olisi
suuri kunnia, joka ainoastaan harvoille kuolevaisille on suotu, ja
toiseksi saisi viiden vuoden päästä oriin omaksi, pennittä pulskan
hevosen. Todistuksia täytyi hankkia, tunnetuilta pitäjäläisiltä siihen,
että asianomainen oli innokas hevosmies, että oli varsoja kasvattanut,
että osasi hoitaa oritta kiitettävällä tavalla ja että kaikin puolin
kykeni moitteettomasti menettelemään.
Semmoisia todistuksia kun saisi ja ne näyttäisi, ei muuta kuin herrat
sanoisivat, että kas tuolle isännälle se annetaan kruununori
hoidettavaksi, että silläpä ne näkyvät parhaat paperit olevan...
Ja niitä sellaisia todistuksia koetti kukin hankkia: papilta,
nimismieheltä, kunnanesimieheltä ja yleensä kaikilta herrasmiehiltä.
Mutta Nippikallion isäntä oli saanut hyvän todistuksen myöskin
kätilöltä, jota usein oli sattunut kyyditsemään, kun tulinen kiire
sattui ja hengen hätä oli.
Kuinka kuitenkin lie ollut, mutta pian se tiettiin koko pitäjäässä,
kutka kruununoritta meinaavat. Ei ollut pysynyt salaisuutena kenenkään
hiljaisuudessa päätetty homma.
Ja eräänä sunnuntaina kirkon aikana, kun sattui useampia hevosmiehiä
kokoon Ahmalaan, tuli asiasta puhe.
"Kuuluu pitävän hoitaa sitä kruununoritta niinkuin enkeliä. Karvan
pitää kiiltää, että kuvansa näkee, eikä saa ajaa kuin silloin tällöin",
alkoi Ahmalan ruotiukko puhua.
"Kyllä se tiedetään kuinka kruununori hoidetaan", sanoi siihen
Vauhtilan Nissi ja katseli miesriviin merkitsevästi.
Siitä päästiin alkuun.
"On niitä nyt muutkin kuin sinä nähneet kruununoriita", sanoi
Nippikallion isäntä Nissille.
"Miks'ei. Mutta et sinäkään koskaan ole krunnunoritta hoitanut, vaikka
nähnyt olet... On aivan eri asia hoitaa omaa oritta kuin
kruununoritta", sanoi Nissi itsetietoisena.
"Ori kuin ori... Ja sillä lailla hevosen kyllä osaa kuka hyvänsä hoitaa
kuin sinäkin..." arveli Nissille Jussilan Ville, tunnettu ohjamies ja
varsain kasvattaja.
"Millä lailla hoitaa?" kivahti Nissi. "Luuletko sinä tuntevasi
hevosen hoidon paremmin kuin minä! Minulla on kahtena kesänä ollut
astutus-orikin..."
"Ja Nissi, joka on lukenut hevoskirjat ja kaikki", sekaantui Ahmalan
ruotiukkokin taas puheeseen.
Kiitollisen silmäyksen loi Nissi ruotiukkoon ja selitti:
"Joo. Taavi on oikeassa. Sitä täytyy tuntea hevosen ruumiin rakennus ja
osata opastaa seppääkin, kun kengittää, sillä se on tärkeä tehtävä,
pojat... -- Ja ainahan ne kruununoriit annetaan hoidettavaksi
tunnetuille hevosmiehiile", sanoi hän lopuksi.
"Juuri niin... Nissille se sopii kruununori", tuumaili ruotiukko, joka
hänkin parhaina päivinään oli ollut kuulu hevosmies.
"Muuten minä olen persoonallisesti tuttu kruununasiamiehenkin kanssa",
ilmoitti Nissi vielä lisäksi, ja pyörähteli kuin kukko kanain seurassa.
"Vaan ontuvaksipa se tuli viime talvena Nissillä oma varsakin eikä
parannut -- ja keväällä taisi joutua korppien valtakuntaan... Liekö
heinäin puute vai mikä vaikuttanut..." sanoi joukkoon Välivainion
Jaakko, jolla myös oli aikomus pyytää kruununoritta.
"Mitä sinä mies puhut!" kivahti Nissi tulipunaisena.
"Sitä, ettet sinä ole parempi hevosen hoitaja kuin muutkaan", lisäsi
Välivainion Jaakko.
Ja Jussilan Ville, jolla oli monenvuotista hapatusta Nissille, tuumasi
vielä:
"Jos ei kruununoritta vaan paremmin tarvitse hoitaa kuin Nissi tässä
takavuosina hoiti sitä Pranterin Huimaa... Muistatteko, miehet, kun oli
kyljiltä asti sonnassa ja kapi hännässä..."
"Hyvin muistamme", huusivat kaikki, joilla oli kainia Nissille.
Varsinkin huusivat Jussilan Ville ja Välivainion Jaakko.
"Hiidessä, miehet!" koki ruotiukko panna väliin. "Nissi, joka on ainoa
mies koko pitäjässä, joka on radalla juoksijaa ajanut ja palkinnot
saanut."
Mutta Nissi oli kovin loukkaantunut, suuttunut silmittömästi, ja kun ei
muuta vihapäissään osannut, niin alkoi kautta rantain haukkua nalkuttaa
Jussilan Villeä:
"Annettiinpa ori kenelle hyvänsä, vaan sen minä sanon, että ruokaa
meillä on hevoselle... Ei meidän talosta käydä naapurissa silppuja
lainaamassa, vaikka olisi kuinka pitkä kevät... ja apejauhoja on
aina..."
"Konttaavanhan nuo kuuluvat teillä joka kevät lehmät, ja hevoset
'almanakkoja' tekevät", pisti Välivainion Jaakko purevasti väliin.
"Elä sinä puhu... et sinä tuommonen kömpelö mies kuitenkaan kykene
kruununoritta hoitamaan", tiuskui Nissi ja pyörähteli tulipunaisena; ja
lyöden kämmenellään povelleen hän mahtavasti julisti:
"Täällä on, pojat, sellaiset todistukset, että jo taitavat tepsiä... ja
kohtapa tuo nähdään... Kaikki tässä kruununoriin hoidosta puhuvat...
semmosetkin, joilla on tallikin kuin pahanen läävä..."
Siitä nokkausi Nippikallion isäntä, ja tolvana ja pikavihainen kun oli,
niin kiljaisi Nissille:
"Maksa sinä se kymmenen kiloa kauroja, jotka toissa talvena lainasit,
ja puhu sitten muitten tallista... Ja korttirahoillapa tuo kuulutaan
sinunkin tallisi koristetun..."
"En minä ole sinulle puhunut", koetti Nissi, kun näki, että
Nippikallion isäntä suuttui silmittömästi.
"Kyllä tässä ymmärretään, kenelle sinä puhut... ja tiedetään myöskin,
mikä mies sinä olet... vanha va--"
Ja niin jatkui tinkaa, josta lopuksi tuli riita. Mutta jokainen
hevosmies lähti siinä uskossa pois, että hän sen kruununoriin sittenkin
saapi... olihan hänellä todistuksia: nimismieheltä, kunnanmieheltä,
papilta ja lukkarilta. Mutta ei ollut kenelläkään muulla todistusta
kätilöltä kuin Nippikallion isännällä.
* * * * *
Oli tullut tiedoksi, että ensi kilpa-ajojen aikana se nyt ostetaan
kruununori ja silloin pitää sen tai niiden henkilöiden, jotka tahtovat
sen hoidettavakseen, tulla todistuksineen saapuville.
Kova oli siis homma hevosmiehillä ennen kilpa-ajoihin lähtöä. Piti
varustautua kaikin puolin. Vauhtilan Nissi teetätti uuden puvun,
panetti turkkiinsa uuden päällisen ja osti hopeisen sikaarikotelon.
Muut eivät niinkään puvustaan välittäneet. Nippikallion isäntä sentään
osti leveän, koreilla ompeluksilla koristetun turkin vyön, koska oli
nähnyt muidenkin hevosmiesten sellaisia pitävän. Ja järjestäessään
todistuksiaan kimppuun asetti hän kätilöltä saamansa todistuksen
päällimmäiseksi, koska se oli hänen mielestään kaikkein paras ja
sisälsi ainoastaan asiaan kuuluvaa... Siitä näkee kruununasiamies heti
ensiksi, että onpa se mies hevosia hoitanut. Mutta ennenkuin hän kääri
todistuksen kokoon, luki hän tyytyväisenä kerran vielä kätilön antaman
todistuksen, luki suu hymyssä:
Täten saan todistaa, että Anshelm Nippikallio on erinomanen
hevosen hoitaja ja menneen kesällisestä varsasta on tarjotu
lähelle tuhatta ja se on paasin alaa ja emänkin puolelta niin
hyvää sukua, että sitä ei uskos... ja on kyytinyt minua ja
tallista tulee juuri hyvä, kun tehdään akkuna mäenpuolelle ja
kruununoritta varten on kauroja eikä ole ruoskaa tämä mies
koskaan tarvinnut jonka toteksi tunnustan ja vakuutan
piirtämällä oman nimeni ja sinetin, joka on
Aukusta Elmiina Ylväs
paikkakunnan kätilö,
oma käsi.
Tojistavat:
Herrman Nulu. Vihtori Olki.
Ja luettuaan kääri hän paperinsa kokoon lujalla verkkolangalla ja pani
eväsarkkuun.
Koko pitäjässä oli sitten tietty, kutka ovat menneet kruununoritta
noutamaan. Siitä oli joka talossa puhetta, ja kiivaasti arvosteltiin
asiaa. Sillä ei ollut kukaan kylliksi hyvä sitä hoitamaan. Vauhtilan
Nissille sitä ei olisi mitenkään suotu, sillä ei hän ollut erikoinen
hevosen hoitajakaan ja hänellä oli ennestään kaikenlaisia muita
"luottotoimia" hevosmaailmassa. Välivainion Jaakko kyllä oli siivo mies
ja viinaton, mutta talo oli pienenlainen. Jussilan Ville oli
epäilemättä hyvä hevosen hoitaja, mutta hänkin oli melkein liika raju
kohtelemaan hevosia ja sanottiin rautavitjoilla välistä niitä
paukuttelevan, kun eivät muuten ymmärtäneet totella. Ja hutikoissa kun
sattui olemaan, niin ajoi kuin reikäpää... Nippikallion isännän puoleen
menivät kaikki vanhat miehet ja vaimoväki. Se mies oli peräti laupias
hevoselle -- ei koskaan ajanut hölkkää myötäleessäkään ja vaikkei ollut
radalla koskaan ajanut, niin suitsimies oli hyvä... Nuorempi polvi taas
piti Nippikalliota kokonaan sopimattomana, sanoivat, että sonni sille
parhaiten sopii sekä hoidettavaksi että ajokkaaksi.
Ja siitä riitti tinkaamista ja arvostelemista.
Ja jännityksellä seurattiin sanomalehtiä, että milloin ilmoitetaan,
sillä se tiedettiin, että lehdissä sen näkee jo ennenkun hevosmiehet
ehtivät kilpa-ajoista palata.
Ja vihdoin oli. Oli selvästi sanottu, että Heinärannalle on ostettu
kruununori 1,600 markan hinnalla ja "tulee sijoitettavaksi talokkaan
Ville Jussilan luo kirkonkylään..." Selvästi oli se sanottu ja pantu
nimikin "Voitto".
Ihmeteltiin. Ei ollut siis auttanut Vauhtilan Nissiä uusi turkkinsa, ei
Välivainion Jaakkoa viinattomuutensa eikä siivoutensa. Mutta
merkillisintä oli, ettei Nippikallion isännälle annettu, vaikka oli
niin hyvä todistus kätilöltäkin.
"On sillä tuttavia Jussilan Villelläkin herrain joukossa, ja se sen
teki", arveltiin.
"Ja onhan se ollut radalla Villekin."
"Mutta ei se vaan semmoinen ajomies Ville ole kuin Nissi, sen minä
takaan", vakuutti Ahmalan ruotiukko asian kuultuaan.
Ja nyt alkoi tuskallinen odotus, milloin palaavat, että nähtäisiin,
minkälainen kruununori oli annettu. Väri oli jo lehdessä sanottu, tumma
raudikko. Mutta millainen oli muuten? Oliko hyväntapainen? Oliko
minkälainen kululleen? Minkälaiset jalat ja lautanen? Oliko jouheva?
Minkälainen käynnin lahja? Sillä hyvä kävelijä, se sentään on
talonpojan hevonen.
Ensiksi saapui kotiaan Nippikallion isäntä, saapui ärtyisenä ja
kiukkuisena epäonnistuneelta matkaltaan. Ja oli hän keksinyt vähäisen
valheen, jolla puolusteli onnettomuuttaan.
"Olisivat ne minulle sen antaneet", selitteli hän, "minulla kun oli
kaikkein enimmän todistuksia, mutta kun sitten näyttivät, minkälainen
on hevonen, niin minä sanoin heti, että en minä huoli... Häntyri ja
vihanen raato... jo sitä saatiin kaunis kruununori monen palavan
perästä... Ja jalat sitten... käyrät kuin paininpuut eikä jouhia
minkäänlaisia... Herrat kysyivät, että mitä sinä mies moitit tässä
hevosessa, niin sanoin suoraan eläinlääkärille, että johan tuolla on
valmiit patit..."
"Patitko??"
"Aika nystyrät jo. Minkälaiset niistä sitten tuleekaan, kun vaivaan
joutuu. En minä vaan veisi tammaani sen kruununoriin luo, vaikka saisin
koko orhin ilman... se on viljanen vissi..."
Niin kertoi Nippikallion isäntä odotetusta kruununoriista, ja pian oli
huhu levinnyt ympäri pitäjää, levinnyt ja kasvanut puolta pahemmaksi.
Mutta eräänä lauantai-iltana myöhään saapui Jussilan Villekin kotiaan.
Hänelle oli jo taipaleella kerrottu, että semmoiseksi ja semmoiseksi on
Voittoa haukuttu.
Mutta kun tuli sunnuntai-aamu, tahtoi kukin nähdä omin silmin ja omin
käsin tunnustella... Nekin, jotka eivät olleet hevosmiehiä, innostuivat
ja riensivät Jussilaan kruununoritta katsomaan. Ahmalan ruotiukko oli
ensimäisiä, keppi kädessä astellen ja itsekseen höpisten ja muistellen
entisiä aikoja, jolloin laskettiin juoksijalla kylän halki, että
maailma lauloi...
Nuoria miehiä riensi parvittain ja eräässä joukossa näkyi Vanhalan
leskiemäntäkin olevan. Jälempänä tulivat nimismies, virkansa puolesta,
nuori pastori ja kaksi talonpoikais-ylioppilasta. Heidän seuraansa
liittyi agronoomi, joka sattui olemaan luentomatkalla ja muutenkin oli
innokas hevosmies.
Talli oli täynnä väkeä ja Ville näytteli ja esitteli ja kehui, kehui
Voiton hyviä tapoja, kiitteli sen kauniita silmiä ja päätä... Ahmalan
ruotiukko oli mennyt pilttuuseen Voiton viereen, tunnustellen ja
ihmetellen.
"Aivan samannäköinen hevonen kuin kerran minulla, jonka ostin Kalajoen
markkinoilla... on kuin olisi sama hevonen... Voi saakeli, kun sillä
hevosella taival katkesi... Mutta meillä olikin kolmen kannun nassakka
kryyvättyä viinaa, kun..."
Niin muisteli ja selitteli ukko, viinamieheksi tunnettu.
Mutta kun nimismies ilmestyi tallin eteen, niin Jussilan Ville käski
muun väen poistua, että "ihmiset pääsevät sisälle".
Ja herrat katseltuaan Voittoa, joka komeana seisoi pilttuussaan karva
kiiltäen kuin silkkinen kangas, ja siroja muotojaan liikutellen,
onnittelivat Villeä, ja agronoomi sanoi historiallisen juhlallisesti:
"Jaa-ah. Kun Voitto on kuusikymmentä varsaa siittänyt, niin saatte sen
omaksenne... On pulska hevonen, oikeaa supi suomalaista rotua."
"Niin on. Suomalaista rotua on. Nyt se saadaan tällekin perälle oikea
hevosrotu", arveli siihen Ahmalan ruotiukko, joka ei ollut poistunut
tallista.
Mutta kun oli kylliksi asti katseltu, jalat ja muut jäsenet
tarkasteltu, kutsui Jussi parhaat vieraat sisälle tuliaisille, kutsui
Ahmalan ukonkin.
Ja kun oli pari, kolme puolta kuppia tehty ja haasteltu hartaasti
hevosista yleensä ja juoksijoista varsinkin, tuli kysymys siitä, mitä
olisi tehtävä Nippikallion isännälle, joka niin kelvottomalla tavalla
oli Voittoa haukkunut. Ja Jussilan Ville päätti haastattaa hänet. Ja
hän kertoi samalla, että hänellä ja Vauhtilan Nissillä myös tulee tuima
käräjaasia. Nissi oli herrain kuullen häntä haukkunut kilpa-ajoissa,
kun ei muuta vihapäissään osannut...
"Mutta sen minä kuulin herroilta, että ei olisi Nissille annettu
kruununoritta hoidettavaksi, vaikkei olisi ketään muuta hakijaa
ollutkaan", lisäsi hän.
"Hyvin uskon", arveli tyytyväisenä Ahmalan ukko ja kumosi kuppinsa.
Jo alkoi tuntua olo hauskalta ja käytiin toistamiseen, ryyppyjen
välissä, Voittoa katsomassa; toivottiin sille hupaisia päiviä ja
terveyttä.
Ja vasta myöhään erottiin iloisina miehinä.
Saisi kuulla, miten käräjillä käy?