Sitä oli odotettu, ei niinkuin kuuta nousevaa, vaan niinkuin suurta
historiallista tapausta, joka tekee perinpohjaisen mullistuksen
"olevissa oloissa"... sitä varsanäyttelyä nimittäin.
Ei ollut koskaan ennen Heinärannalla sellaista ollut; lehmä- ja
maanviljelysnäyttelyitä oli pidetty, mutta hevosmiehet olivat saaneet
katsella kujalta, kuinka jukuripää sonneja, kallipää lehmiä, pottuja,
kaalia ja muuta roskaa palkittiin, mutta ei yhtään hevosta eikä hevosen
varsaa otettu kysymykseen, vaikka takapihalla seisoi korskuvia orhia,
murheellisia tammoja ja alakuloisia ruunia.
Mutta nyt!
Nyt saavatkin, saakeli vieköön, kaikki lehmäkeksit pysyä kotonaan
koelypsytauluineen, kaikki lehmäkeksit ja vantukouraiset
lehmänostajat...
On nyt hevosmiestenkin vuoro näyttää, että pois alta... pois alta
kaikki saaplarin maatiaisrotuiset...
Iloisena uutisena tuota tulevaa varsanäyttelyä juteltiin ympäri pitäjää
ja vauhdissa oltiin. Nekin, joilla ei ollut varsoja näyttelyyn
vietäviksi, innostuivat niin että sylki suuhun tuli. Lehmämiehetkin
innostuivat ja puhelivat hevosista nyt niinkuin ennen olivat lehmistä
jutelleet.
"Mitä sinäkin, hyvä mies, puhut hevosen varsoista, joka ilmosen ikäsi
olet lehmän nänniä tunnustellut", sanoi Sarvilahden Israeli Kalliomäen
Moosekselle.
Sillä Sarvilahden Israeli oli olevinaan hevosmies, ja nyt oli hänellä
emää seuraava maitovarsa, josta toivoi ensi palkinnon saavansa.
"Elä sinäkään vielä leveile... jos liian aikaseen kurkkuat... on sinne
muillakin varsoja vietävänä kuin sinulla", kivahti siihen Mooses
ärtyneenä.
Ja kaikki ne, joilla oli vuoden vanhoja tai sitä nuorempia varsoja,
kaikki ne olivat kovassa touhussa ennen näyttelyä. Sillä jokainen
toivoi ensi palkintoa -- tietenkin. Emiä ruokittiin paremmin,
puhdistettiin ja puohattiin. Sarvilahden Israelikin pani varsalleen
nimen, sillä niin kuului pitävän olla, muutoin ei huolittu.
"Vaan muistatko, milloin syntyi?" kysyttiin Israelilta.
"Muistanko? Miksen muista. Vähää ennen Jaakon päivää", muisteli
Israeli.
"Vaan sepä ei kelpaa. Pitää tietää päivä ja kuu ja tarkalleen sanoa --
ei ne kelpaa nuo tuommoiset... 'Jaakon aikana'... 'ennen Perttulia'...
'Juhannuksen tienoissa'... vaan pitää tietää päivä ja kuu..."
"Haista sinä... Mistä sinä sen tiedät", kivahti Israeli, mutta
huolissaan hän kuitenkin oli varsansa syntymäpäivästä.
Valkeni sitten viho viimein näyttelypäivä; se oli kirkas ja lämmin
syyskuun päivä. Taivaskin tahtoi hymyillä hevosmiehille. Ja niin näytti
Sarvilahden Israelista, kun hän tyytyväisenä istui kärryissään,
valjaissa leveä tamma ja siinä vieressä kävellen kiharahäntäinen ja
vilkassilmäinen varsa, että koko luonto hänelle hymyili, kellastunut
koivu hymyili ja tummat kuuset sänkipeltojen päissä näyttivät kuin
viittovan ja onnea toivottavan... Ja ihmimiset, jotka tulivat vastaan,
varsaa ensiksi puhuttelivat ja sanoivat että: voi tuhannen kuinka onkin
sievä...
Hymyssä suin istui Israel, ei itse kehunut, ei laittanut...
Mutta tultuaan lähelle näyttelytaloa näki hän jo kauas, että siellä
liikkui väkeä pihalla ja nurkkain takana, hevosia tuli ja meni, varsoja
juoksi kahakäteen, kuului hirnumisia, huutoja ja puhelua...
Tuossa näkyi ajavan Leväjärven agronoomi tuimana ja voitonvarmana...
tuolla taas oli Strömin herrakin liikkeellä, pieksujalassa... ja
varsoja näkyi joka kujalla...
"Pois alta!" huusi hänelle joku juuri kun hän oli pihaan tulossa.
Se oli Östmanin Viljaami varsansa kanssa.
"Äijä hoi!... aja helvetissä syrjään, ettet loukkaa varsaani..."
"Pääsee siitä jo vaikka neljän varsan kanssa", ärähti Israeli hänelle.
Kun hän sitten oli saanut tammansa kiinni ja jouti katselemaan
ympärilleen, sai hän ihmeekseen kuulla, että palkintotuomareina olivat
nyt samat herrat kuin lehmännäyttelyssäkin ja ettei täällä palkittu
muita kuin _ruskeavärisiä_ varsoja...
Tuossa ne näkyvät olevankin, palkintotuomarit... pyöreävatsaisia,
leveänaamaisia... tuokin saakeli, tuo Öystin Antti, jolla oli
Israelille vanhaa vihaa...
Mutta eipä näkynyt Israelin mielestä yhtään niin sievää varsaa kuin
hänellä.
Liikamaan Penjaamilla oli hyvä varsa. Se olikin polkijansa puolesta
kuuluisaa hevossukua...
Olivat aloittaneet palkintotuomarit toimensa ja valinneet Kalliomäen
Mooseksenkin palkintotuomariksi...
Liikamaan Penjaamin varsaa ensiksi katselivat...
"Kuinka vanha?" kysyi se palkinto tuomareista, joka näytti enimmin
herralta.
"Siinä se syntyi vähän ennen heinäaikaa", vastasi Penjaami.
"Jaa, jaa, mutta minä päivänä?" tiuskasi herra.
"Pyhäilta... eli kyllä se oli puolessa yö..."
Mitä ne nuo herrat naureskelevat... tuokin Öystin Antti... perkele!
"Melkein liian pitkät jalat!" muistutti Öystin Antti. Kaikilla oli
heillä kirja kädessä, johon näkyivät koukeroita tekevän.
"Omansa ovat, vaikk' ovat pitkätkin", vastasi Antin muistutukseen
Penjaami.
Ja kun eivät muuta hoksanneet, niin määräsivät Penjaamin juoksemaan ja
taluttamaan tammaa, että minkälainen on varsalla askel...
"Paremmin... paremmin!" huusi Öystin Antti, ja muut nauroivat.
Sitten taas merkitsivät kirjoihinsa, minkälainen oli askel.
Rantalan Villellä oli musta varsa, vuoden vanha ori, suurta
juoksijasukua, mutta laiha...
"Liika laiha, ja huono väri", sanoi joku herroista, ja Leväjärven
agronoomi kuului supattavan ruotsia niille herroille.
Ja "ylös" panivat.
Östmannin Viljaamin varsasta pidettiin.
"Siinä on sievä varsa", sanoivat.
Tulivat Israelin luo.
"Vankka varsa, mutta kömpelö", muistutti Öystin Antti heti.
"Niinkö on?"
"Ja laiskan näköinen... ja liika käyrät takajalat", muistutti
toinenkin, ja taas supatti Leväjärven agronoomi ruotsia herroille.
"Men eljest vacker", arveli yksi herroista.
"Och fet..."
"Juu... juu", myönteli Kalliomäen Mooseskin.
"Menkää helvettiin minun varsaani näpistelemästä!" suuttui Israeli ja
komenteli herrat pois.
"Tämäpä kummaa on, kun hevosille ja lehmille on samat
palkintotuomarit", sanoi hän sitten, että herrat kuulivat. Mutta
palkintotuomarit jatkoivat matkaansa, tutkien, tarkastellen ja
tunnustellen.
Illempana jaettiin palkinnot. Leväjärven agronoomi sai ensimäisen
palkinnon, mutta Sarvilahden Israelille ei annettu mitään, vaikka
monelle muulle.
Mutta pois mennessään vannoi Israeli vielä kostavansa sille Öystin
Antille ja Leväjärven agronoomille... Ne ne olivat perkeleet...
Illalla puhui sitten Öystin Antti hevosenkasvatuksesta ja näyttelyn
merkityksestä, "valituin sanoin" tietenkin.
Ja näyttely päättyi paljoa laimeammin kuin se oli alkanut.
Mitä sitten vaikuttanee tulevaisuudessa?