(Talvella 1906)
On tuiskunnut lunta monta kuukautta: yötä päivää, pyhää, arkea. Ja
lisäksi tuullut jokaiselta ilmansuunnalta niin vimmatusti, että ummessa
silmin on täytynyt talonvälitkin hiihtää... Lumeen ja nietoksiin ovat
peittyneet koko Perä-Pohjola, Lappi ja koko tämä pohjoinen maailma. Ei
näy enää matalimmista majoista muuta kuin savu, joka näyttää nousevan
suoraan kinoksesta, ja vaivainen viiritanko, joka kitkuu ja valittaa
vaivojaan myrskyn käsissä. Upissa ne ovat muutkin talot melkein, vähän
vain vilahtaa punaista seinää kinoksen keskeltä.
Tohmeroinen ja pehmeä kuin jauholaari on maantiekin, jota pitkin
silloin tällöin, kun tuisku vaistoaa, mennä vätöstää rahtimiesten
murheellinen kulkue. Mutta metsätiet ovat ummessa, ja naapurien väliset
kinttupolut ovat suksen latuna, milloin ei tuisku ole niitä umpeen
pannut.
On odotettu kärsivällisesti, on luotettu, että kyllä se nyt heti
herkeää lumen tulo, että määrä siinä sentään on mitä taivaastakin
liikenee. Niin on varrottu ja pirtin akkunasta katseltu taivasta ja
taivaan rantoja, että koska alkaa seestää...
On se välisti Pohjolan taivas kirkastunutkin, taivaanrannat ovat
palaneet kuin tulen liekissä, ja taivaankantta pitkin ovat revontulet
sähisten ja kellertävän valjuina leimunneet.
Mutta aamulla on tuuli taas ollut etelässä, ja lunta on taivas taaskin
ruvennut antamaan...
Hukkaan meni toivo jälleen!
Muutamissa taloissa alkoivat isännät käydä pahalle tuulelle,
kiukkuilivat vähäpätöisemmistäkin asioista ja olivat itseensäkin
tyytymättömiä; toisissa taloissa moljottivat piiat, kun joka aamu piti
pirtin lämpimästä lähteä kahlaamaan navettaan ja tarpomaan
kinoksissa...
Ylipään isäntä Mikko oli muutenkin kiivasta ja tulista miestä, mutta
nyt kun eivät ilmat asettuneet, kävi hän ylen äreäksi. Eikä se kumma
ollutkaan, kun olisi ollut hirsiä metsästä ajettava ja nyt täytyi
hevosten joutilaina syödä tallissa ja miesten pirtissä. Eiväthän ne
enää tämänaikuiset rengit viitsineet puhdetöitäkään tehdä. Jonkun
päreen kiskoivat, siinä kaikki.
Ja se oli kumma, että joka ainoa tulija, joka talossa sattui käymään,
kolisteli lunta tamineistaan ja puhkuen arveli:
"Mutta jo sitä on tuota lunta... aivan siihen hukkua hankkii..."
"No jo. Ja toista tulee. Ja kuka sen metsätienkin aukasee?" siihen
toinen vastasi.
Tuota samaa jahkailemista, samaa sanomista oli kaikilla ollut monta
viikkoa. Se alkoi jo kyllästyttää itsekutakin, mutta Ylipään kiivasta
Mikko isäntää enimmin. Ei ollut ensinkään ihme, että äreiksi kaikki
ihmiset kävivät.
Halot loppuivat: metsään ei päässyt; heinät olivat lopulla nekin, ja
piiat ja emännät pitivät aivan työnään niistä alinomaa miesväelle
muistuttaa... Ja yhä vain lunta tuiskusi.
Mutta jo eräänä lauantaina ilma seestyi, taivas oli suuri ja sininen,
aurinko lämmin ja kulki jo korkealla, kevättä ennustellen ja kaikki
muut merkit viittasivat siihen suuntaan, että jo ne nyt viho viimein
taukosivat tuiskut ja loppui lumen tulo...
Hyvillä mielin oli Ylipään Mikkokin ja naurussa suin puhutteli
karjakko-Erikaa ja rengeillekin ystävällisen sanan antoi. Ja hän alkoi
valmistella metsään hirrenajoon. Kirveet hiottiin teräviksi, tukkireet
laitettiin kuntoon, ja emäntä toimitteli viikon eväät valmiiksi
laukkuihin, että aamulla varhain lähdettäisiin liikkeelle.
Ja puhteella oli hauskoja puheluita, ja koko mieliala ilosta ja
hupaisaa...
Mutta illalla myöhään, kun renki Sameli palasi tallista hevosia
illastamasta, istui hän ääneti uunin suuhun ja alkoi verkalleen riisua
kenkiä jaloistaan, kovin miettiväisen näköisenä...
"Riisu sinäkin nyt, sammuta lamppu ja pane nukkumaan, että aamulla
jaksetaan aikaseen metsään", käski isäntä, joka vuoteellaan kuorsaavan
emäntänsä vieressä valvoi omissa mietteissään.
"Tuiskupa siitä näyttää tulevan vieläkin", arveli Sameli, kun puuhaili
sukkiaan kuivamaan.
"Mitä h--ttiä? Ei suinkaan", kivahti Ylipään kiivasverinen Mikko ja
nousi akkunasta pihalle katsomaan.
"Tuulee siellä ja lunta jo heitteli taivaastakin ja katon räystäiltä
pyryä punoo", lisäsi Sameli veltosti, mutta isännästä tuntui, että
Sameli sanoi sen hyvillään, ikäänkuin ilkkuen isännälle...
Ja kun Mikko silmäsi pihalle, näki hän, että siellä todella ajatti
lunta... ja tuulen vinkuminen kuului selvästi... Häntä pisteli lemmon
lailla.
"Kyllä kai se sinulle ja sinunlaisillesi olisi mieleen, että aina
saisitte toimettomina ja laiskoina maata... kelvottomat... tässä olette
riivatut haisseet monta viikkoa minun huoneessani!" Ja Mikko meni aivan
Samelin nokan alle ja ähkyi: "H--ttiin minä ajan kaikki laiskat
talostani... se on viljainen vissi... sinäkin veltto ja pehmeä kuin
nahkiainen..."
"Elä päälle tule siinä... taikka roivaan tuolla kengällä", kiivastui
Samelikin.
Siinä tuli kova tinka ja huuto, josta koko talonväki heräsi...
-- Mutta aamulla Mikko teki Samelille "rätingin", ja Sameli läksi
paarustamaan ylöspäin.
Ja taivaasta yhä antoi lunta... lunta kuin pumpulia.