Koko lauantaipäivän tuiskusi lunta, peitti vaarat ja vainiot, silitti
tiet ja alleen hautasi kartanoroskat ja kesän viimeiset jäännökset.
Hauska talvi oli tullut, valkoinen lumi viehätti silmää, virkisti
mieltä ja munaskuita. Yhtäkkiä katosi syksyn synkkyys mielistä,
yhtäkkiä velttous muuttui vereväksi tositoiminnaksi ja tuntui kuin
imisi ilmasta raitista, virkeää, voimakasta elämää...
Ei ole monta kulkijaa tielläkään näinä viimeisinä sumuisina ja pimeinä
syksyn päivinä. Eipä paljon muita kuin posteljooni, joka ärtyisänä ja
märkänä istuu rattaillaan niinkuin vanha varis sateessa...
Äreä ja kiukkuinen on ollut Korkeaniemen Aukustikin näinä päivinä,
mutta sunnuntai-aamuna hän herää kuin uuteen elämään...
Alushoususillaan vielä ollessaan silmäilee pihalle ja näkee lunta...
valkoista, silmiä huikaisevaa lunta... Hän tuntee veren virtaavan
nopeammin, mielen ilostuvan, ja näppärästi ja haukottelematta saa hän
vaatteet yllensä ja kengät jalkaansa.
Muu talonväki on jo ennen noussut. Emäntä on jättänyt kahvipannun
hiillokselle ja Aukusti särpää kuppinsa sisällön hopussa kuin olisi
hengen hätä. Hän rientää ulos... pihalle on jo teitä laastu sekä
navettaan että talliin. Kun hän pääsee kuistin eteen, laukkaavat varsat
ohitse niin että vinkuu, häntä sulkana perässä, kiitävät tielle päin,
tienhaaraan seisahtuen. Hännät vetäytyvät kaarevaan koukkuun, pää ja
korvat ovat pystyssä ja koko ruumis jännityksissä. Siinä puhaltavat
sieraimistaan pärisevän puhalluksen ja panevat laukkaa pitkin tietä,
että kavioiden kopse kartanolle kuuluu...
Aukustin mieli tulee yhä iloisemmaksi. Se on renki-Matti, joka on
päästänyt varsat kilostelemaan, pitkästä aikaa jalkojaan
taivuttelemaan...
Hän juoksee kujalle katsomaan mihin asti varsat laukkaavat ja
huomatessaan Matin tallin ovella huutaa:
"Matti hoi! Päästä vanha ruuna ja Pilkkikin penteleinään."
Matti on hyvillään hänkin ja rientää isännän käskyä täyttämään.
Hetken päästä ilmestyvät vanha ruuna ja Pilkkikin pihalle. Pilkki
lyöttäiksen tuliseen laukkaan, ja takapäätä viskelee vanha ruunakin
niinkuin nuoret hevoset...
"Jo tuli lunta", sanoo Aukusti.
"No rekikeli mainio jo... kun pihallakin melkein kyynärä", vastaa
Matti, ja molemmin he seisoivat pihalla hevosten iloa katsellen.
"Tästä jo Jussilan Lauri ajoi sivu kruununoriillaan, että vinkui",
ilmoittaa Matti.
Aukustiinkin tarttuu ajohenki, tuntuu niin sanomattoman hauskalta
elämä. Aivan niinkuin olisi uudestaan syntynyt koko mies. Mattikin on
ollut vireämpi, toimeliaampi ja hoksaavampi kuin muina aamuina.
Juoksijaoriin "Urvon" on hän parhaan ymmärryksensä mukaan puhdistanut,
aivan kuin olisi arvannut isäntänsä lähtevän ajoon. Isäntä kiittelee.
Pyyhkäisee kuitenkin itsekin Urvon kiiltävää karvaa, harjaa, silittelee
ja hännän solmiaa vähän lyhemmälle ja hommatessaan puhuu Matille
ystävällisellä ja veljen äänellä, viheltelee Urvolle ja kaulaa
taputtelee...
"Jopahan, saakeli soikoon, tulikin rekikeli, tuli tulinen ettei
arvannutkaan... päästään tästä mekin vähän jalottelemaan... ja näin
kaunis ilma... Taivaan rannat seestyvät... alkaa pakastaa... kyllä se
teki talven aivan yhteen sanaan... Mutta kuka siellä jo kulkusissa ja
aisatikuissa ajelee?"
He rientävät pihalle sekä isäntä että Matti ja näkevät ajajan vinhaa
vauhtia tulevan alhaalta päin. Varsat laukkaavat edellä, että tierat
suurina lumipalloina lentelevät korkealle ilmaan...
Kuinka lystiltä tuntuu!
Aisakellon ääni on kuin ihaninta musiikkia ja kulkusen kimeämpi helinä
kuin ilon verrattominta hymniä...
Kuinka kuitenkin tuntuu hauskalta... hauskalta tämä ikävä
ihmiselämä...!
Aukusti tulee aivan haltioihinsa.
"Se on lukkari, lukkari se on", hokee hän Matille.
"Lukkari se näkyy sittenkin olevan", tuntee Mattikin.
Lukkari on kaikin puolin talvitamineissaan ja kirkkoon tietenkin
matkalla. Hänen tunnettu ruunansa "puistaa aisoja", että tiuku soutaa
kuin koskessa... Tuntuu lukkarista, että menee... Mutta suurempaan
vauhtiin yhä vaatii ruunaansa, pitkällä ruoskalla reen perästä viuhtoen
ja mahtavalla kurkkuäänellä karjahdellen.
"Katsos perhanaa tuota ruunaa, kun se vieläkin... vieläkin on
juoksevinaan", arvelee Aukusti.
"Matti, ota sipikka pian rekihuoneesta... pistä vähä heiniä ja loimi ja
ne maalatut aisat", toimittaa hän kuin hengen hädässä Matille, sillä
hänelle tulee sellainen ajohalu, ettei hän pysy paikoillaan. Ja
erinomaisen hyvällä tuulellakin hän on.
Laskee leikkiä ja naureskelee karjapiialle, Joosefiinalle, joka kaivon
kannella seisten vinttailee vettä. Laulutuulella ja hyvällä kiirillä on
Joosefiinakin, aivan laulelee ja hyräilee, että:
Maantien poskessa on katajapensas,
jossa on tikkelperi-peri-peri.
Ja tämän kylän poikain liivin taskuss'
on Saksan silinteri-teri-teri.
Naapurissakin ovat hevoset lasketut pihalle ja laukkaavat pitkin peltoa
minkä kavioista lähtee. Mutta "juhlatunnelmissa" istuu Aukusti
sipikassaan kylän läpi ajaen. Korskuen ja juoksuun pyrkien Urpo
valjaissa valssaa, mutta Aukusti ei päästä, tyydyttelee kävelemään,
ystävällisesti puhuttelee ja viheltelee...
Kujilta ja pihoilta katselevat ihmiset häntä ja hänen hevostaan, ja
pikkupojat huutavat:
"Tulkaa katsomaan... Korkeaniemen isäntä ajaa juoksijallaan, tuossa
menee..."
Ja vanhempi väkikin rientää kujalle katsomaan...
Mutta ylpeänä, päätään sinnepäin kääntämättä, istuu Aukusti sipikassaan
vihellellen...
Kauppiaan luona ajaa häntä vastaan Jussilan Lauri kruununoriillaan.
Silloin Aukustikin löysää hieman ohjia ja pyrynä vilahtaa kruununoriin
ohi...
Ei ole vertoja Aukustin Urvolle, vaikka kruununori on mukamas komea,
hyväntapainen ja kaunis hevonen, ei ole sillä semmoisia juoksunlahjoja
kuin on hänen Urvollaan...
Rantalan Villekin on liikkeellä, nuorta varsaansa opettamassa.
"Terve mieheen!" huutaa Ville jo kaukaa.
"Terve, terve... No jopa se Villekin on Piijun pojan aisoihin..."
"Jo minä... ensi kertaa tämä vasta", kokee Ville esittää.
Mutta Piiun poika, joka on Urvon jälkeläinen, on kovin levoton ja
ennenkuin Ville arvaakaan, hyppää se ojan yli ja laukkaa Tuomelan
pihalle. Sieltä saa Ville sen sentään pian palaamaan.
Aukusti vartoo ja huutaa:
"Katsos tuota sinun varsaasi, kun tulee polkijaansa... Kun sinä vaan
nyt sen siivolla kasvatat, niin siitä vielä tulee hyvä hevonen ja nopea
juoksija..."
"No ei tuota tiedä..."
"Annasta kun minä ajan, että näen minkälainen on askel..."
He ajavat Immolan pihalle ja siinä vaihtavat. Aukusti lähtee Villen
varsaa ajamaan ja Ville istuu ylpeänä ja hymyillen juoksija Urvon
sipikkaan.
"Ensi kerralla se on varsa hyvin ohjattava, muutoin menee ijäksi
pilaan", arvelee Aukusti, kun tottumatonta varsaa koettaa ohjata
tielle.
"Mihin päin ajamme?" huutaa hän vielä Villelle.
"Aja meille päin!" huutaa Ville vastaan.
Ja Rantalaan päin lähtevät. He ovat hyviä hevosmiehiä kumpikin ja
vanhoja ystäviä. Ja monta hauskaa ovat yhdessä pitäneet. Aukusti on
kavalampi ja riskimpi, Ville hyväluontoinen ja antelias.
On Aukusti tuntenut, että Ville väliin haiskahteli viinalta -- oli
varmaan ajoon lähtiessään tehnyt puolikuppisen -- niin alkaa hänelläkin
mieli tehdä ryyppyä. Hetken kun ovat ajaneet, huutaa hän Villelle,
kääntäen päätään Villeen päin:
"Tästä tulee aivan samanlainen kuin polkijansakin... kun pitää
oleman tuo takajalkain askelkin juuri samanlainen... Tästä tulee
rahahevonen..."
Hyvillään kuuntelee Ville Aukustin kiittelemistä, ajattelee, että pitää
sitä tuolle Aukustille näin ensi kelin kunniaksi edes ryypyt antaa ja
huutaa sitten Aukustille:
"Hyvin siitä muutkin pitävät..."
"Eipä sitä näe usein näin isänsä näköistä varsaa... Ei ollut minusta
Kuopion näyttelyssäkään... Vaikka kyllä se Turun Hippos..."
Ei jouda Aukusti nyt pitkiin selvityksiin, sillä varsa on virma ja
virkku ja ihmisiä on kovasti liikkeellä.
Kun he ajavat Rantalan pihaan, nousee höyry sipikkain perästä. Piha
pullahtaa kylän väkeä täyteen, ja Isonjoen Hermanni, joka myöskin on
hevosmies, sanoo, että kaikki kuulevat:
"Siinä tulee isä ja poika komeasti kartanoon..."
Se tekee Villelle hyvää, ja hän käy Hermanniakin kättelemään. Muutkin
kättelevät ja sanovat, että komeat ovat ja yhdennäköiset.
Mutta Villen kamarissa istuvat vieraat, Korkeaniemen Aukusti, Isonjoen
Hermanni ja Ville, istuvat maistellen puolikuppisia ja hieman
humaltuessaan, entisiä markkinamatkoja muistellen. Ryyppäävät taas ensi
kelin kunniaksi, ja kun raittiusasiasta tulee puhe, eivät hyväksy...
sillä aivan vastoin luonnonlakia on se, että hevosmiehet selvällä
päällä aina...
Niin arvelevat ja luultavasti ei heistä yksikään rupea raittiusseuraan,
arvelevat ja maistelevat, maistelevat niin, että kun Aukusti illalla
lähtee kotia päin, niin saapi Urpokin tuntea, että... hih...
Illalla ajelee kylän herrasväkikin, ajelee huvikseen, koska talvi on
tullut iloineen ja pakkasineen, koska kulkuset soivat ja tiu'ut
helisevät, että vaaroilta vastaa... näin ensi kelin kunniaksi...
"MAATIAISROTUINEN"
Hyvin tiettyä on, että meillä näinä takavuosina on tavattomasti
edistytty maanviljelyksenkin alalla. Maanviljelysoppineita kulkee
maalaiskylissäkin luennoimassa, maanviljelys- ja karjanäyttelyitä
pidetään, joissa neuvotaan ja opastetaan, kuinka viljellä maataan ja
kuinka ruokkia karjaansa, jotta suurin hyöty saataisiin. Maalaisväestö
on innostunut ja kokee parhaansa tehdä niinkuin neuvotaan. Oppineet
kirjoittavat neuvoja maanviljelyksestä maanviljelyslehtiin, ja
paikkakunnankin lehtilöissä nähdään usein huomiota herättäviä
kirjoituksia. Maalaisväestö on hyvin ahkera niitä sellaisia
opettavaisia neuvoja lukemaan, koskivatpa ne sitten pellon tai niityn
viljelystä, lehmän ruokkimista tai vasikan kasvattamista. Onneksi on
kylässä aina joku pomo, viisas mies, tietävämpi muita, joka asiat
parhaiten ymmärtää ja luetun sisällön oikein käsittää. Hän sitten
vähemmän ymmärtäväisille "tekee selvää", mitä milloinkin on
tarkoitettu.
Sillä yhtä nopeasti kuin on maanviljelys ja karjanhoito edistynyt, yhtä
sukkelaan on maanviljelys-sanavarastokin lisääntynyt, niin että eihän
niitä kaikkia outoja sanoja, vaikka lienevätkin supisuomalaisia, tahdo
oikein käsittää.
Saukkolan Johan Petterikin oli kylän oppineempia miehiä ja
sanomalehtien lukija verraton. Ja edistyksen mies kaikin puolin.
Ensimäinen meijerimies oli hän pitäjässään, ja ensiksi uskalsi hän
ostaa niittokoneenkin, joita nyt on joka talossa.
Mutta hänen erityisalansa oli karja. Lukuunottamatta sitä, että hän oli
tottunut vaikeimpiakin lehmäin tauteja parantamaan ja toimi
harvinaisella menestyksellä kätilönä lehmän poikimishommissa pitkin
pitäjää, oli hän erinomainen lehmäin tuntija. Hänen karjansa olikin
mallikelpoinen, eikä missään saatu voita niin paljon kokoon kuin
Saukkolassa. Karja oli Johan Petterin ylpeys, ja kiitokset oli hän
saanut agronoomeiltakin, jotka varta vasten olivat käyneet sitä
katsomassa. Mutta kun edistys riensi jättiläisaskelin eteenpäin,
alkoivat maanviljelysoppineet puuhata ja puhua siitä, että pitäisi
saada aivan oman maan rotuisia lehmiä, -- että ne ne olisivat parhaita.
Sekarotuiset söivät muka enemmän ja lypsivät verrattain vähemmän kuin
maatiaisrotuiset...
Siitä oli pitkä ja asiallinen kirjoitus kerran eräässä
maanviljelyslehdessä.
Saukkolan Johan Petteri luki ja tutki sitä, mutta ei päässyt oikeaan
käsitykseen sen sisällöstä. Siinä kyllä selitettiin maatiaisrotuisista
lehmistä, mutta ei sanottu tarkemmin, minkälaisia niiden tulisi olla.
Eikä sitä tietenkään kukaan muukaan kyläläinen osannut selittää.
Kerran kirkolla tuli lukkarin kanssa puhe maatiaisrotuisista lehmistä,
niin Johan Petteri tiedusteli lukkarilta, että tiesikö lukkari...
"Miksen tietäisi", sanoi lukkari sukkelaan... "Ne ovat semmoisia
matalajalkaisia, sarvettomia ja paksuja..." ja naureskeli sitä
sanoessaan, katsellen veitikkamaisesti Johan Petteriin, joka oli
paksunlainen, matalajalkainen isännän tallukka.
Johan Petteri närkästyi, sillä hän piti hyvin pahana, jos häntä vain
sanottiin matalajalkaiseksi.
"Elä sinäkään niin viisaana ole... minusta näyttää, että kyllä
tarvitsisit sääriisi vahviketta... leipälukkari", sanoi hän
närkästyneenä ja poistui.
Mutta Johan Petterin ja lukkarin keskustelua olivat muutkin kuulleet,
ja siitä puhuttiin jälkeen kirkonajankin.
Ja heinäaikana, kun Johan Petteri torui renkejään, oli muuan Erkki
niminen renki alkanut sompottaa isännälle vastaan. Siitä syntyi
sanasota, joka huvitti toisia.
"Mokomakin lehmäkeksi... maatiaisrotuinen."
Sen ehti renki sanomaan, mutta siitä vimmastui Johan Petteri niin,
ettei ollut nähty häntä niin kiukuissaan ennen.
"Paikalla pois minun talostani", luki hän tuomion Erkki rengille.
Eikä hän asettunut sittenkään, vaikka oli Erkin pois pannut. Kiukutteli
ja kärisi kaiken kesää, vähimmästäkin seikasta torui ja mellakoi. Kun
hän lisäksi oli huhuna kuullut puhuttavan, että häntä kylällä takana
päin sanottiin "Saukkolan maatiaisrotuiseksi", harmitti se häntä niin,
että oli ärtyisenä aina.
Häntä alkoi harmittaa tuo sana maatiaisrotuinen niin, ettei olisi sitä
tahtonut nähdä painettunakaan, jopa sitten, että sitä ääneen kuuli
lausuttavan.
Oli kuin kirottu tuo sana tänä aikana!
Melkein jokaisessa karjanhoitolehdessä tehtiin selvää
maatiaisrotuisista lehmistä ja niiden erinomaisesta lypsykyvystä.
Emäntä eräänä sunnuntai-iltana sanoi Johan Petterille:
"Etkö sinä ole lukenut, kun ne nyt niistä maatiaisrotuisista lehmistä
niin paljon kirjottavat? Liekö heitä meillä yhtään?"
"Mitä sinä niistä huolta kannat -- ja ole lukematta sanomalehtiä",
ärähti Johan Petteri vastaan, eikä sanaakaan puhunut lehmistä, vaikka
ennen oli niistä laverrellut tunnittain.
Eräässä lehdessä oli kerrottu sonniyhdistyksistä ja kehoitettu
semmoisia yhdistyksiä perustamaan. Oli myöskin ilmoitettu, että sitä
varten palkattu agronoomi tulee pitämään esitelmiä asiasta ja samalla
tarkastamaan karjoja, löytyisikö sopivaa siitossonnia. Paikkakunnan
lehdessä oli se ilmoitettu, että kaikki saisivat tietää. Paikoista ja
ajoista, joissa esitelmät pidetään, luvattiin vastedes tarkemmin
mainita.
Saukkolan Johan Petteri tuli siitä hyvilleen, sillä siinä ilmoituksessa
ei puhuttu mitään tuosta kirotusta maatiaisrotuisesta. Hän tyyntyikin
ja rupesi asiasta naapurienkin kesken puhelemaan.
"Ne kuuluu pitävän olla maatiaisrotuisia ne sonnit", sanoi naapuri
Saukkolalle, mutta kun hänessä ei näyttänyt olevan ivaa eikä Johan
Petteri huomannut hymyä naapurin suupielissä, ei hän pahastunut.
Ja jonkun viikon päästä luettiin taas lehdessä, että esitelmä pidetään
Saukkolassa...
Siitä tuli Johan Petteri taas hyvilleen. Sillä se, että esitelmä juuri
heille oli kuulutettu, todisti, että herrat olivat ottaneet huomioonsa
hänen karjansa ja että talo oli muutenkin sopiva esitelmäpaikaksi.
Saukkolassa oli sinä talvena kaksi sonnia: toinen oli iso ja ruskean
kirjava, ja sen sanottiin olevan ulkomaan alaa; mutta toinen oli pieni,
matalajalkainen ja valkoinen töpsä, joka oli emännälle lahjoitettu
metsäkylästä. Se oli jo tuomittu tapettavaksi, mutta oli lykätty
siikemmäksi, kun liha oli halpaa.
Valkoinen jukuripää ei isäntää miellyttänyt juuri sen vuoksi, että se
oli niin matalajalkainen ja pieni. Mutta emäntä siitä piti ja hoiti
hyvin. Se kun oli hiljaisen luontoinen ja söi nuuskimatta ja
miettimättä toisten suutteet.
"Pilaa koko karjan tuo tuommonen rakki", oli isännän tapa sanoa.
Mutta koska ilmoituksessa oli ollut, että agronoomi myös tarkastaa
sopivia siitossonneja, alkoi isäntä pitää erityistä huolta isosta
ruskeasta sonnistaan, jolle hän, historiaa tuntevana miehenä, oli
pannut "Ilkan" nimeksi. Syötti apettakin Ilkalle ja navetassa
käydessään harjaili ja puhdisteli.
Ei ollut siinä kylässä eikä kuulosallakaan sellaista sonnia kuin
Saukkolassa, ja kaikki naapurit olivat yksimielisiä siitä, ettei
muualla missään ole Saukkolan Ilkan vertaista.
Ja siinä uskossa oli isäntä itsekin.
Tuli sitten se toivottu esitelmäpäivä, ja agronoomi saapui Saukkolaan.
Hän oli joku vasta virkaan nimitetty nuori mies, jota Saukkola ei ollut
koskaan ennen nähnyt. Mutta iloinen mies näytti olevan, laski leikkiä
ja naureskeli ja ilvettään piti.
Kun sattui sunnuntai-ilta, niin väkeä alkoi karttua kovasti Saukkolaan.
Tuli muistakin kylistä, että Saukkolan iso pirtti oli ihan täynnä.
Mutta ennenkuin agronoomi aloitti esitelmää, oli hän yksinään poikennut
navettaan lehmiä tarkastamaan. Eikä ollut muita katsonutkaan kuin
emännän valkoista, matalajalkaista sonnia. Piika Erika oli silloin
huomauttanut, että täällä perässä... tämä Ilkka... täällä se sonnien
sonni on...
"Jaa... jaa, kyll' mä senkin näen", oli vain Erikalle vastannut.
Isäntä ei oikein pitänyt tästä uudesta agronoomista. Se oli liiaksi
poikamainen ja nauraa virnisteli joutaville asioille.
Varsinkin kummastutti isäntää, ettei tahtonut nähdä lehmiä...
"Jo se kävi navetassa", ilmoitti isännälle Erika, jolle isäntä
kummastuksensa sanoi.
"Vai kävi! Mitä sanoi? Kehuiko?"
"Kehui se lehmiä kauniiksi, mutta ei sanonut olevan maatiaisrotuisia",
selitti Erika.
"Ei niitä meillä tarvitakaan", tikasi isäntä ja näytti olevan pahalla
tuulella.
Pirtissä seisoi pöydän takana agronoomi ja alkoi esitelmänsä. Ensiksi
teki hän selkoa niistä ulkomaalaisista lehmäroduista, joita Suomessa
nykyään on olemassa. Hän tiesi sanoa tarkoin kuinka paljon lehmät
lypsivät vuodessa ja minkä verran söivät. Sitten hän innostui
ja alkoi lämpimästi puhua kotimaisesta lehmärodusta eli n.s.
maatiaisrotuisista...
"Sillä", jatkoi hän ja näytti puhuvan täyttä totta, "paitsi sitä, että
tämä rotu on oloihimme parhaiten tottunut ja ilmanalaamme, niin
sanoakseni, imeytynyt, on tällä rodulla se verraton etu, että ne syövät
niin vähän..." (väkijoukosta kuului naurun tirskumista).
Ja sitten agronoomi selitti, että tätä rotua pitäisi jokaisen
lehmänystävän harrastaa, sillä näyttää siltä, että maatiaisrotu
vähenemistään vähenee ja sijaan tulee sekarotu, jota ei pitäisi enää
kasvattaa.
Hän tuli käyttäneeksi useita kertoja sanaa maatiaisrotu. Saukkolan
Johan Petteri istui tulipunaisena ja kuuli, kuinka takapenkillä nauraa
kikatettiin. Häntä alkoi suututtaa, ja viha kiehui.
Mutta yhä enemmän innostuneena jatkoi puhuja:
"Olen tälläkin paikkakunnalla karjoja katsellut, ja ani harvassa
talossa olen tavannut maatiaisrotuisen lehmän, vielä harvemmassa
puhdasrotuisen maatiaissonnin." (Saukkola istui kuin kuuman pellin
päällä ja yritti jo kerran sanomaan että: heitä pois juorusi.)
Mutta agronoomi jatkoi, ja kuinka lie sattunut, että näytti niinkuin
olisi vähän naurahtanut:
"Oli siis suuri iloni, kun saavuin tähän taloon, josta olen kuullut
paljon kerrottavan, ja kohtasin tuollaisen puhdasrotuisen,
matalajalkaisen maatiaissonnin..."
Mutta kun hän sen oli sanonut, rämähti koko väkijoukko nauramaan,
isäntä tuli ja iski nyrkkiä pöytään hänen nokkansa alla ja huusi:
"Lapa helvettiin...!"
Eikä ole sen ajan perästä Saukkolassa esitelmää pidetty ja tuskin vain
tämän isännän eläessä pidetäänkään.