»Hyvää huomenta, hyvä neiti. No, kuinka on sadantuhannen laita?»
»Kahdentuhannen viidensadan, tarkoittanette, herra Berg.»
»Niinpä niin. Luuletteko olevan toivoa?»
»Kyllä, nyt voin sanoa niin paljon, että ellei odottamatonta tapahdu,
niin varmasti pääsemme tuohon määrään, kun laskemme mukaan ne, jotka
tulevat lisäksi neljänneksen vaihteessa ja jotka siis saavat lehden
ilmaiseksi tämän kuun loppuun.»
»Hyvä. Ei niinkään huonosti. Kaksituhatta viisisataa tilaajaa puolessa
vuodessa on sangen kunnioitettavaa meidän pienissä oloissamme.»
Ole Bergille oli käynyt tavaksi pistäytyä joka aamupäivä Aamiaislehden
konttoriin perehtyäkseen lehden mahdollisuuksiin, kuten hän itse sanoi.
Lähimpänä aiheena oli kuitenkin saada vähän puhella Carstenin ja tämän
kihlatun kanssa.
»Missä on ankara päällikkö tänään?»
»Hän meni painoon, mutta hän tulee varmaan pian takaisin.»
»Näyttää siltä, että kunnon Carstenimme on saanut aivan toisenlaisia,
ahkerampia tapoja kuin ennen vanhaan. Olen iloinen ainakin
yhdestä asiasta, ja se on siitä, että pieni sotamme on hankkinut
yhteiskunnalle hyödyllisen jäsenen sen välinpitämättömän, rakastettavan
tyhjäntoimittajan sijaan, jonka olemme menettäneet. Voitto voi todella
olla kymmenentuhannen kruunun arvoinen, ken tahansa sen joutuukin
maksamaan.»
Neiti Sten ei tähän vastannut mitään. Ei ole pelkästään huvia kuulla
kihlattuaan sanottavan entiseksi tyhjäntoimittajaksi.
Mutta Ole Berg istui viattomana, tietämättä, että oli loukannut häntä.
»Ette vastaa, neiti. Niin, niin! Nyt menen tieheni ja palaan hetken
kuluttua, kun linnanherra on tullut takaisin.»
»Ei, odottakaahan nyt vähän. Teillä ei liene sellaista hätää. Carsten
voi olla täällä tuossa tuokiossa. — Oo, kuinka soisin, että olisitte
pakotettu pudistamaan rahat pussistanne.»
»Se oli kristillinen toivomus.»
»Kun voitte puhua niin kevytmielisesti niin suuresta rahasummasta, niin
soisin sen todella Carstenille, ollenkaan ottamatta lukuun sitä, että
hän on minun sulhaseni.»
»Äläs, anteeksi, Gudrun. Otamme kyllä lukuun, että olet morsiameni.» De
Beer seisoi pyöreänä ja hymyilevänä ovella.
»Kas siinä meidän hyvinvoipa ystävämme. Missä olet viipynyt?»
»Tulen myöhään, mutta hyvään aikaan. Olen juuri kaapannut uutisen, joka
kyllä lienee kruunun tai parin arvoinen.»
»Mikä se on?»
»Näes, sen haluaisit mielelläsi tietää, Ole. Mutta yksi
sanomalehtitoimen suurista periaatteista on, että on pidettävä suu
kiinni, etenkin kun lähellä oleilee vaarallisia vastustajia.»
»Kuten haluat. En ahdista sinua enempää. Pidä salaisuutesi, jos osaat.
Näytät muuten olevan halkeamaisillasi, ellet saa sitä sanoa.»
»Sitte on parasta, että kerron sen.»
»Onko se viisasta, Carsten?»
»On, Gudrun. Tietäköön, että hän on menettänyt vedon ensi osan. Meillä
on nyt 2502 — ja kaksi tilaajaa, ymmärrättekö? Siis puuttuu vain, että
Ole on meille siksi huomaavainen ja merkitsee tilauksen, niin voimme
esittää hänelle kymmenentuhannen kruunun laskun. Se olisi tuiki tarpeen
häämatkaamme varten, Gudrun.»
»Siinä on vain pieni mutta, ystäväiseni, ja se on se, että niin
huomaavainen Ole ei ole. Muuten onnittelen sydämellisesti kauniin
tuloksen johdosta.»
»Tuhat kiitosta.»
»Minäkin voin muuten ilmoittaa pienen uutisen.»
»No?»
»Ylihuomenna voin esittää sinulle yhdistymissuunnitelman kaikkia
yksityiskohtia myöten, niin että muuta ei puutu kuin allekirjoitukset.»
»Tämähän on suurenmoista. Ehdotan, että kaikki kolme menemme kahvilaan
ja tyhjennämme pienen pikarin asian kunniaksi.»