Oli vuoden ensimmäinen kevätpäivä. Viime päivien jatkuva sade oli
sulattanut loputkin tunturien halkeamiin ja säröihin jääneistä
harmaanlikaisista lumikasoista. Nyt oli taivas korkea ja kirkas ja
aurinko lämmitti, niin että kostea maa höyrysi.
Mutta varjossa oli vielä kylmää, niin että varovaiset ihmiset pitivät
yhä päällysvaatteita.
Kaupunki kylpi päilyvässä valkoisessa paisteessa; se virtaili kuin joki
pitkin katuja ja kujia ja toreja. Se toi tullessaan uutta intoa ja
valokkaampia elämän toiveita. Ihmiset hymyilivät iloisesti toisilleen.
Talven happamuus oli heistä kuin poispyyhkäisty, he näyttivät miltei
rakastettavilta.
Carsten Baltazar de Beer veti ylleen turkkinsa eikä ollenkaan pannut
pahakseen, kun ensimäinen tapaamansa katupoika huusi hänen jälkeensä:
»Hei, kuulkaas, teillä on maalia takinhihassanne.»
»Aprillia!» huusi poika ja pakeni syyllisyytensä tuntien; mutta Carsten
vain hymyili hyväntahtoisesti.
Konttorista de Beer löysi morsiamensa, joka innokkaasti puuhaili päivän
töissä:
»No, oletko noin ahkera jo näin varhain?»
»Huomenta, Carsten. Niin, näetkös, työ on saatava tehdyksi, sillä
kello puoli kahdeltatoista saat tulla kanssani puusepälle katsomaan
makuuhuoneen kalustoa, johon olen ihastunut.»
»Se siis on ohjelma. Unohdat, mikä päivä tänään on. Yhdentoista aikaan
odotamme Olea tänne, ja tiedät, mitä on esillä. Ei synny mitään siitä,
että lähtisimme laiskottelemaan siihen aikaan päivästä kuin toivot.
Ennen kello kahtatoista en varmastikaan voi tulla kanssasi.»
»No, siispä sanomme täsmälleen kello kaksitoista. Ei minuuttiakaan
myöhemmin. Kas niin ystäväiseni, mene painoon viemään tätä
käsikirjoitusta, kun sinulla kerran on ylläsi, niin pääsen minä siitä.
Minulla on kiirettä, olen keskellä suurenmoista artikkelia. 'Kuinka
koti perustetaan'.»
»Kas vain, lehti on tätä nykyä täytettävä naimisajatuksilla. Kirjoita
samaa tietä johtava artikkeli lastenkasvatuksesta, niin se on tehty
pyhiä varten.»
»Hyi, Carsten, ole nyt siivo ja kiltti.»
De Beer nauroi hyväntuulisesti.
»Kyllä, kyllä, toivomuksesi ovat lakini, neito. No, no, nyt minä menen.»
Mutta kun hän oli poistunut, piti neiti seuraavan yksinpuhelun: »Tuo
miesväki on kummallista. Nyt olen tilannut puuseppä Aasin olemaan
myymälässä kello kahdeltatoista, ja siispä Carsten on pannut päähänsä,
ettei hän voi mennä ennen kello kahtatoista. Mutta narraanpa sinua
kuitenkin, rakkaani.» Minkä jälkeen hän, rahtuakaan välittämättä
naisellisuudesta ja sopivaisuudesta, hyppäsi reippaasti tuolille
ja siitä pöydälle, mistä käsin levollisesti siirsi seinäkellon
isoaviisaria kaksikymmentä minuuttia eteenpäin. »Kas, tämä auttaa
vähän. Kymmenen minuuttia saan luvan lahjoittaa hänelle, sillä muuten
hän alkaa epäillä.» Sitten hän nauroi sydämellisen tyytyväisenä.
»Miesoliot ovat tyhmiä. Lyön vetoa, että hän käy ansaan.»
Käytävästä kuului askeleita, ja vips vain, niin neiti pääsi pöydältä
ja istui syvästi kiintyneenä työhönsä. Se oli muuten vain Jan Wilken,
joka toi vähäsen kaupungin uutisia. Rakkomatoja sairastava lehmä,
ämmäintappelu ja kaatunut olutkuorma.
»Hyvä on Hansen, voitte viedä nämä Wallille. Päivä on pitkä. Keksitte
meille myöhemmin jotakin.»
»Kernaasti. Mutta on kuin en oikein taipuisi siihen, että yhtymä jo
olisi olemassa.»
»Oo, kun konttorit muuttoaikana yhdistetään, niin opitte kyllä.»
»Niin, kaikki käy tavaksi, mutta tulee todellakin vähän kummanlaista
työskennellä, kun te, neiti, vetäydytte yksityiselämään.»
»Mitä juttelette? Olkaas nyt hyvä ja viekää uutiset, ennenkuin tulee
myöhäistä.»
»Kyllä, kyllä. Minusta vain tuntuu, että saanen luvan sanoa teille,
kuinka hauskaa on ollut työskennellä yhdessä teidän kanssanne. Olette
aina ollut hyvä ja ystävällinen minua yksinäistä raukkaa kohtaan.»
»Lähtekää nyt siitä, älkää seiskö ja tunteilko. Pahinta moisissa
nuorissa pojissa kuin te, Jan Wilken, on se, ettei heille voi puhua
kauniisti, heidän kääntämättä nurin sydäntään sen johdosta. Saatte
minutkin tunteilemaan, mies. Mutta kun kerran olemme alkaneet, niin
voin kernaasti myöntää, että minäkin tulen kaipaamaan konttoria,
kun sen nyt pian jätän. — Kas niin, menkää nyt, sillä muuten alan
itkeä enkä tahdo sitä tehdä tänään. Olen liian iloinen turmelukseni
mielialaani kaiholla.»
Fredrik Horneman Sjöström Hansen meni, ja neiti Sten jäi istumaan
mietteihinsä käsi leuan alla. Hän katseli tulevaisuuden unelmiaan.
Kodinperustamisartikkeli edistyi surullisen vähän. Mutta hetken päästä
tuli de Beer takaisin, ja silloin artikkeli unohtui kokonaan. Seuraavan
puolentunnin aikana nuo kaksi eivät käsitelleet toimitusasioita ja
tuskin he olisivat palanneet jokapäiväiseen elämään, ellei heitä olisi
keskeyttänyt Ole Berg, joka astui sisään iso salkku kainalossa.
»Hyvää huomenta, hyvä herrasväki. Huomenta, neiti Sten. Nyt teidän on
annettava anteeksi, että otan teiltä Carstenin; sillä nyt meidän on
saatava kauppa päätetyksi. Minulla on kiire tänään.»
Sisällä kaikkein pyhimmässä nuo kaksi herraa syventyivät
asiapaperipinkkaan. Jok'ainoa paperi käytiin läpi ja tarkastettiin,
varustettiin allekirjoituksella, mahdollisuudet pohdittiin ja
punnittiin viimeisen kerran. Kaikki sujui nopeasti ja vihdoin tuli
suuri hetki, kun viimeinen juhlallinen nimikirjoitus oli merkitty. »Kas
niin, nyt se on tehty, nyt vain kahden todistajan allekirjoitukset,
niin selvä on. Ehkä neiti Sten ja Hansen ovat paikalla, niin saadaan se
toimitettua samaan menoon.»
Nuo kaksi olivat paikalla. He tulivat sisään ja vähän juhlavireisinä
hekin panivat nimensä papereihin.
Juuri kun neiti Sten laski kynän kädestään, löi seinäkello kaksitoista.
Ole Berg katsahti ylös.
»Aika kuluu todellakin, kello on jo kaksitoista. Niin, niin, Carsten.
Nyt voin merkitä itseni tilaajaksi. Kas tässä tilausmaksu.»
Neiti Sten otti rahat. Hänen kätensä värisi pikkuriikkisen.
»Oo, Hansen, viekää nämä toimistoon ja merkitkää herra Bergin nimi
tilaajain luetteloon. Kiiruhtakaa ja tulkaa takaisin niin pian kuin
voitte.»
»Onpa sinulla kova kiire, Gudrun.»
»On, olemme odottaneet tätä, iloista tapahtumaa puolen vuotta, niin
että on vain oikeus ja kohtuus saada se todetuksi.»
»Oh, loruja! Kun Ole ei aikaisemmin ole voinut astua tätä askelta, niin
sehän on kutakuinkin samantekevää nyt.»
»Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Eikö totta, herra Berg?»
»Kyllä, minun mielestäni Carsten ei juuri ilahduta uusia tilaajiaan. —
Mutta voin ymmärtää sen.»
»Minäpä en. Minusta hänen pitäisi olla ihastuksissaan, että on käynyt,
niinkuin on. Mutta tuolla on Hansen rappusilla. Voitteko kuulla, kuinka
hän ryntää rappuja varmaankin kolme porrasta kerrallaan?
— No Hansen, onko asia valmis?»
»Kyllä, neiti; mutta...»
Gudrun sulki hänen suunsa kädenliikkeellä.
»Tiedän, mitä aiotte sanoa, Hansen.»
Hän kääntyi Bergiin.
»Ja nyt, herra Berg, saanen luvan kiittää teitä oikein sydämellisesti,
että kuitenkin merkitsitte tilauksen viime hetkessä, ennenkuin oli
liian myöhäistä. Carsten on epähieno, kun ei itse kiitä teitä siitä,
että saa nuo kymmenentuhatta kruunua.»
Ole Berg katsoi kelloa.
»Mutta niitähän hän ei saa, neiti. Kello löi kaksitoista ennenkuin
sanoin sanaakaan tilauksesta.»
»Tuo kello kylläkin. Se käy kaksikymmentä minuuttia edellä.
Todellisuudessa kello on viisi vailla kaksitoista.» Neiti Sten hymyili
lumoavasti.
Neljä taskukelloa tuli esiin kuin komennuksesta. Kaikki läsnäolijat
katsoivat ensin kelloihin ja sitte toisiinsa. Siten he seisoivat
moniaita sekunteja.
Carsten Baltazar de Beer oli ensimmäinen, joka jälleen sai takaisin
puhekykynsä. Se, mitä hän sanoi, ei ollut erittäin runollista:
»Kissa vieköön, eikös hän ole oikeassa.»
Ole Berg oli seuraava. Hän vannoi pitkän ja hartaan valan. Mutta sitte
hän muisti, että eräs nainen oli läsnä, ja lopetti äkkiä keskelle
voimakkainta sanaa. Hän oli niin punainen, että näytti siltä, kuin
saisi kohtauksen. Mutta Gudrun hymyili vielä lempeämmin:
»Jatkakaa vain, herra Berg. Ymmärrän niin hyvin, että teidän on saatava
ilmaa.»
Jan Wilken ei voinut kauemmin pysyä rauhallisena. Hän pisti
sotatanssiksi ja päästeli sangen sopimattomia ääniä.
Gudrun meni Carstenin luo:
»Nyt saan kuusisataa kruunuasi. Sehän oli sopimus.»
Ole joi paljon vettä ja onnistui hallitsemaan liikutuksensa.
»Anna anteeksi, Carsten. Minulla ei ole antaa rahoja käteisenä, sillä
tätä en todellakaan ollut odottanut. Mutta saat ne huomenna.»
»Rakas, koska vain sinun sopii. Sillä ei ole mitään kiirettä. — Hansen,
juoskaa etsimään kaksi pulloa samppanjaa ja muutamia laseja. Sano
Wallille, että hänkin tulee tänne. Meidän hän on juhlittava tapahtumaa.
— Ja illalla on suuret juhlat klubissa koko joukolle. Jönsvang, Bye,
Traedal ja kaikki tyyni. Sinunkin, Gudrun, on tultava mukaan, vaikka
onkin vasten sääntöjä, että naiset saavat tulla sinne; mutta tämän
kerran voidaan se sallia. Ja sinä, Ole, olet tietysti kunniavieras.»
»Ei, suo anteeksi, siitä ei tule mitään, Nyt tahdon minäkin kerran
ajaa tahtoni läpi. Tänään on illalliset minun luonani. Ja neiti
Sten, luvatkaa minulle samalla se suuri kunnia, että saan viedä
teidät pöytään; sillä te olette kunniavieras tänä iltana. Te yksin!
Carstenin terävänäköisyys ei nimittäin ole minua voittanut, vaan teidän
synnynnäinen viisautenne ja viekkautenne. Sen edessä taivutan pääni.»
* * * * *
Kävi niinkuin Ole Berg oli vaatinut. Kemut olivat humuisat etenkin sen
jälkeen kun Olen rouva ja neiti Sten olivat vetäytyneet seurasta, joten
herrat jäivät yksin.
Pikku Jan Wilken oli vietävä ajurilla kotiin. Seuraavana päivänä
pohmelon ja nerokkuuden yhdistyneestä vaikutuksesta hän antoi seuraavan
yleiskatsauksen tapahtumista:
»Kapitalismi — pessimisti — journalisti — optimisti — nainen meidät
pussiin pisti — ja lopuksi juotiin kaunihisti!»
Mikä kaikki sattui kutakuinkin kohdalleen. Hänen ehkä olisi pitänyt
sanoa viimeinen kahdesti; mutta hän oli tavallaan viaton, sillä
loppupamaus tärähti vasta toukokuussa. Silloin nimittäin pidettiin häät.