XI.

Oli vuoden ensimmäinen kevätpäivä. Viime päivien jatkuva sade oli

sulattanut loputkin tunturien halkeamiin ja säröihin jääneistä

harmaanlikaisista lumikasoista. Nyt oli taivas korkea ja kirkas ja

aurinko lämmitti, niin että kostea maa höyrysi.

Mutta varjossa oli vielä kylmää, niin että varovaiset ihmiset pitivät

yhä päällysvaatteita.

Kaupunki kylpi päilyvässä valkoisessa paisteessa; se virtaili kuin joki

pitkin katuja ja kujia ja toreja. Se toi tullessaan uutta intoa ja

valokkaampia elämän toiveita. Ihmiset hymyilivät iloisesti toisilleen.

Talven happamuus oli heistä kuin poispyyhkäisty, he näyttivät miltei

rakastettavilta.

Carsten Baltazar de Beer veti ylleen turkkinsa eikä ollenkaan pannut

pahakseen, kun ensimäinen tapaamansa katupoika huusi hänen jälkeensä:

»Hei, kuulkaas, teillä on maalia takinhihassanne.»

»Aprillia!» huusi poika ja pakeni syyllisyytensä tuntien; mutta Carsten

vain hymyili hyväntahtoisesti.

Konttorista de Beer löysi morsiamensa, joka innokkaasti puuhaili päivän

töissä:

»No, oletko noin ahkera jo näin varhain?»

»Huomenta, Carsten. Niin, näetkös, työ on saatava tehdyksi, sillä

kello puoli kahdeltatoista saat tulla kanssani puusepälle katsomaan

makuuhuoneen kalustoa, johon olen ihastunut.»

»Se siis on ohjelma. Unohdat, mikä päivä tänään on. Yhdentoista aikaan

odotamme Olea tänne, ja tiedät, mitä on esillä. Ei synny mitään siitä,

että lähtisimme laiskottelemaan siihen aikaan päivästä kuin toivot.

Ennen kello kahtatoista en varmastikaan voi tulla kanssasi.»

»No, siispä sanomme täsmälleen kello kaksitoista. Ei minuuttiakaan

myöhemmin. Kas niin ystäväiseni, mene painoon viemään tätä

käsikirjoitusta, kun sinulla kerran on ylläsi, niin pääsen minä siitä.

Minulla on kiirettä, olen keskellä suurenmoista artikkelia. 'Kuinka

koti perustetaan'.»

»Kas vain, lehti on tätä nykyä täytettävä naimisajatuksilla. Kirjoita

samaa tietä johtava artikkeli lastenkasvatuksesta, niin se on tehty

pyhiä varten.»

»Hyi, Carsten, ole nyt siivo ja kiltti.»

De Beer nauroi hyväntuulisesti.

»Kyllä, kyllä, toivomuksesi ovat lakini, neito. No, no, nyt minä menen.»

Mutta kun hän oli poistunut, piti neiti seuraavan yksinpuhelun: »Tuo

miesväki on kummallista. Nyt olen tilannut puuseppä Aasin olemaan

myymälässä kello kahdeltatoista, ja siispä Carsten on pannut päähänsä,

ettei hän voi mennä ennen kello kahtatoista. Mutta narraanpa sinua

kuitenkin, rakkaani.» Minkä jälkeen hän, rahtuakaan välittämättä

naisellisuudesta ja sopivaisuudesta, hyppäsi reippaasti tuolille

ja siitä pöydälle, mistä käsin levollisesti siirsi seinäkellon

isoaviisaria kaksikymmentä minuuttia eteenpäin. »Kas, tämä auttaa

vähän. Kymmenen minuuttia saan luvan lahjoittaa hänelle, sillä muuten

hän alkaa epäillä.» Sitten hän nauroi sydämellisen tyytyväisenä.

»Miesoliot ovat tyhmiä. Lyön vetoa, että hän käy ansaan.»

Käytävästä kuului askeleita, ja vips vain, niin neiti pääsi pöydältä

ja istui syvästi kiintyneenä työhönsä. Se oli muuten vain Jan Wilken,

joka toi vähäsen kaupungin uutisia. Rakkomatoja sairastava lehmä,

ämmäintappelu ja kaatunut olutkuorma.

»Hyvä on Hansen, voitte viedä nämä Wallille. Päivä on pitkä. Keksitte

meille myöhemmin jotakin.»

»Kernaasti. Mutta on kuin en oikein taipuisi siihen, että yhtymä jo

olisi olemassa.»

»Oo, kun konttorit muuttoaikana yhdistetään, niin opitte kyllä.»

»Niin, kaikki käy tavaksi, mutta tulee todellakin vähän kummanlaista

työskennellä, kun te, neiti, vetäydytte yksityiselämään.»

»Mitä juttelette? Olkaas nyt hyvä ja viekää uutiset, ennenkuin tulee

myöhäistä.»

»Kyllä, kyllä. Minusta vain tuntuu, että saanen luvan sanoa teille,

kuinka hauskaa on ollut työskennellä yhdessä teidän kanssanne. Olette

aina ollut hyvä ja ystävällinen minua yksinäistä raukkaa kohtaan.»

»Lähtekää nyt siitä, älkää seiskö ja tunteilko. Pahinta moisissa

nuorissa pojissa kuin te, Jan Wilken, on se, ettei heille voi puhua

kauniisti, heidän kääntämättä nurin sydäntään sen johdosta. Saatte

minutkin tunteilemaan, mies. Mutta kun kerran olemme alkaneet, niin

voin kernaasti myöntää, että minäkin tulen kaipaamaan konttoria,

kun sen nyt pian jätän. — Kas niin, menkää nyt, sillä muuten alan

itkeä enkä tahdo sitä tehdä tänään. Olen liian iloinen turmelukseni

mielialaani kaiholla.»

Fredrik Horneman Sjöström Hansen meni, ja neiti Sten jäi istumaan

mietteihinsä käsi leuan alla. Hän katseli tulevaisuuden unelmiaan.

Kodinperustamisartikkeli edistyi surullisen vähän. Mutta hetken päästä

tuli de Beer takaisin, ja silloin artikkeli unohtui kokonaan. Seuraavan

puolentunnin aikana nuo kaksi eivät käsitelleet toimitusasioita ja

tuskin he olisivat palanneet jokapäiväiseen elämään, ellei heitä olisi

keskeyttänyt Ole Berg, joka astui sisään iso salkku kainalossa.

»Hyvää huomenta, hyvä herrasväki. Huomenta, neiti Sten. Nyt teidän on

annettava anteeksi, että otan teiltä Carstenin; sillä nyt meidän on

saatava kauppa päätetyksi. Minulla on kiire tänään.»

Sisällä kaikkein pyhimmässä nuo kaksi herraa syventyivät

asiapaperipinkkaan. Jok'ainoa paperi käytiin läpi ja tarkastettiin,

varustettiin allekirjoituksella, mahdollisuudet pohdittiin ja

punnittiin viimeisen kerran. Kaikki sujui nopeasti ja vihdoin tuli

suuri hetki, kun viimeinen juhlallinen nimikirjoitus oli merkitty. »Kas

niin, nyt se on tehty, nyt vain kahden todistajan allekirjoitukset,

niin selvä on. Ehkä neiti Sten ja Hansen ovat paikalla, niin saadaan se

toimitettua samaan menoon.»

Nuo kaksi olivat paikalla. He tulivat sisään ja vähän juhlavireisinä

hekin panivat nimensä papereihin.

Juuri kun neiti Sten laski kynän kädestään, löi seinäkello kaksitoista.

Ole Berg katsahti ylös.

»Aika kuluu todellakin, kello on jo kaksitoista. Niin, niin, Carsten.

Nyt voin merkitä itseni tilaajaksi. Kas tässä tilausmaksu.»

Neiti Sten otti rahat. Hänen kätensä värisi pikkuriikkisen.

»Oo, Hansen, viekää nämä toimistoon ja merkitkää herra Bergin nimi

tilaajain luetteloon. Kiiruhtakaa ja tulkaa takaisin niin pian kuin

voitte.»

»Onpa sinulla kova kiire, Gudrun.»

»On, olemme odottaneet tätä, iloista tapahtumaa puolen vuotta, niin

että on vain oikeus ja kohtuus saada se todetuksi.»

»Oh, loruja! Kun Ole ei aikaisemmin ole voinut astua tätä askelta, niin

sehän on kutakuinkin samantekevää nyt.»

»Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Eikö totta, herra Berg?»

»Kyllä, minun mielestäni Carsten ei juuri ilahduta uusia tilaajiaan. —

Mutta voin ymmärtää sen.»

»Minäpä en. Minusta hänen pitäisi olla ihastuksissaan, että on käynyt,

niinkuin on. Mutta tuolla on Hansen rappusilla. Voitteko kuulla, kuinka

hän ryntää rappuja varmaankin kolme porrasta kerrallaan?

— No Hansen, onko asia valmis?»

»Kyllä, neiti; mutta...»

Gudrun sulki hänen suunsa kädenliikkeellä.

»Tiedän, mitä aiotte sanoa, Hansen.»

Hän kääntyi Bergiin.

»Ja nyt, herra Berg, saanen luvan kiittää teitä oikein sydämellisesti,

että kuitenkin merkitsitte tilauksen viime hetkessä, ennenkuin oli

liian myöhäistä. Carsten on epähieno, kun ei itse kiitä teitä siitä,

että saa nuo kymmenentuhatta kruunua.»

Ole Berg katsoi kelloa.

»Mutta niitähän hän ei saa, neiti. Kello löi kaksitoista ennenkuin

sanoin sanaakaan tilauksesta.»

»Tuo kello kylläkin. Se käy kaksikymmentä minuuttia edellä.

Todellisuudessa kello on viisi vailla kaksitoista.» Neiti Sten hymyili

lumoavasti.

Neljä taskukelloa tuli esiin kuin komennuksesta. Kaikki läsnäolijat

katsoivat ensin kelloihin ja sitte toisiinsa. Siten he seisoivat

moniaita sekunteja.

Carsten Baltazar de Beer oli ensimmäinen, joka jälleen sai takaisin

puhekykynsä. Se, mitä hän sanoi, ei ollut erittäin runollista:

»Kissa vieköön, eikös hän ole oikeassa.»

Ole Berg oli seuraava. Hän vannoi pitkän ja hartaan valan. Mutta sitte

hän muisti, että eräs nainen oli läsnä, ja lopetti äkkiä keskelle

voimakkainta sanaa. Hän oli niin punainen, että näytti siltä, kuin

saisi kohtauksen. Mutta Gudrun hymyili vielä lempeämmin:

»Jatkakaa vain, herra Berg. Ymmärrän niin hyvin, että teidän on saatava

ilmaa.»

Jan Wilken ei voinut kauemmin pysyä rauhallisena. Hän pisti

sotatanssiksi ja päästeli sangen sopimattomia ääniä.

Gudrun meni Carstenin luo:

»Nyt saan kuusisataa kruunuasi. Sehän oli sopimus.»

Ole joi paljon vettä ja onnistui hallitsemaan liikutuksensa.

»Anna anteeksi, Carsten. Minulla ei ole antaa rahoja käteisenä, sillä

tätä en todellakaan ollut odottanut. Mutta saat ne huomenna.»

»Rakas, koska vain sinun sopii. Sillä ei ole mitään kiirettä. — Hansen,

juoskaa etsimään kaksi pulloa samppanjaa ja muutamia laseja. Sano

Wallille, että hänkin tulee tänne. Meidän hän on juhlittava tapahtumaa.

— Ja illalla on suuret juhlat klubissa koko joukolle. Jönsvang, Bye,

Traedal ja kaikki tyyni. Sinunkin, Gudrun, on tultava mukaan, vaikka

onkin vasten sääntöjä, että naiset saavat tulla sinne; mutta tämän

kerran voidaan se sallia. Ja sinä, Ole, olet tietysti kunniavieras.»

»Ei, suo anteeksi, siitä ei tule mitään, Nyt tahdon minäkin kerran

ajaa tahtoni läpi. Tänään on illalliset minun luonani. Ja neiti

Sten, luvatkaa minulle samalla se suuri kunnia, että saan viedä

teidät pöytään; sillä te olette kunniavieras tänä iltana. Te yksin!

Carstenin terävänäköisyys ei nimittäin ole minua voittanut, vaan teidän

synnynnäinen viisautenne ja viekkautenne. Sen edessä taivutan pääni.»

* * * * *

Kävi niinkuin Ole Berg oli vaatinut. Kemut olivat humuisat etenkin sen

jälkeen kun Olen rouva ja neiti Sten olivat vetäytyneet seurasta, joten

herrat jäivät yksin.

Pikku Jan Wilken oli vietävä ajurilla kotiin. Seuraavana päivänä

pohmelon ja nerokkuuden yhdistyneestä vaikutuksesta hän antoi seuraavan

yleiskatsauksen tapahtumista:

»Kapitalismi — pessimisti — journalisti — optimisti — nainen meidät

pussiin pisti — ja lopuksi juotiin kaunihisti!»

Mikä kaikki sattui kutakuinkin kohdalleen. Hänen ehkä olisi pitänyt

sanoa viimeinen kahdesti; mutta hän oli tavallaan viaton, sillä

loppupamaus tärähti vasta toukokuussa. Silloin nimittäin pidettiin häät.

Aamiaislehti · 第 29 / 29 题