Lauantaina joulukuun toisena päivänä, siis päivää ennen taistelua, oli
de Beer koonnut avustajansa viimeiseen neuvotteluun.
»No niin, hyvät naiset ja herrat, onko teillä kellään edes kahden
killingin arvoista aatetta?»
Jan Wilken yskähti kainosti ja näytti haluavan sanoa jotakin.
»No, antakaa tulla, kaikkitietävä ystäväiseni. Näytätte olevan
tikahtumaisillanne.»
»Ettekö te, herraa toimittaja, voisi esittää suunnitelmaa, kuinka
olette ajatellut taistelun tapahtuvaksi?»
»Vaikeata kylläkin, siitä yksinkertaisesta syystä, että minulla ei ole
mitään suunnitelmaa. Olen ajatellut hiljalleen, että lähettäisimme
huomenna lentolehtisiä, että kokous pidetään puoli kuudelta viiden
asemesta, mutta se on uskallettua, sillä »Aviisi» syyttäisi meitä
silloin tahallisesta valheesta, mikä ei ole kaunista.»
»Niin, mutta jos ilmoituslehdissä on kello puoli viisi, niin kukaan ei
voi sanoa, että olisimme ehdoin tahdoin estäneet yleisöä tulemasta, ja
saamme aikaan sen, että herra tukkukauppiaalla on sangen kärsimätön
kuulijakunta. Ja jos kello puoli viideltä kokoontuvassa yleisössä on
sopiva prosentti alaikäisiä ja alamittaisia, niin voimme otaksua, että
ne ilmaisevat kärsimättömyytensä.»
Jan Wilken istui hetken ja katseli mietteliäänä eteensä, sitten hän
jatkoi aivan toista asiaa:
»Rautakauppias Nielsenin ikkunassa on muutamia pillejä, jotka maksavat
kaksikymmentä äyriä kappale. Tusinoittain ne ovat luultavasti
vieläkin halvempia. Puolen grossia saisi mahdollisesti kymmenellä tai
kahdellatoista kruunulla.»
De Beer pysähtyi keskelle lattiaa:
»Autuuteni kautta, Hansen, te olette nerokas, mutta ei, sellaiseen en
sentään voi ryhtyä. Sehän on samaa kuin järjestää mellakka, ja ihmisen
puuhilla on toki joku raja.»
Hän pitkitti väsymätöntä käyntiään pari kertaa edestakaisin, mutta meni
sitten kirjoituspulpettinsa luo.
»Mutta ajatus on suorastaan nerokas ja se on palkittava. Olkaa hyvä,
Hansen. Tässä on kahdentoista kruunun kassaosotus teidän hyvän
aatteenne vuoksi.»
Hän ojensi Jan Wilkenille osotuksen ja tämä arvon herra pisti sen
taskuunsa kasvojen värähtämättä.
* * * * *
Jan Wilkenin ehdottamat ilmoituslehtiset ajanmääräyksineen olivat
täydellinen erehdys. Jo kello neljältä alkoi ihmisiä kerääntyä jonoon
klubin juhlahuoneuston ulkopuolelle; mutta siihen aikaan olivat
vielä kaikki ovat suljetut ja kaasu sytyttämättä. Tämä herätti
tyytymättömyyttä. Useimmat alkoivat vapisten odottaa; ensin pääoven
luona, mutta vähitellen joukko kasvoi, kunnes se täytti koko puutarhan
ja ulottui kauas kadulle.
Yksinäinen haahmo ilmaantui pääkäytävän yläpuolella olevalle
parvekkeelle. Se oli mies, jonka oli määrä sytyttää kaasulyhdyt. Joukko
tervehti häntä tuhatäänisin eläköönhuudoin. Jan Wilken älysi, että
suuri hetki läheni. Hän järjesti joukkonsa Aleksanteri suuren falangin
tapaan ja kiilasi sen pääkäytävää kohti, jonne se pääsi samalla
hetkellä, kun ovat avattiin. Sata kaksikymmentä toivorikasta nuorta
norjalaista ryntäsi saliin ja valtasi kaikki strateegiset kohdat,
nimittäin parvekkeen koko ensimmäisen penkin ja kolme neljä penkkiä
lattialta.
Hetkisen näytti kuin Jan Wilkenin suuri hyökkäys onnistuisi.
Mutta sitten tapahtui odottamatonta, kuten aina käy ratkaisevalla
hetkellä. Se murskasi suunnitelman. Pojat, joiden taisteluinto
oli herätetty, eivät olleet enää hillittävissä. Sali oli täynnä
kädenkäänteessä, mutta ulkona olevan joukon vielä tungeskellessa
päästäkseen sisään kuului parvekkeelta terävä pillin vihellys. Kukaan
ei voinut varmasti sanoa, kuka aloitti, mutta vähemmässä kuin viidessä
sekunnissa 119 muuta pilliä noudatti merkinantoa, ja niin syntyi
huumaava, hitonmoinen konsertti.
Puoti-, konttori- ja muut naiset, joiden ohjelman mukaan piti olla
ensi penkissä, eivät olleet päässeet perille, mutta se ei juuri mitään
merkinnyt, sillä eräät kunnon porvarit näyttelivät naisten osaa
ja huusivat pelästyneinä poliisia, josta oli seurauksena se, että
sekamelska paisui kuin lumivyöry.
Poliisit noudattivat vaatimusta ja komensivat. Itse poliisimestari
ilmaantui korokkeelle ja huusi yleisölle, että ellei melu paikalla
loppuisi, niin sali tyhjennettäisiin. Tietysti hälinä tästä yhä
lisääntyi, minkä vuoksi poliisivoima, jota oli kahdeksan vahtivuoroaan
suorittavaa konstaapelia, sai käskyn marssia sisään, minkä he myös
tekivät. Vähän jälkeenpäin he olivat ulkona taas — jäsenet hellinä.
Lähetettiin hakemaan lisäväkeä, ja koko poliisikunta, viidenkymmenen
miehen vahvuinen, kapuloilla varustettuna ja poliisimestarin johtamana
marssi suljetuin rivein paikalle.
* * * * *
Poliisin tyhjentäessä salia käymme vieraisille Ole Bergin
yksityisasuntoon, mihin oli kokoontunut eräitä hänen ystäviään
vahvistamaan ja rohkaisemaan häntä edessäolevalle sotaretkelle.
Asianajaja Bye istui leveänä nojatuolissa ja selitteli käsittämättömiä
aatteitaan pastori Traedalille. Yliopettaja Jönsvang oli saanut kiinni
Olen napinreiästä ja pänttäsi hänen päähänsä hyviä neuvoja. Modal taas
kulki ympäri ja hieroi käsiään.
Silloin puhelin soi. Berg riistäytyi irti neuvonantajastaan.
»Halloo, tämä on Berg.»
Se oli eräs Ilmoituslehden avustajista, joka tiedusteli Modalia.
»Hän on kyllä täällä. Onko kyseessä jotakin erikoista? — Meteli klubin
ulkopuolella, niinkö sanotte? Onko se vakavaa?»
»Kuolema ja kadotus. Onko Ole Bro siellä toimistossa?»
Loppusoitto.
»Hyvät herrat, tästä tulee hauskaa. Klubin edustalla on syntynyt meteli
de Beerin kirottujen ilmoituslehtisten vuoksi. Missä on teidän Stig
Hvidenne, Modal?»
»Sitä en tosiaankaan tiedä.»
»Te ette milloinkaan tiedä mitään. Tuokaa hänet minulle tuossa
tuokiossa ja koettakaa kerrankin saada itseenne vähän vauhtia.
Ja te muut saatte tehdä minulle sen palveluksen, että häviätte
täältä. Minulla on nyt kiirettä hetkeksi, niin että teidän on
annettava anteeksi, ettei minulla ole aikaa kohteliaisuuksiin ja
vieraanvaraisuuteen. Myöhemmin illalla olette kaikki tervetulleet.
Näkemiin siksi.»
Hän työnsi heidät varovasti ovesta suureksi harmiksi Jönsvangille, joka
piti juhlallisista tavoista ja katsoi tulleensa loukatuksi, kun häntä
oli kohdeltu noin mutkattomasti.
Kun vieraat olivat menneet, soitti hän ja antoi palvelijan tuoda viskyä
ja seltteriä. Hänen rouvansa tuli sisään ja kysyi huolestuneena, mitä
oli tekeillä. Hänen rauhoittamisensa vei kolme minuuttia — ja niin hän
oli vihdoinkin yksin.
Hän käveli kärsimättömästä edestakaisin huoneessa:
— Vai se oli suunnitelmasi, sinä kelpo Carsten.
Hän puhui puoliääneen itsekseen, mutta oli muuten merkillisen
levollinen.
— Odotas. Jospa vain Modal, tuo lentävä hollantilainen, saa käsiinsä
juopuneen nautansa, niin joudut sellaiseen metakkaan, josta et ikänä
ole uneksinut. Se on tosi kuin vesi.
Modalilla oli onni muassaan. Kun hän umpimähkään oli juoksennellut
katuja muutamia minuutteja, joutui hän nenätysten Ole Bron kanssa.
Reportteri oli vähän toisellakymmenellä, mutta ei niin pahasti, ettei
häntä olisi voinut sanoa suhteellisen normaaliksi. Hänet vietiin
riemukulussa Ole Bergin luo.
»Hyvä on, Modal. Nyt on parasta, että menette huolehtimaan lehden
tarpeista, minä tässä vähän puhelen herra Bron kanssa.»
Mitä keskustelemista noilla kahdella oli, se on jäänyt salaisuudeksi
tähän päivään asti, mutta varmaa on, että neljännestuntia myöhemmin
saatiin nähdä tukkukauppias Ole Berg omassa korkeassa persoonassaan
ohjaavan hoipertelevaa Stig Hvideä klubiin päin. Torilla, vähän matkan
päässä aaltoilevasta väenpaljoudesta he pysähtyivät. Berg pudisteli ja
ravisteli seuralaistaan sangen kouraantuntuvasti:
»No, virotkaa nyt, hitto soikoon, Käykää päälle! Jos kaikki sujuu
toivomusten mukaan, voitte tulla konttoriini ja nostaa rahat huomenna
tai koska haluatte.»
Sitten Ole Berg teki täyskäännöksen ja jätti sanomalehtimiehen oman
onnensa nojaan.
* * * * *
Poliisin onnistui tyhjentää sali. Yksi ainoa äksy vetkale vietiin
vahtiin, missä hän ilmoitti nimekseen Fredrik Horneman Sjöström Hansen,
mutta huolimatta monista helähtelevistä nimistään pistettiin hänet
armotta putkaan. Tämä oli kohtalokasta, sillä täten jäivät poikajoukot
johtajatta.
Klubin edustalla olevassa puutarhassa kehkeytyi poliisin ja
kiihoittuneen väkijoukon kesken oikea käsikähmä. Poliisi käytti
kapuloitaan, ja joukko heitteli kiviä.
Kaikki kävi sangen elokkaasti. Mutta juuri kun meteli oli
korkeimmillaan, tuli juopunut mies horjahdellen väkijoukkoon. Hän huusi
ja huitoi käsiään kuin mieletön:
»Aamiaislehden luo, lähdetään Aamiaislehden luo; se on syynä koko
kurjuuteen.»
Tuo tiheään sulloutunut joukko heilahteli vähän sinne ja tänne, minkä
jälkeen koko parvi ohjasi kulkunsa torille Aamiaislehden konttorin luo.
Kun joukko tuli, vyöryen torille kuin suunnaton aalto, seisoi de Beer
imperaattorin ilmein keski-ikkunassa ottaakseen sen vastaan. Hän
seisoi pää vähän taaksepäin heitettynä ja oikea käsi napoleonimaisesti
pistettynä neljännen ja viidennen liivinnapin väliin.
Hyöky kohisi häntä vastaan:
»Siellä se on, siellä se on.»
Silloin joku huusi joukosta:
»Alas Aamiaislehti! Alas lihava sika!»
Ja samassa silmänräpäyksessä suhahti kivi läpi ilman. Se sattui ruutuun
de Beerin vierellä, niin että sirpaleet sinkoilivat hänen ympärillään.
Joukko seisoi hetkisen neuvotonna. Ei oikein älytty, mitä tämä
merkitsi. Sitten suhahti taas kivi! Se sattui! De Beer sai kolauksen
otsaansa ja vaipui tiedotonna lattialle.
Seuraavassa hetkessä sai talo kokonaisen kivisateen. Ei ainoakaan ruutu
ollut eheä. Vieläpä alakerroksen puotien raskaat peililasit särkyivät
pirstoiksi.
Gudrun Sten ei hämmentynyt tilanteesta. Hän otti käsiinsä johdon
konttorissa:
»Wall, kantakaa toimittaja sisähuoneen leposohvalle. Minä autan teitä.»
Ja kivien suhahdellessa sisään ikkunoista suorittivat nuo kaksi
urhoollisen samarialaistyönsä. Sitten hän meni puhelimen luo,
huolimatta siitä, että se oli huoneen uhatuimmalla paikalla, ikkunoiden
edessä olevalla pöydällä.
Hän soitti.
»Yhdistäkää heti paloasemalle.»
»Lähettäkää viipymättä ruiskut torille ja hajoittakaa väkijoukko
vesisuihkuilla. Tulkaa heti, voi olla kyseessä ihmishenki, jos
vitkastelette. Tämä on Aamiaislehden konttorista. Otamme vastuullemme
kaiken, mutta kiiruhtakaa.»
Taas kului muutamia minuutteja tuskallisessa jännityksessä. Hän oli nyt
hakenut suojaa kahden ikkunan väliseltä seinämältä. Ulkona huudettiin
ja hoilattiin tolkuttomasti ja hirveästi. Odotusaika tuntui hänestä
ikuisuudelta. Eikö palokunta ikinä pääsisi perille?
Silloin kajahti ulkoa uusi huuto, pahempi, mielettömämpi kuin yksikään
edellisistä. Hän rohkeni kurkistaa ulos. Käsivarrenvahvuinen vesisuihku
pyyhälsi yli joukon. Vielä hetkinen, ja pari kolme muuta suihkua
seurasi ensimmäistä.
Se auttoi. Joukko hajaantui villiin pakoon. Muutamassa minuutissa oli
tori lakaistu tyhjäksi väestä ja hyväätekevä hiljaisuus levisi. Vielä
kuului erinäisten ryhmien huutoja sivukaduilta, mutta nekin vähitellen
hajosivat ja hävisivät.
* * * * *
Tohtori oli ollut de Beerin luona. Hän oli sitonut hänet ja oli taas
mennyt tiehensä annettuaan muutamia ohjeita.
Gudrun seurasi häntä ulos ja lukitsi oven hänen jälkeensä. Sitten hän
palasi potilaan luo.
Mutta hän ei ollut istunut kauan, kun ovelle koputettiin kovasti ja
tarmokkaasti. Hän meni taas oven luo, mutta ei avannut heti.
»Kuka siellä?» kysyi hän varovasti.
»Avatkaa, minä se olen, Berg.»
Hän avasi ja Berg astui sisään. Hän oli punainen ja kiihoittunut.
»No, kuinka täällä jaksetaan?»
»Kuten näette, kaikki on murskattu.»
»Oh, viis siitä! Minä kysyn de Beerin vointia. Onko se vaarallista?»
»Tarpeeksi!»
»Älkää seiskö siinä ja antako minun onkia jokaista sanaa itsestänne.
Onko hän vielä täällä?»
»On, hän makaa tajutonna sisäkonttorissa. Tohtori on ollut täällä. Hän
sanoo, ettei ole mitään uhkaavaa vaaraa. Kun hän taas tulee tajuihinsa,
niin viemme hänet kotiin.»
»Saanko mennä hänen luokseen?»
»Saatte, jos kuljette hiljaa. Mutta jos hän herää, niin teidän on
lähdettävä. Hän ei siedä kiihoitusta.»
»Hyvä on.» Ole Berg meni äänettömin karhunaskelin haavoittuneen
vastustajansa luo. Sisällä hän jäi hetkeksi seisomaan ja katseli häntä
ääneti. Hänellä oli kyynelet silmissä. Neiti Sten seisoi vieressä.
Heidän siinä seistessään avasi de Beer aivan hitaasti silmänsä. Hän
katseli ympärilleen vähän hämmentyneenä, mutta sitten hänen silmänsä
sattuivat Ole Bergin pyöreään vartaloon. Silloin hän muisti kaiken ja
hymyili heikosti.
»Onko sinun nyt parempi, Carsten?» Olen ääni oli paksu ja vaimea.
»Kiitos, minun on hyvä kylläkin.»
Syntyi hiljaisuus. He olivat vähän hämillään, sitten Ole jatkoi:
»Kävi toisin kuin kukaan meistä oli ajatellut.»
»Niinhän kävi.» Carsten hymyili leveästi.
»Mutta sinun esitelmästäsi ei syntynyt mitään, Ole...»
Ole murahti jotakin. Oli mahdotonta ymmärtää mitä se oli.
»Mutta kuules, Ole: tämä on urheilua.»
»Anteeksi, hyvät herrat, että keskeytän, mutta tämä erittäin
mieltäkiinnittävä keskustelu on siirrettävä toiseen kertaan.»
»Olette oikeassa, neiti. Minä lähden nyt. Näkemiin, Carsten. Parannu
pian.»