Jo anivarhain joulupäivä-aamuna killui punaiseksi värjätty rakko
Oja-Pappalan kaivovivun huipussa ja loisti veripunaisella valolla.
Hemmua se kaikkein paraiten miellytti ja aina saunanovelta asti hän
sitä meni huviksensa katselemaan.
"Se, se on ylhäällä!" hän huusi toisille pojille, jotka saunanorsilta
alas väänsivät toista syltä pitkää tervaslamppua.
"Mitä se, mutta täällä se äijä on!" huusi Ellu saunasta. "Näettekö
pojat voimaa! Yksin otan tuosta orren päästä olalleni ja tuon sinne
lattiaan." Raskas oli kuitenki kantamus ja kovin tutisivat Ellun sääret
kun ensimäiselle tikkupuikolle astui ... ja lunistui. Kovalla ratinalla
tuli tervas-lamppu lattiaan ja Ellu mukana.
"Ai, ai", hän rupesi valittamaan ja taisi kirotakin. Villellä melkein
sentään oli suurempi hätä, huusi niin että Hemmukin riensi ulkoa
sisään.
"Ellu, kävikö sun hyvin huonosti?"
"Kun luisti jalkani, eikä tuo mikään raskas ollut." Ellun kävi vihaksi,
loukkautumisesta ei auttanut ollenkaan huolia.
Yksissä miehin lamppu kannettiin pellolle vähään matkaan kartanosta
maantien viereen. Tuli pistettiin latvaan ja pian syttyivät kuivat
tervakset vireästi palamaan. Hauska oli siinä temmeltää valkean
hohteessa hangella. Joukko kylänpoikiakin keräytyi, meteli ja rähinä
kasvoi. Kirkkoväkeä ajoi ohitse kovalla vauhdilla ja kulkusten helinä
täytti ilman. Toisillakin pojilla oli kotinsa läheisyydessä samallaisia
tervaslamppuja ja niitä katselemaan miehissä mentiin. Kirkkoonkin meno
oli pojilla ollut mielessä, mutta kovin kului aika hupaisesti, niin
että unohdettiin aikanansa sitä varten kotiin mennä. Joulukirkko
kynttilöineen muistui vihdoin kuitenkin Hemmun mieleen niin elävästi,
että tervaslamppujen ja toverien viehätys kadotti kaiken merkityksensä.
"Et sinä ehdi enää. Aikoja sitten ovat isä ja äiti jo menneet",
sanoivat toiset. Ei Hemmu sitä uskonut, kotiin tahtoi lähteä katsomaan.
Mutta rakkoa ei näkynyt enään, ei mitään punaista kiilunut kaivon vivun
nenästä. Hemmu koetti jo sitä tirkistää, mutta ei mitään. Juoksun
päästi poika matkaan ja itkukin pakkasi. Tupaan ryntäsi hän kovin
läähättäen.
"Missä mun lamppuni on?"
"Paloi", sanottiin. Se väänsi pojalta itkun. Isä ja äitikin olivat jo
kirkkoon menneet ja Jaska lähtenyt kyytiin.
Ikävästi kului kirkonaika pojilta. Kun isä ja äiti tulivat, niin tuotti
se vähän vaihtelevaisuutta, kun äiti näkemänsä kirkosta kertoi. Mutta
sekin huvi oli pian ohi mennyt ja ikävä rupesi taas tulemaan, kun
yleistä tapaa seuraten ei koko joulupäivänä saanut kylään mennä.
Muutkin näyttivät väsyneiltä. Nuoret loikoivat sängyissään ja koettivat
nukkumalla päivän loppuun päästä.
Isäntä yksin viljeli kirjaa koko päivän; kun väsyi veisaamaan, niin
rupesi lukemaan. Emäntä koetti veisuussa ulkomuistilta joukkoon
hyräellä. Mutta takkakivellä kun istui, niin siinä oli niin rauhaisaa
ja väsyttävää että toisinaan torkahti.
"Kyllä kai siinä on perää", hän unisena haukotellen rupesi
jälkeenpuolisen sanomaan, "että joulupäivä on jo kukon askelta pitempi
kuin muut syyspäivät".
Isäntä pani pois kirjan, haukotteli, iski piippuun ja kävi ikkunasta
maantielle tirkistelemään, eikö jo edes ketään syntistä liikkeellä
näkyisi. Ei näkynyt, rauhaisaa oli kaikkialla, niin juhlallisen
hiljaista.
"Saa nähdä", hän sanoi, tehtyään tuon havainnon, "meneekö tämä joulu
nyt näin sievästi loppuun asti... On niillä sentään vielä vähän jälellä
kristillistä häpyä, etteivät joulupäivänä lähde kuleskelemaan."
* * * * *
Toisena joulupäivänä tiesi Jaska jo aikaisin harmitella tämän päivän
liiallista lyhyyttä, toivoi että se olisi puolta pitempi ollut.
"Mitä varten?" kysyi Littu.
"Että paremmin olisi aikaa ryypätä."
"Kun on juhlaa kaksi viikkoa, niin kyllä siinä on aikaa."
"Ei ne ole enään muut päivät Tapaninpäiviä."
Nuoret kävivät tänään kirkossa. Sieltä tullessa ei pojissa ollut enään
makuuhalua, ei mitään uneliaisuuden merkkejä. Sitä vastoin alkoivat he
hankkiutua tapanille lähtemään. Oikein pulskaksi tahtoivat pojat
itsensä pyntätä: pestä kädet ja kasvot saipuavedellä ja pukea
verkavaatteet päälle.
Jaskaa auttoi äitinsäkin, ainakin vaatteiden haussa. Jussin täytyi
yksin valmistuksistaan huolta pitää, itse etsiä joka liuskan, hänellä
kun ei ollut äitiä.
Hiuksiansa Jaska kampasi, silitteli.
"Onko tuo jakaus suora, äiti?"
"Ei oikein ... annas minä..." Äiti otti luukahvelin pöytälaatikosta ja
toimitti sen avulla jakauksen suoraksi. Sitä tehdessään alkoi sanoa:
"Älkäähän nyt lapsikullat kovin ryypätkö, nuoret pojat."
"Hmm", pani Jaska ylenkatseellisesti. Eihän hän enään mikään lapsikulta
ollut, tuommoinen nuori poika, joka ei olisi itse tietänyt, kuinka
paljon ryyppää!
"Ei suinkaan varoitus liiaksi ole", sanoi Jussi, "kun toisinaan tahtoo
tulla vähän liiaksikin ryypättyä".
"Niin tokikin!"
"Hmm", pani Jaska uudestaan... Jussi puhuu äidin kanssa mielin
kielin...
"Mennään nyt jo." Jaska alkoi kävellä ulospäin ja Jussi seurasi. Isäntä
tuli tallista ja väänsi päätä pojille sanoessaan:
"Tietäkääkin kulkea kunnialla, ettette siaksi juo itseänne."
"Nooh!" kuului poikain vahva lupaus ja portin takana päästi Jaskalta
oikein naurahdus, kun ajatteli varoituksia joilla oli matkaan
evästetty ... ikäänkuin ei itse jo tietäisi mitä tekee... Pyh! ...
varottelevat kuin mukuloita!
-- Ellu tuli juosten hohuuttaen iltapäivällä kylästä kotiin.
"Mikä nyt on?" kysyi äiti ja isäkin näkyi häntä kysyväisesti
silmäilevän. Poikaa vain hohuutti ja nauratti, sana näkyi suusta
ilmoille pyrkivän, mutta Ellulla ei tahtonut olla uskallusta sitä
laskea.
"Sano, mikä on?" isä kiivaammin kysyi.
"Toiset menivät Tapanille", sai poika häveliäästi vihdoinkin sanotuksi.
"Tapanille! Tuollaiset naljuksetkinko?" äiti ihmeissään kyseli.
"Niin."
"Ja pitäiskö sinunki mennä?" kysyi isä ivallisesti myhäillen.
"Ne toiset niin tahtovat joukkoonsa, että..."
"Ja onko niillä kaikilla viinaa?"
"On ... melkein jokaisella."
"Onko niitä montakin?"
"Ainakin seitsemän ja jos minäkin pääsisin, niin ainakin kahdeksan."
Isä kuunteli naurussasuin, mutta äiti rupesi huutamaan:
"Ei ajattelemistakaan sulla! Vai kakaratkin! Missä Hemmu ja Ville
ovat?"
"Tuolla ... lymmysillä."
"No ei mihinkään se sovi, että tuollaisille nallikoille jo viinaa
annettaisiin! Ota kirja kätees, muutama... Kylläpä nekin ovat
vanhuksia, jotka viinaa antavat tuollaisille. Varmaan Hemmu ja Villekin
tahtovat, kuinkas muuten?"
"Ei Ville ja Hemmu tiedäkään, että minä... Minä niiltä karkasin",
muistutti poika asiallisesti.
"Vaikka, mutta ei!" vakuutti äiti.
"Kaljaahan ennenkin ovat tuollaiset ryypänneet", muistutteli isä.
"Kaljaa", matki poika, "mitäs siitä että ennen".
"Tukitko suus!" Äiti löi jalkaa lattiaan. Häntä rupesi jo pelottamaan,
että isä ehkä myöntyisi pojan ruikutuksiin.
"Onpa Jaskallakin ollut monena jouluna, ja kun niillä toisillakin on,
jotka ovat nuorempia kuin minä... Enkä minä Villelle ja Hemmulle
sanoisi ... yhyy... Ja kun isä lupasi, yhyy..." Poika antoi pakoittavan
itkun nyt vapaasti tulvata.
"Isä lupasi", matki äiti ihmetellen, "oletko sinä luvannut tuolle?"
Isä ei katsonut tarpeelliseksi vastata mitään äidille. Toimessaan hän
vain, ikäänkuin äidin puhetta huomaamatta, ryhtyi vakavasti
keskeyttämään poikaa:
"Älä nyt siinä... Saat itsellesi tilkan. Mene sitten toisten joukkoon
jos tahdot. Mutta jos juovuksiin ryyppäät itsesi tuommoinen kelvoton
nallikka, niin..." Hän otti takalautaselta ison pullon ja rupesi
kaatamaan pienempään.
"Ja meinaat siis antaa tuolle viinaa?" äiti harmistuneena kysyi.
"Kun lapsi saa, mitä se pyytää, niin se on vaiti", arveli isä.
"Voi tätä aikaa!" huokasi äiti. Sitten hän vielä sanoi: "Mene nyt
sitten, ennenkuin ne toiset hyvät ehtivät tulla. Minä panen pullosi
tuonne kaappiin, josta saat ottaa. Mutta tiedäkin se, ettet saa ryypätä
itse muuta kuin pikkuisen huuliisi panna!"
"Nooh!" Ellu lenti kylään.
"Kumma, että tuolle annoit", sanoi äiti pojan mentyä.
"Tuumailen sitä, että jos niiden vapautta kovin rajoittaa, niin ne
omavaltaisemmaksi tultuansa rupeevat juomaan sitä hurjemmin. Meinaan,
että kun ne pienestä pitäen saavat siihen tottua hiljalleen, niin
oppivat kestämään, etteivät koskaan sitä kovin himoksesta vedä",
puolusteli isä totisena.
"Joskopahan niin olis!" huokasi äiti, "mutta minä tuumailen, ettei
niille saisi antaa noin pienenä vielä, oppivat ne siitä ryyppäämään
kuitenkin. Pitäisi estää kaikesta pahuudesta niin kauan kuin voi, ei ne
sitten enää huoli, kun korva korvan tasalle nousee."
"Ei niistä nyt siltä juoppoja tule, minkä minä niille viinaa annan. Jos
Jumala tahtoo heitä varjella juoppoudesta, niin kyllä hän varjelee",
puolusteli isä tuntien täydellistä omantunnon rauhaa.
Ei ollut pitkää aikaa kulunut Ellun lähdöstä, kun jo Ville ja Hemmukin
tulivat kotiin.
"Onko Ellu ollut kotona?" kysyivät.
"Oli se."
"Menikö se jälleen kylään?"
"Kuka tietää; en teitäkään tietäisi, jos ette siinä olisi." Äiti istui
tuolilla takan vieressä ja tahtoi näyttäytyä kokonaan tietämättömältä
asiasta. Tarkkasi kuitenkin poikain vehkeitä. Nauru rupesi hermoja
kutkuttamaan, kun huomasi, että pojilla oli jotain sydämen päällä, eikä
löytänyt uskallusta sitä sanoa. Äiti aavisti asian.
Vihdoin Hemmu lähestyi häntä.
"Äiti."
"Mitä?"
"Saiko Ellu viinaa?" (Hyvin ujosti.)
"Hääh! mitä sitten?"
"Villekin pyytää."
"Se pyytää itsekin!" oikaisi Ville.
"Älä valehtele!"
"Tukkikaa nyt joutuin suunne hyvät kelvottomat tahi minä..." Äiti
osoitteli menevänsä loukkoon, missä luuta seisoi aina valmiina
tarjoamaan suosiollista apuansa. Pojat rupesivat itkua hynkkäämään ja
pyytelemään, ettei piiskattaisi. Vähäisen loma-ajan perästä, kun mielet
jo olivat ehtineet asettua, uskalsi Ville taas sanoa:
"Saipa Ellukin... Ei olisi hänellekään antaa tarvinnut."
"Älä nyt Ville enää kiusaa minua sillä asialla, taikka... Isä tosin
antoi Ellulle pienen tilkan, hyvin pienen, mutta Ellu onkin jo iso
poika."
"Ei ole kuin kahta vuotta vanhempi," intti Ville.
"No odota edes siksi, kun sinäkin tulet Ellun iälle."
Mutta nyt oli äiti Villen mielestä jo vähän leppyneempi ja asiaan
käsiksi sopi ryhtyä uudella innolla.
"Hmm", pani hän, "en minä saa silloinkaan, kun en nyt jo saa."
"Antakaa nyt äiti", rupesi Hemmukin taas kauniisti ja viattomasti
pyytämään.
"Sinullekinko?" äiti kysyi.
Hemmu ei nyt mitään vastannut, mutta ujoudestansa voi päättää, että hän
sitä ajatteli.
"Antakaa nyt", ruikutti Ville.
"Olettekos nyt...!" Äiti löi pieksua lattiaan. "Kun isänne tulee, niin
selkäänne saatte, ihan varmaan."
Isä tulikin juuri tupaan.
"Mistä nyt selkään luvataan?" hän kysyi.
"Mistä!" matki äiti, "viinaa nyt pitäisi olla sille
kelvottomimmallekin!"
Isän tullessa ja äidin kantelemisen aikana, menivät poikain sormet suun
puoleen, silmät kyräilivät tutkien, mitä isä asiasta mahtaisi ajatella.
"Jopa nyt sitten poikia oikein pyörryttää", sanoi isä matalalla
passoäänellä, joka muuten tuntui olevan kovasti ankara. "Selkään!"
lisäsi hän vielä.
Pojilla ei ollut uskallusta enään asiasta puhua. Sydämystyksissään
istuivat he vähän aikaa penkillä vierekkäin. Lähtivät sitten ulos
valittamaan, kun Ellua pidetään parempana kuin heitä.
* * * * *
Illan joutuessa rupesi kylässä poikain "tapanilla kulun" hedelmiä
näkymään, joka näkemään sattui, mutta kuului kyllä sattumattomankin
korviin, miten iloinen nuoriso vietti joulujuhlaa.
Kun pojat Oja-Pappalaan tulivat, ei isännän tarvinnut mennä ulos
katsomaan keitä talossa oli, äänestä hän sen jo tiesi päättää.
Eivät kulkijat olleet vielä kovin monessa talossa käyneetkään, mutta
kuitenkin jo muutamat Oja-Pappalan porstuassa heittivät häränpyllyä.
Kun vihdoin ehdittiin tupaan ja talonväki penkinloukkoihin
soukkaa olemaan asettui, niin pojat alkoivat käyttää satunnaista
isäntä-oikeuttaan: kompuroiden kuleksia kiistailevissa ryhmissä kautta
puhtaaksi pestyn lattian. Kaksin ja kolmin he käsikaulassa tanssailivat
ja rämisevällä äänellä, anteeksi annettavalla ylpeydellä kehuivat
itseänsä ja pahaa luontoansa. Useat kyselivät isännältä ja emännältä,
paheksuisivatko he tätä elämää. Tietysti eivät ne sanoneet
paheksuvansa. Joukon muutamat jäsenet istuivat myöskin selväpäisempinä
penkeillä ja huvitettuna kumppaliensa sukkeluudesta yhteen mittaan
laskivat suosiollisia naurun hohotuksia.
Tupakkalaatikkonsa toivat Oja-Pappalan pojat pöytään ja käskivät
piippuun panemaan. Sitä useimmat tekivätkin yhteen jaksoon, kopistivat
toisia tupakoita pois piipustaan ja menivät uudestaan täyttämään, jota
tehdessään varistelivat niitä vieressä olevaan kaljatuoppiin. Juomasta
siten syntyi sekoitus, jota toiset halukkaasti imivät, mutta toiset
suutansa vääristellen pois syljeskelivät.
Jaska ja Jussi saivat viinansa hyvin kaupaksi. Kursaileminen oli
halveksittu ominaisuus, jopa siihen määrään, että joukon "etevimmät",
s.o. juopuneimmat tahtoivat pari, kolme ylimääräistä ryyppyä.
Vähän nolosti kävi Jaskalta ryyppyjen kaateleminen, niin että toisinaan
hiukan pöydällekin viinaa vuosi pikarin laitain yli. Isäntä ei
saattanut sitä enää maltillisena katsella, kun oikein pöydältä alas
rupesi virtaamaan.
"Lempojako sitä siinä pöydälle kaatelee!" hän ärjäsi loukostaan.
Jaska luonnollisesti loukkautui. Hän rupesi syrjittäin kyräilemään ja
itsekseen mutisemaan. Mutta muutamat tovereista, jotka tunsivat
itsellänsä olevan vaikutusvaltaa, menivät isää sovittelemaan.
"Älkää isäntä suuttuko, perhana ... kun Jaska on vähä hutikas ... mutta
ei haitalle ... ei ollenkaan haitalle ... kyllä sitä poikamiehet näin
Tapaninpäivänä aina vähin ryypähtävät ... ja onpa äijä tainnut itsekin
aikoinansa maistahtaa..."
"No on", keskeytti toinen, "tämä Oja-Pappalainen onkin ollut aikoinansa
hurja poika ... kyllä minä tiedän!"
Tällä puheella oli tarkoituksena olla mairittelevaa kehumista. Mutta
isäntä lähti kuuntelemasta kamariin.
Vihdoin alkoi joukko lähteä toisiin taloihin. Emäntä vaateli Jaskaa jo
kotiin jäämään, mutta kun sitä kaksi hyvää tuttua ja horjuvaa toveria
käsistä vei ystävällisellä väkirynnäköllä, niin eihän sitä kukaan olisi
viitsinyt joukosta pois jäädä ja toisia suututtaa. Siis joukkoon
Jaskakin vielä meni ja nyt vasta itsensä oikein vapaaksi tunsi. Ei
tarvinnut siitä niin suuria välittää jos vähän viinoihinkin sattuisi
joutumaan.
-- "Koska ne kelvottomat tulevat?" rupesi isäntä päivittelemään, kun
joukko oli mennyt eikä pikkupoikia ruvennut kuulumaan.
"Jos eivät vain pian tule, niin panen oven kiinni, enkä laske sisään
yhtäkään", uhkasi emäntä.
Hemmu ja Ville rupesivat innokkaasti kehoittamaan äitiä panemaan ovea
kiinni. Olisi ollut hauskaa siten Ellulle kostaa.
Mutta vaarinpa näkyivät nekin ajasta pitävän, sillä samassa rupesi
porstuasta kuulumaan tuollaista tiheään säpistävää saapasten pauketta,
joka on kaikille poikakloppi-joukoille niin ominaista. Tupaan he
ryntäsivät, kuten vyöryvä aalto, juuri ovessa koettaen toinen toisensa
ohi rientää.
Ellu meni orjaillen ja ujostellen isältään tupakkalaatikkoa kyselemään.
Vähän vihaiselta isä näytti, kun ei ensinnä tahtonut kysymystä
kuulevaan korvaansa ottaa, toisaalle vain katseli. Sanoihan kuitenki
vihdoin:
"Kaapissa."
Sitten kävi kaikki järjestyksessä niinkuin miehiltäkin.
"Masa", käski Ellu ensimmäistä poikaa. Käsketty meni, kaasi ryypyn
menemään että keikahti.
"Sinne on monija mennyt, eikä oo yhtään takaisin tullut", Masa vakaasti
sanoi ja rupesi piippuansa lataamaan. Muita, yksin isäntääkin rupesi
naurattamaan.
"Mitä te nauratte?"
Masalla oli mahtava hymy huulilla ja hän näytti olevan hyvin
luottavainen kahdentoistavuotiseen kokemukseensa.
Vuoro vuoroon ryypättiin. Mutta kokonaista pikarin täyttä eivät
uskaltaneet ryypätä muut kuin Masa ja eräs toinen; toiset vain hiukan
maistelivat.
Vaan rohkeutta rintaan tuotti maisteleminenkin sen verran, että pojat
tulivat heti ryypättyänsä ikään kuin koteutuneemmiksi talossa.
Yksikseen istuivat loukossaan Hemmu ja Ville, harmillisen hiljaisina
katsellen toisten hauskuutta. Ellu oli heidän mielestään kovin
rehevää ... kaatoi aina niin mahtavasti pikariin ja sitten, ilman
hätäilemättä ryyppäämään käski, ihan kuin aika mies. Se Villelle
erittäin kateeksi kävi, kun Sivulan Kallekin oli joukossa, eikä ollut
yhtään vanhempi häntä ... olipa vielä pienempikin, ainakin
puukonhamaraa lyhempi. Sellainenkin napakka!
Kun isäntä meni kamariin niin poikia rupesi laulattamaan, näet
vaimoväelle. Erittäinkin eräs Herkko jo monta kertaa älähti, mutta ei
oikein uskaltanut isännän tähden. Vaan kun isäntä silmistä poistui,
voitti kaiken hämin. Erittäin luontevasti hän osasi horjua ja onnistui
saamaan äänensäkin asianmukaisesti römisemään, kun lauloi: "Hollita
rollita minä vaan laulan, kun henttuni hyvästi jätti..."
"Voi kaikes mailmas!" nauroi Littu ja kaikki muut yhtyivät kakottamaan.
Toiset pojat rupesivat kadehtimaan Herkon kunniaa ja ryhtyivät hekin,
kukin tavallaan, huomiota puoleensa vetämään.
Kyllähän tätä melua olisi kestänyt kuinka kauan hyvänsä, mutta isää ei
se huvittanut, vaan kamarista tullessaan käski pojat tiehensä.
Ellukin koetti vielä toisten lähtiessä joukkoon vikeltää, vaikka äiti
kielsi. Mutta äiti juoksi porstuaan perään ja toi korvahiuksista vetäen
tupaan. Ellu itki.
Äiti ei puhunut juuri mitään, Villen ja Hemmun viereen penkille vain
jätti istumaan ja meni itse isän luo kamariin.
Melu pihalta tunki houkuttelevana korviin. Kuuluivat siellä seiniin
paukuttelevan ja rallattavan. Ja kun veljet vielä hiukan ilvehtien
kohtelivat, niin jo paisui Ellun sappi siihen määrään, että
korvalliselle Villeä löi. Tämä rupesi huutamaan ja Hemmu meni kamariin
vanhemmille kantelemaan, että Ellu on juovuksissa.
Vihaisena tulivat isä ja äiti poikaa tutkimaan. Ellulle tuli hätä. Ei
auttanut peitteleminenkään niin tarkassa tutkinnossa, sillä äiti näki
kuinka silmät mulkoilivat, posket hohtivat ja henkikin viinalta haisi.
"Juovuksissa se on tuo kakara, selväänhän sen näkee, ja kun niin
vähästä Villeäkin löi. Ota isä raipat ja pehmitä selkä!" sanoi äiti.
Mutta Ellulta pääsi itku.
"Kun en minä ole ryypännyt muuta kuin vähä ... niin vähä joka paikassa,
että... Eikä ole ollutkaan viinaa muuta kuin kolmessa paikassa. Ne ovat
vain kaljaa antaneet muut", toimitti Ellu itkien.
"Kaljaa! No sanoithan sinä, että ne kaikki saavat viinaa?" tutkaili
isä.
"Niin ne sanoivatkin, mutta ei niille ollut annettukaan."
Isä istui ja veti Ellun eteensä.
"Mutta enkö minä sanonut, ettet saa ryypätä ollenkaan?" hän kysyi.
"Niin!" jatkoi äiti.
"Ette te sitä sanonut ettei ollenkaan saa ryypätä, enkä minä muuta kuin
maistoin... En minä ole juovuksissa."
"On se", kuiskutti Hemmu äitinsä korvaan.
"Suus kiinni, siinä!" käski äiti.
"Mutta enkö minä sanonut, ettei saa _juovuksiin_ itseäsi ryypätä?" Isä
muisti ettei hän tosin ollut kieltänytkään poikaa maistamasta ja koetti
nyt korjata, saadakseen kuitenkin näyttäytyä huolelliselta isältä.
Pojan sukkela pää keksi asiassa tämän puolen.
"Sanoitte te", hän sanoi, "mutta en minä luullut sen niin vähästä,
yhyy... Jos isä olisikin sanonut, etten minä saa _ollenkaan_ ryypätä,
niin en minä olisi ryypännyt, yhy ... yhyy..."
Isältä oli aseet poissa. "Älä raa'u. Olkoon nyt tämä kerta anteeksi,
mutta muista toisella kertaa!"
Isä laski pojan luotansa ja lähti itse ulos.
"Etkö nytkään anna selkään?" kysyi äiti.
Isä ei vastannut mitään.
"No laita nyt itsesi heti makuulle, kun sait anteeksi, muutama!"
Ja Ellu totteli nopsasti; heitteli vaatteita päältään kuin hädän edestä
ja puikkasi sänkyyn.
* * * * *
Oli yö. Oja-Pappalassa vallitsi tyven hiljaisuus muualla, paitsi
sikolätissä, josta kuului jyskettä ja mölinää, joka jossain suhteessa
muistutti ihmisäänestä. Arvattavasti tuvassa rauhassa nukkuivat kaikki,
koska ei äänteleminen saanut siellä kotvaseen aikaan ketään liikkeelle.
Mutta vihdoin, janoko vai mikä lie emännän jalkeille ajanut noin kello
3 ajoissa. Hän kuuli tuon metelin. Luuli rosvoja olevan ja hätäisesti
siunaten rupesi isäntää ja piikoja hereille saamaan. Pelko oli naisilla
kova ja tukala oli ulos lähteä. Ei isäntä sanonut pelkäävänsä, kirveen
vain käteensä otti ja naisille luudanvarsia neuvoi, sekä lyhtyyn käski
valkeata ottamaan. Sydän suussa oli naisilla kun porstuan ovella
siunailivat ja kuuntelivat. Sikolätistäpäin kuului melu.
"Laupias J----la!... Eikä siellä ole sikaakaan", kuiskasi emäntä
väristen. "Mikä merkillinen?..."
Isäntä lähti kirves tanassa toisten edellä lätille. Sinne saapuessaan
huomasivat oven ulkoa teljetyksi paksulla puskurilla. Samassa alkoi
taas kuulua pakkokiroileminen sammaltavalla kielellä.
Kiroili isäntäkin, kun puskurin oven päältä pois potkasi ja kirves
tanassa asettui odottamaan mitä tuleva olisi. Naiset kyyristyivät
isännän selän taakse, peloissaan pusertaen luudanvarsiaan.
"Mikä siellä on?" ärjäsi isäntä ja asettui lyömäasentoon. Mutta ei
sieltä ketään tullut. Isäntä otti lyhdyn ja valaisi sillä ovesta.
"Mitä ... mitä ... mitä?... Voi sen tuhannen sikaa!" rupesi hän
hokemaan.
Naisetkin uskalsivat nyt astua likemmäksi ovelle, kun isäntä lyhdyn
kanssa meni lättiin.
"Mikä siellä nyt?" emäntä kurkisti sisään. Samassa rupesi siunaamaan.
Vasta piikain suusta pääsi:
"Jaska! ... Jaskako?"
Tätä olentoa vanhemmat sanoivat siaksi, siksikin inholla.
Äiti itki. -- --
Viimeinkin oli Jaska tupaan saatu, ryvettyneet vaatteet päältä riisuttu
ja kasvot puhdistettu sekä laitettu sänkyyn makaamaan. --
Aamulla tuli Jussi kotiin naurahdellen ja Jaskaa kysellen. Tämä makasi
ovisängyssä, kuuli Jussin kyselemisen ja ilmoitti itsensä rykäsemällä.
Vihaisena oli isäntä ollut ja synkeänä koko aamun ... harmittanut oli
Jaskan tähden. Mutta kun Jussikin nyt tuli kotiin, nähtävästi kovassa
pohmelossa, silmät verisenä mulkoillen, jalat vetelästi laahustaen,
niin isännältä sisällinen naurunhytkäys pääsi... Kaikki ne ovat
yhdenlaisia, nuo kelvottomat!
"Kuinka siellä on oikein oltu?" hän kysyi, suu ankarassa supussa Jussia
tarkastellen.
Jussin ei tehnyt mieli vastaamaan. Hämillänsä lattianrakoja katsellen
vihdoin sanoi:
"Olihan siellä pientä välityystä." Meni Jaskan luo ja kuiskasi:
"Oletko kipeä?"
"En erittäin ... päätäni vähä juumottaa."
"Vai vähä, sepä on ihme, ettei oikein aika kädestä ... joutaisipa
kolottaa", sanoi isäntä.
"Ei kolotakaan", vakuutti Jaska, "minä nousen pukemaan". Ja hän
nousikin.
"Kuka sun sinne siankoppioon pani?" kysyi isä.
Jaskaa hävetti, ei se, että hän oli siankopissa ollut, mutta se, että
hänet muut olivat sinne panneet. Ei tahtonut kehdata selvityksiin
ruveta, sanoihan vihdoin hiljaa:
"Sanokoon Jussi, en minä muista."
Eikä Jussikaan olisi viitsinyt, mutta täytyihän sitä, kun isäntä
pakotti.
"Tappelemaan ruvettiin", hän naurahdellen kertoi, "ja ne toiset ottivat
ja panivat Jaskan sinne siankoppioon, kun ei muuten hellittänyt".
Jussia nauratti kertoessaan. "Jaska oli silloin jo niin päissään
että ... enkä minäkään oikein muista kuinka se on sinne joutunut, olin
itsekin silloin niin perusti pätkässä että... Voi turkanen kun sitä
ryypättiinkin!"
"Oliko puheemme, kun kotoa lähditte, että sillä tavalla elää ja juoda?"
kysyi isäntä.
"Hääh?" sai hän vähän ajan kuluttua uudistaa.
"Ei ollutkaan, mutta..." Ei siinä Jaskalla ollut juuri mitään
puolustuksekseen sanottavana.
"Ei semmoiset miehet ikänä mihinkään kelpaa", jatkoi isä tuimasti,
"jotka jo tuolla iällä niin juovat, että sikain kanssa yksillä
pahnoilla makaavat. Muistakaa mun sanani, että kun mun iälleni tulette,
ette enää kelpaa mihinkään, jos tuollalailla juotte."
Kyllä poikain teki mieli itseänsä puolustaa, mutta joku vaistomainen
tunne lamasi tämän mieliteon ja pakotti aralla, vaikka ei juuri
parannus-päätelmiin taipuvalla tunnolla, kuuntelemaan isännän vakavia
nuhteita.