I.

Se oli hirveätä pyykkiä se, kun Oja-Pappalan akat jouluksi tuvan

lattiata pesivät. Tätä ennen oli se tehty Mikkeliksi ja silloin oli

siitä saatu niin tarpeeksensa, ettei haviteltukaan sitä uudistamaan

ennen kuin jouluksi. Tällä välin oli siihen ehtinyt takertua yhtä ja

toista, jota saattoi sanoa liaksi. Vaan kylläpä se nyt saikin

selkäänsä, lika! Ensin aamupäivällä pesimellä hangattiin pöydät, penkit

ja kaapit, sekä vedettiin niistä esiin ja kelpaamattomana lattiaan

heitettiin kaikellaista pikkutavaraa, sekoitusta ruuan tähteistä, joita

pitkin vuotta oli kertynyt ja säiliöistä varissut. Littu mokoma

(nuorempi piika) uskalsi nenänsä vetää sikkaraan kun tähteet muka

nenään tulivat. Mutta Hetu, joka oli vanhempi ihminen, sanoi, ettei

sitä ihminen saa olla niin turhan fiini.

Muut puhdistelemiset olivat vain pikkuasioita lattianpesun rinnalla. Se

kysyi voimia, oikein jättiläisponnistuksia. Talon kankeimmat luutakynät

oli säästetty tätä varten. Nyt niihin lyötiin paksut varret ja

varustauduttiin ikään kuin karhuntappoon.

Mutta ei uskallettu luottaa yksinään luutakynäin ja veden puhdistavaan

vaikutukseen, vaan saavillinen karkeata hiekkaa hankittiin avuksi.

Lattia hiekoitettiin ja kasteltiin ylt'yleensä. Akat riisuivat

alusvaatteille, siunasivat itsensä ja pesu alkoi. Eikä siihen monta

vetämää tarvittu, ennenkuin hiki kuumana virtasi pitkin jokaisen

kasvoja ja selkää, niin emännän kuin piikainkin. Puhdasta jälkeä teki

luutain voimakas kulku. Joulun tulo ja puhtauden hauska toivo lisäsivät

naisten intoa ja voimaa ponnistamaan. Ei joudettu paljon puhella eikä

kieltä piestä, mutta sitä enemmin ajateltiin sitä, että paljon se

siivonteko maksaa ... ei viitsisi joka päivä lattioita pestä!

Mies-raukat! Jos olisivat tienneet -- metsässä kun olivat -- edes

aavistaa sitä vihuria, mikä kotona akkain puolelta kohtaa, kun lumisin

jaloin, aivan jokapäiväisiä ajatellen, tupaan menevät. Mutta eiväthän

he sitä olleet mieleensä panneet, vaikka joka kerta, kun tuvan lattia

oli pesty, olivat samaa saaneet kärsiä. Ja todenteolla olisi akkoja

oikein hämmästyttänyt jos miehet kerrankin olisivat muistaneet itseänsä

lumesta siistiä, kun pestyyn tupaan tulevat. Harmiksi olisi melkein

käynyt, jos ei sellaisen saunan päälle olisi edes saanut miehille antaa

aika ripitystä ja luetella syntirekisteriä, jossa mustimpina mörköinä

tupakansylki, piipunperät, lumiset jalat y.m. Se oli aina hupaista ja

hauskaa riitaa. Miehet sanoivat, että akat ne oikeastaan ovatkin, jotka

lattian likaavat; riideltiin kahden puolen ja naurettiin.

Tämä akkoja nytkin kiihotti ja puhdasta koetettiin saada miesten

kotiintuloksi.

Jo näkyi puu melkein kaikkialla lattiassa ja viruttelemaan ruvettiin.

Huoahdettiin keveämmästi ja alettiin jutella.

* * * * *

"Laiskuutta, laiskuutta, pelkkää laiskuutta, kun ette nyt tuon vertaa

viitsisi... Hupaistahan se olisi itsellennekin. Vaikka mitähän ne tämän

aikaiset muusta välittävät kuin kylän juoksusta", pauhasi emäntä

piioille puoli tosissaan, kun eivät luvanneet "juhlaristiä" tehdä.

"Laiskuutta", matki Littu, "ei se mitään laiskuutta ole, mutta kuka nyt

viitsii tähän aikaan enää niin turhanaikaisia... Mukulat sellaisia."

"Ei se olekaan mikään mukulain tehtävä!" puolusti emäntä, "se saakin

olla vain hyvin kynsistä ja järjestä taattu, joka siihen pystyy. Tuskin

vain Lissulta tulis mitään... Hessa tuota nyt saattais, on ehkä

nähnyt."

"Johan niitä nyt on nähty!" Littu väänsi huultansa halveksien. "Vieläpä

Lalu, jota ei nyt nähnytkään olisi!"

"Ei, kuule, Liisa, eivät ne tämän aikaiset ole mitään, joita sinä olet

nähnyt ... lapset niitä tähän aikaan tekevätkin, mutta ei ne ole liioin

mitään. Siihen aikaan, kun me kaikin (emäntä tarkoitti veljiään ja

siskojaan) olimme vielä kotona mukulana, oltiin aina jouluna kestissä

Käpylän sedän kotona. Olisit nähnyt ... siellä sitä vasta oli juhlaa!

Kahisevia ruis-olkia oli aina lattialle levitettynä ... ja juhlaristi,

olisit sen nähnyt! katosta lattiaan melkein ulettui ... ja niin

monenvärisistä oljista kun se oli! Ei sellaista ristiä kyennyt

siihenkään aikaan puoletkaan tekemään, kuin sedän emäntävainaja. --

Jumalani! kun kaikki ovat jo vainajia; kaikki muut todessa, minä yksin

valheessa. Hän oli hupainen ihminen. En minäkään ole yhtään niin

hupaista joulua viettänyt sitten, kun siellä kestissä kulkemasta

lakattiin ja aika-ihmisiksi tultiin."

"Kumma ettei olkia enää pidetä lattiassa", rupesi Tiina ihmettelemään.

"Minäkin muistan vielä, kun Riittalan torpassa tapasi joulusin vielä

olla, kun ei muualla missään enää niitä näkynyt."

"Mutta kyllä kait se oli sikamaista, kun olkia pidettiin lattiassa

jouluna!" nauroi Littu.

"Älä luule. Sepä vasta olikin sopivaa; minäkin olisin vielä joskus

leikin vuoksi pannut, mutta ei isäntä ole antanut lupaa. Tule Littu

vielä vähäsen hinkkaamaan tuosta, minä heitän vettä."

Littu meni ja pyhkieli luudalla, niin että risut lentelivät.

"Se langalla kulkukin", jatkoi Hessa pakinaa toisessa loukossa, lattiaa

vedellä virutellen, "sekin on niin hävinnyt, että ainoastaan pikkupojat

enää sitä varten kyliä kiertävät."

"Niin se on, ei nyt jouluna tiedetäkään kuin viinasta. -- Eiköhän se

nyt jo riitä, Littu, näyttääpä olevan jo valkonen. Ota nyt ja pyyhi

vesi tuonne muurin viereen, kyllä se sieltä pääsee valumaan, kun tein

sinne reiän."

Lattian lopullista huuhtomista jatkettiin nyt niin innolla että pakina

joulusta keskeytyi. Mutta emäntä otti juhlaristin uudelleen puheeksi.

Kehui, että hän oli sen useinkin tehnyt itse ja toisinaan piiat. Mutta

ei nyt ollut itsellänsä aikaa ja ettei hän olisi muita pyytänyt

nytkään, jos vain olisi ollut aikaa, mutta kun ei ollut. Hänen

mielestään ei joulu muuten joululta tuntunutkaan, jos ei edes jotain

näkyväistä merkkiä ollut, esimerkiksi sellaista kuin juhlaristi.

Turhaan eivät nämät puheet menneetkään: piiat vihdoinkin todella

lupasivat ryhtyä juhlaristin tekoon, kuitenkin enemmän halusta tehdä

emännälle mieliksi, kuin uskoen itse sen juhlistavaan voimaan.

Ehtoolla sitä ruvettiin tekemään, kun suuri kantovalkea paloi takassa

ja teki mieliin kodikkaan vaikutuksen. Suoria ruisolkia leikeltiin

sieviksi puikoiksi ja niitä värjäeltiin aneliiniväreillä. Puikkojen

läpi pujoteltiin lanka ja muodosteltiin kaiken näköisiä särmiöitä,

suurempia ja pienempiä, jotka jollain tavalla järjestettyinä

ripustettiin kattoon. Kratu- ja maalipapereista valmistettiin ristin

hetaleihin kukkasia.

Ei tämä hetaleinen koriste mikään risti ollut, pikemmin sitä olisi

saattanut ruunuksikin sanoa. Eikä sitä yhdessä illassa valmiiksi saatu,

sillä siinä olikin liiemman työtä kuin Littu oli luullut ja Hessa olisi

viitsinyt tehdä. Mutta sellaista työtä sopi vielä aattoehtoolla jatkaa.

Tehtäviä oli muutenkin aattopäivälle kasautunut kaikellaisia, niin että

päivä täytyi jo tavattoman aikaisin alottaa.

Jo puoli kahden ajoissa renki Jussi ja poika Jaska ylisängystä alas

hiipivät, aikoen muilta salaa lähteä heinään. Mutta ei auttanut,

hereillään oli emäntäkin. "Aikuisiapa pojat nyt ovatkin", hän virkkoi.

"Entä äiti on kuullut", äännähti Jaska. Tuntui oikein harmilliselta ja

varhaisen lähdön into haihtui, kun ei salaisesti päässytkään lähtemään.

Vaikka tämän kautta syntyikin hienoa melua, niin isäntää ei se olisi

ollut kuitenkaan tarpeeksi hereille saamaan. Mutta asiat vaativat, että

hänetkin piti saada pystöön. "Nouse kaupunkiin!" sanoi emäntä ja

tuuppasi kylkeen.

Monien venyttelemisten perästä isäntä vihdoin kämpäsi lattialle, kun

oli pojilta saanut varman vakuutuksen, että kello jo kolmattaan kävi.

Ei ollut ukko ensinkään joulutuulella. Kovin tuntui rasittavalta

yösydännä, niin hirmuisen varhain, matkaan lähteä. Oli kauhean

kylmäkin, oikein tahtoi jäätyä silmistä juokseva vesi tallissa

käydessä, miten sitte kaupunkimatkalla! Tuvassa oli herttaisen lämmin

ja makaajat kuorsasivat niin makealla nuotilla, kiusalla kuorsasivat.

Isännän pisti vihaksi. Kun olisikin saanut käydä vain heinässä, kuten

toisetkin, niin olisi se ollut jotain... Eihän siellä viivykään kuin

3 tuntia korkeintaan. Penkille loikomaan näkyivät pojat vetäytyneen,

kun liian varhaista oli omastakin mielestä.

Jo toivoi isäntä, että olisi vielä edes yksi päivä jälellä joulun

tuloon, niin sopisi kaupunkiin menoa lykätä. Mutta eihän se nyt käynyt

päisin. Joulu tuli, eikä ollut viinanmärkää kotona, jos ei tahtonut

lukuun ottaa kamferttiviina-nokkaa, jolla emäntä ilmanmuutosten edellä

sääriänsä voiteli.

Tämän tiesi ja muisti isäntä varsin hyvin, ja tallissa käydessään

mutisi itsekseen:

"Olisikin ollut nyt edes yksikin kunnon ryyppy, niin se olisi ollut

jotain ... olisi saanut siitä vähän parempaa kuraasia. Mutta mistä

otti!"

Vähäisen sentään isännän apea mieli virkistyi, kun tallista tupaan

tullessaan näki, että emäntä käskyä odottamatta oli noussut ja pannut

kahvipannun tulelle. Muijan rakkaus miestä virkisti. Ja kun oli

kupillisen juoduksi saanut, oli kuin toisilla vesillä pesty. Pojat

vielä menivät hevosen asettamaan, ettei sitäkään tarvinnut itse tehdä,

-- sai vain kinttaat kädessä ulos mennä. Ukko tuli niin tyytyväiselle

mielelle, että tuvasta lähtiessään vähän viheltelikin. Jaskan sydän

sätkähti riemusta, kun tuon kuuli. Oikeinhan hänen sopii nyt pyytää

vaikka mitä tuomaan.

"Tuokaa isä mulle mäkivyöt", hän virkahti ja henkeänsä pidätellen

odotti mitä vastataan.

"Noo", sanoi isä, "kyllämähän katson".

Äänestä päätti Jaska, että hyvässä toivossa sopii olla. Pitää kiusata

vielä, ettei kovin huonoja toisi!

"Tuokaa vähän hyvänmoiset, isä."

Isän ei ollut tapana paljon turhia pälpättää, eikä hän tuohonkaan

mitään vastannut. Poikako isälle komenteeraamaan kelpaa, minkälaisetkin

ne pitää olla!

Jo kello 4-ajoissa oli Oja-Pappalassa jokainen jalka kenkinyt aaton

kaivattua vastaanottoa varten.

Talon nuoremmat perilliset, joiden iät olivat 6, 8 ja 11 vuotta, sekä

nimet nuorimmasta vanhimpaan: Hemmu, Ville ja Ellu, tunkeilivat

paitasillaan takan luona.

"Mitähän ne kakaratkin siinä nyt jo ylhäällä kukkuvat!" tiuskui Littu

kyllitellen, kun pojat häiritsivät muka hänen askareitaan. Pojat

riitelivät vastaan, mutta tulivat sen verran tolkulle, että pukivat

vaatteet päällensä. Hemmu haki loukkokaapista punaiseksi värjätyn

sianrakon. Nyt toisetkin sen muistivat, kun Hemmulla näkivät. Siis

yhteinen ryntäys Hemmun niskaan. Vaan lujasti piti tämä puoliaan:

kyyristyi penkinloukkoon kaluansa suojellen ja äitiä huutaen. Toiset jo

pelosta hellittivät takin kauluksesta nykimästä, ennenkuin äiti

ehtikään joukkoon huutamaan ja pieksua lattiaan lyömään. Yksin sai

Hemmu oikeuden ensimäisenä katsella miten värjäys oli onnistunut ja

sitten sovittamaan lamppua sisään. Sovinnon miehinä, kun toisetkin nyt

lähestyivät eivätkä Hemmun kädestä lyhtyä pois tahtoneet, ruvettiin

yksissä ihmettelemään rakon ihmeellistä loistoa. Pihalle olisivat

vieneet, että oikein olisivat nähneet miltä se pimeässä näyttää. Mutta

sitä ei äiti sallinut. "Vai aattona jo lyhtyjä pihalle ... tietäkää

huutia!" Piiatkin sekautuivat samaan suuntaan huutamaan ja pojille

ilvehtien nauramaan. Nämä taas olivat yksimielisiä siitä, että piikain

ei tarvitsisi puhua mitään ja sen he sanoivatkin, kun äiti sattui

pihalle menemään. Mutta piiat ne vain nauroivat ja pilailivat. Tuo oli

niin vihaksipistävää, että pojat alkoivat tehdä kaikellaista kiusaa ja

äkeä mieli haihtui vasta kun päivä valkeni.

Aivan paraiksi ehti isäntäkin juhlakaloille kotiin. Kovin saivat pojat

aprikoida, mitä isän matkavakka sisälsi; sormet tahtoivat syyhyä sen

avaimiin. Mutta isän tahto oli, että saunasta tultua vasta.

Aterialle ruvetessa isäntä vanhan tavan mukaan jakoi jokaiselle

ruokaryypyt ja emäntä vesissä silmin puhui muutamia painavia sanoja ja

arveli lopuksi: "Ei tiedä rakkaat ystävät, kutka meistä vielä tulevana

jouluna ovat yksissä joulukaloilla, ei tiedä vaikka monikin meistä

siksi jo silmänsä kiinni painaa. Moni on meidänkin pitäjäästä sitte

viime joulun silmänsä kiinni painanut, tehnyt sen mikä meillä on vielä

tekemättä."

Mutta tuota ei Hemmu näyttänyt ehtivän ajatella. Hartaasti paloi

silmänsä lautaselle, jonka päällä isänsä irrotteli lihaa turskan

pyrstö-nikamista. Ja kun perunat vadissa kuluivat ja pohjalta tuli

näkyviin toisiakin turskan pyrstöjä, niin niiden kimppuun pojat

kahvelinsa kilvalla kiidättivät. Kova syntyi siinä pengastus, oikein

kahveli-sota. Mutta isä ja äiti sekaantuivat huutamalla hillitsemään.

"Hemmu ottakoon", sanoi äiti.

Koreasti noppasi Hemmu osansa ja katseli viattomasti veljiään, jotka

rumasti mulkoilivat, kun yksi vain kaikki arpavärkit sai.

Mutta saunaan valmistauduttaessa poikain mielestä viimeinenkin äkeys

haihtui, kun eivät piiatkaan enää mitään kiusaa tehneet, vaan rauhaa

näkyvät haluavan, koska niin leppyisästi puhuivat.

Kun piiat tulivat vettä saunaan viemästä, niin miehet suurimmasta

pienempään riisumaan ryhtyivät ja sitten kovalla lipetillä saunaan

litkaisemaan. Jälestä seurasi vaimoväki. Vähän päästä noreain

haudottujen vihtain raksuttava huhkina rupesi kuulumaan matkan päähän

saunan ulkopuolellekin. Ja miesten päät, jotka tavallisesti vain

suuremmiksi juhliksi pyykittiin, saivat sitten osalleen aimo

saipua-pesun. Mutta nuoremmille pojille tämä temppu oli kova

kärsivällisyyden koetus, oikea loukkauskivi. Itku pääsi, tuommoinen

haikea valitusvirsi, kun piiat muka kiusalla saipuata silmiin syytivät

ja niin riivatusti tukkaa repivät. Apua ei nyt tullut äidiltäkään ...

valituksia kun vain turhaksi urajamiseksi arveli. Mutta kyllästyivät

piiat vihdoin kiusaamiseen, huuhtoivat vedellä pois saipuan päästä ja

kasvoista. Kehuivat että pää on nyt kuin pesty kantele. Äiti piti

puheena, että sauna on niinkuin kirkko -- verrannollisessa

merkityksessä.

Tyyni ja rauhaisa oli kaikkien mieli kun saunasta tupaan tultiin ja

hiljaksensa pyhävaatteisiin pukeuduttiin. Sitä vielä suuressa määrässä

lisäsi kirkonkellojen juhlallinen kaiku, joka rupesi kuulumaan. Poikain

mieli ei kuitenkaan vielä ollut kehittynyt tuollaisesta juhlallisesta

hiljaisuudesta ja sen synnyttämistä mielikuvista nautintoa saamaan. Se

kävi raskaaksi heille ja mieli paloi tyydytystään saamaan toimeliasten

leikkien riehunnasta. Jo alkoi ulos hiipiä Ellu, ja Villen aikomus

näkyi olevan seuraa tehdä, mutta...

"Istukaa paikoillanne jokainen", sanoi isä, "ja veisataan tässä muutama

juhlaviisi".

Käsky oli nuorten mielestä tukala. Olisikin isä vain yhden virren

veisaajia, niin mielellänsähän tuon, mutta kun tuntikausia.

Sen tiesivät he vanhastaan.

"En minä ainakaan osaa yhtäkään jouluvirren nuottia", rupesi Littu

tunnustamaan siinä kun hiljaa oltiin ja isäntä virsiä valikoi.

"Veisaat mukana, kyllä isäntä osaa", sanoi Hessa. Hän ei ollut enää

juuri eilisiä laisia, osasi siis vakavammin ja sovittelevaisemmin

asioista ajatella.

"Ei niiden kaikkein nuotteja lie kukaan osannut", alkoi isäntä kirjaa

selaillessaan harvakseen sanoa. "Tuo Kantolais-vainaja, joka oli oikein

iso veisuumies, veisasi niitä useita samalla nuotilla, ja niin minä

olen kuullut lukkarinkin tekevän. Olen minäkin ne aina päästä päähän

näin joulunaikoina veisannut, kuinkahan nyt sitten käynee ... vieläkö

osannen monenkaan nuottia."

"Mitä nuotista", liittyi emäntä puheesen, "ei Jumala katso nuotin

taitoon, enempää kuin hän katsoo ihmisen muotoonkaan. Se on vain

pääasia, että veisataan uskolla ja sydämen yksinkertaisuudessa,

luottaen siihen että Jumala veisaamisen kuulee."

"Hmm", pani Jaska, ylähuulta viisaan tavalla kiertäen, "sopivampi on

lukea virret, kuin väärällä nuotilla ja huonolla äänellä veisata. Kun

toisentuvan äijäkin veisaa, niin en minä ainakaan ikänä saata olla

nauramatta. Se on vasta mölyä se."

Äiti oikein suuttui:

"Ole siinä, muutama, ilvehtimättä ja veisaa itse jos osaat! Kun kerta

on kansakoulussa kaksi talvea kulkenut, niin pitäisi sitä edes

juhlavirret osata, mutta mitä!"

"Taidan helposti jos tahdon."

"Eipä tuota taitoa ole koskaan kuultu. Vaan jos taidat, niin koeta

nyt."

"Älkää nyt riitaa haastako, tänä rauhan ja sovinnon juhlan

alkupäivänä", rupesi isäntä suhdittamaan. "Ei se koira oravia hauku,

joka riidalla metsään viedään, eikä meidän Jaakosta ole veisaamaan.

Suutansa hän kyllä osaa repiä ja muilla ilvehtiä."

Isäntä puhui lempeällä vakavuudella ja syyllisyyden tunto pakoitti

Jaskan punastuen lattiata katselemaan.

"Te muut", jatkoi isäntä, "te jotka vielä pidätte edes Jumalan sanan

kunniassa, ottakaa kirjat ja veisataan nyt tuosta, Lauluja nyt

laskekaam'. Ei Jaakon tarvitse", hän lisäsi suurella lempeydellä. Mutta

se viilteli poikaa luita ja ytimiä myöten. Jaska tunsi mielessään, että

hän olisi ollut iloisempi, jos olisi saanut tusinan keskinkertaisia

korvapuusteja. Ja vaikutti tuo puhe muihinkin, renkiin ja piikoihin,

niin että he ikäänkuin todellisella mielihalulla ottivat virsikirjat.

Jaska oli loukannut vanhempainsa pyhimpiä tunteita kovasti ...

kovasti, kaikki nuoret sen nyt huomasivat vasta, kun isännän ääni oli

niin lempeä...

Ja sydämet herahtivat vastaan ottamaan...

Veisuu kesti toista tuntia. Pikku pojat melkein heti alussa rupesivat

torkkumaan. Toisetkin jo lopulla alkoivat haukotella, yskähdellä ja

äänet rupesivat karmeasti karisemaan. Alkoi käydä yksitoikkoiseksi ja

tunteet kangistuivat.

Sydän painui kiinni...

Isäntä yksin raittiisti jaksoi, näkyi veisaavan kuin tavan vuoksi.

Vaan eihän sitä kukaan paljaan tavan vuoksi veisata viitsi!

Oja-Pappalainen ei itse ainakaan veisuustaan niin ajatellut. Hän

huomasi kaikki haukottelemiset ja muut väsymisen merkit, mutta se ei

ollut hänen vikansa, jos ei jumalansanan vaikutus pystynyt. Jotain

surun sekaista hän mielessään tunsi. Ajatteli että kovan paatumuksen

kahleissa ovat nämä nuoret. Mutta sitten hän mieleensä johdatti, että

eihän se hänen vikansa ollut, jos ei sana vaikutustaan tehnyt muihin,

kun hän itse vain veisasi sydämen yksinkertaisuudessa.

Hän veisasi ja veisasi. Näki ympärillään kaikellaisia väsymyksen

merkkejä. Hyvää hän tarkoitti.

Täyttyyhän sitä nuortenkin kuunnella ja sen ohessa voi aina jotain

muistiinkin jäädä. Mahdollista kyllä, että voisi tälläkin hetkellä

siemen sydämeen pirahtaa ja ruveta siellä itämään.

Emäntä ajatteli samaan suuntaan, vaikka itsekin väsymystä tunsi.

Vihdoin yskä isännän keskeytti, ääni alkoi tulla niin karmeaksi, että

täytyi lopettaa.

"Joo'o", huokasi emäntä, kirjaa kädestään pois pannessaan, "kyllä se on

kallis paikka."

Mutta nuoret eivät pystyneet nyt ajattelemaan sitäkään. Sydämet olivat

kadottaneet äskeisen eloisuutensa, tunteet ja tajut olivat kuolleet.

Tuntui vain niin kummallisen painavalta koko olo.

Isäntä itse istui totisena ja miettivän näköiseriä vähän aikaa, pani

sitten piippuun ja lähti astelemaan sivupenkille seisomaan tuetun 10

kannun vetoisen viina-astian luo.

"Hakekaapa nyt kukin pullojanne", hän sanoi, "taitaa tässä pitää ruveta

tuota elämän-öljyä jakamaan".

Jo pääsivät liikkeelle poikainkin ajatukset.

Hauskoin mielin kantoi kukin esiin pullojansa. Parhaiksi iso

makkarasarvi pistettiin astian läpeen, vuorattiin se ympäriltä voilla,

ettei luvattomasti pisaratakaan maahan tipahtaisi. Jakamisen tarkka

toimitus alkoi. Vakavana isäntä kaateli tuopinmittaan, jota isossa

kivivadissa pidettiin, ettei ylitsevuotaissa hukkaan menisi. Jussi

ensin osansa sai, kannua kaksi, ja poika Jaska kolme. Litulle kaksi

puolentuopin pulloa täytettiin ja Hessalle samoin tuoppi pantiin

neliskulmaiseen siniseen pulloon. Täyteen pantiin emännänkin

tuopinvetoinen karahvi ja loput isäntä norotteli omiinsa, kahteen

pään-kokoiseen pulloon.

"Siinä se oli kahdeksan kannua", sanoi isäntä. Kukin rupesi pullojansa

korjailemaan.

"Kyllä on nyt laketta", rupesi Jaska ihastellen, pullojansa silmäillen

sanomaan.

"On sinulla", tunnusti Jussi, "mutta minulla on melkein liian vähän;

rupean jo katumaan, etten tuottanut kolmea kannua".

"Saahan sitä lisää jos loppuu", lohdutti toinen.

Emäntä katsoi hyväksi sekaantua myöskin puheeseen.

"Voi poika parat", hän sanoi, "kyllä on jo juomista tuossakin nuorille

pojille... Ettehän nyt sikain tavalla ruvenne juomaan, vetämään kuin

taivaankaaret."

"Paljonkohan sitä nyt sitten itseltä menee, mutta kun pitää antaa

muille. Tulee suuria poikajoukkoja, niin ei siinä potullinen ole suuri

herra."

"Käskee juottaa suuria joukkoja! Siinä on kyllä kun ryypyn antaa

parhaille tuttavillensa", arveli emäntä.

"Kyllä tämä viina ainakin kestää", kerskui Hessa ja Littu sanoi samaa,

mutta emäntä vakuutti asiassa varmana:

"Kyllähän Hessan voi kestää likelle tulevaa joulua, mutta Litulla on

tuskin pisaraakaan enää viikon kuluttua. Pojille menee ja yrkämiehille,

vaikka paljonkin olis."

Mutta Ellun 11-vuotisessa mielessä liikkui kateellisia tunteita, kun

muut saivat pulloja ominaan talteensa viedä, eikä hän yhtään. Toiskan

Rikulle oli hän kuullut puolituoppia annetun. Pienempikin oli Riku, ja

nuorempi, ainakin kuutta viikkoa... Mutta se onnellinen olikin ainoa

poika kotonaan. Ellu tunsi, että itku pakkasi. Kovin teki mieli mennä

isältä pyytämään, mutta ei uskaltanut ... olisivat kohta perässä olleet

toisetkin, Ville ja Hemmu ... eikä annettu olisi kuitenkaan

yhdellekään, jos kaikki olisivat pyytäneet. Mutta kun isä otti vihdoin

matkavakan avaimet ja rupesi lukkoa auki yrittämään, niin Ellunkin

mieli kääntyi sinne päin. Jaskan sydän rupesi takuttamaan taajemmin,

kun mäkivöitä muisti. Vihdoin juonikas lukko aukeni, ja isä heitti

ensimäisenä nastoitetut mäkivyöt ja kiiltävän setolkan Jaskan eteen.

"Tuos' on", isä huolimattomasti, noin vain sivumennen sanoi, ikäänkuin

tuollaisten kalujen osto olisi hänen mielestänsä ollut vain

jokapäiväinen asia.

Jaska otti hitaasti hevospuetit käteensä, tahtoen hänkin näyttää

pitävänsä asiaa jokapäiväisenä, mutta huulet vääntyivät itsepintaisesti

mielihyvää ilmaisevaan nauruun. Muiden ihmettely oli julkisempaa.

"Komeat", sanoi Hessa kylliksi katseltuaan.

"Niin kovin", todisti Littu.

"Liiaksikin komeat meikäläisille", lisäsi emäntä.

"Onpa kyllä", tunnusti isäntä, piippuaan kaivaen, "mutta kun ne nyt

muutkin niitä laittavat sellaisia, niin ajattelin, että saapa tuota nyt

meidänkin pojalla olla, öhö ... öhöm..."

"Niin hyvinkin", huusi Littu vikkelään ja makeasti, "kun Löppölän

Herkollakin on, niin tottahan silloin saa Oja-Pappalan Jaskallakin

olla."

Asianomaisten meni tuosta mieli hyväksi.

"Ei meidän kannattaisi niin", sanoi emäntä nöyrästi. Se tahtoo sanoa:

Meidän tuota nyt kannattaa, mutta toista se on monen muun, erittäinkin

Löppölän.

Piiat ymmärsivät yskän. Liekö vihollinen kuiskannut asian oikein

karvalleen Hessan korvaan, kun tämä rupesi panettelemaan:

"Sitä oikein saa ihmeellä ihmetellä, että sellaisetkin kun Löppöläiset

ostelevat niin kalliita, vaikka on niin paljo velkaa. Toista se on

sellaisten, joilla ei ole velkaa."

Mutta emäntä ryhtyi puollustamaan Löppöläisiä:

"Mitä se nyt sitten on... Kyllähän sellaisten aina kannattaa, kun ei

ole lapsiakaan muuta kuin kaksi. Toista se on tässä muiden, joilla on

useampia tenavia." Se tahtoo sanoa: Paremmin tässä meillä tullaan

toimeen kuin Löppölässä, vaikka meillä onkin enempi lapsia.

Ja sitä suuntaa sitten keskustelu meni hyvässä ystävyydessä.

Ellukin oli vähäksi aikaa asiansa unohtanut, kun tuossa muiden muassa

uutuksia katseli ja isä renikoita tuliaisiksi jakeli.

Mutta sitten taas haikea mieli valtasi, kun näki isän pullojaan

taka-lautaselle nostelevan, eikä ollenkaan näkynyt ajattelevan Ellun

viinan tarvetta. Toiset veljet tekivät arpamauruja turskan

pyrstönikamista ja saivat siitä huvinsa. Ellua ei sekään hauskuttanut,

hänellä oli tärkeämmät huolet.

"Onko teillä edes sellaista lankaa joka kestää?" kysyi emäntä ja meni

katsomaan poikain työtä.

Näytettiin hienoa ompelulankaa.

"Ei se kestä mitään. Odottakaa, minä tuon." Äiti vei paksua

kenkälankaa.

Isäntä meni ulos aitanavain kourassa. Ellu seurasi, seisahti porstuan

ovipieleen, kurkisteli sieltä mitä isä toimii ... uskaltaiskohan puhua?

Isä tuli jo aitasta ja toi lakkinsa täynnä ohria, jotka, Ellun suureksi

ihmeeksi, kylvi lumelle risuläjän viereen, missä parvi puheliaita

varpusia tepasteli. Isäntä poistui. Varpuset lensivät kylvökselle.

"Tiu, tiu", sanoivat ne ja nähtävällä mielihyvällä poimivat

jouluherkkujaan.

"Annatteko te ohria tiukkusille?" kysyi Ellu ihmetellen isän

selän takana. Isä sävähti ja kääntyi taaksensa katsomaan.

"Ka, Elluko se olikin", hän virkkoi ja jatkoi sitten: "Niin, ohria

annan tiukkusille. Muista sinäkin, kun mailmassa kasvat ja itse

isännäksi tulet, että aina jouluaattona annat ohria tiukkusille, niin

eivät kesällä syö pelloiltasi."

"Mistähän ne kesällä tietävät, mikä meidän ohramaa on?"

"Kyllä ne tietävät, linnut."

"Mutta jos kaikki ihmiset kylväisivät niille ohria joulu-aattona, niin

eivätkö ne söisi kenenkään ohrapelloilta?"

"Luultavasti eivät."

"Mutta mitähän ne sitten söisivät?"

"En sitä tiedä. Luultavasti ne jotain muuta söisivät."

"Mutta jos söisivät sitten rukiita ja kauroja?"

"Niin, no, ei suinkaan ne niitäkään... Kylläpähän ne aina löytäisivät

muuta ruokaa." Isä rupesi pois menemään.

Hyvällä tuulella näytti isä nyt Ellun mielestä olevan. Poika rohkaisi

itsensä ja kuiskasi:

"Isä!"

"Häh?" Isä kääntyi takaisin. Ellua taas pelotti ... jos isä kieltäisi,

tiukka kun on asioissaan.

"Mitä nyt?" isä uudelleen kysyi.

"Toiskan Rikkukin on saanut juhlaviinaa. Saanko minäkin?" Ellun kasvot

kääntyivät alaspäin, sormi meni suuhun ja varkain vakoeli silmä

vastausta isän kasvoista.

"Juhla-viinaa!" matki isä pitkäänsä huudahtaen. "Onko Rikku sitten

saanut juhla-viinaa?"

"On puolen tuoppia, ja Takatalon Jaska samoin."

Isä katseli miettien ja vakavasti poikaa.

"Mutta mitä sellaiset kakara-nallikat viinalla tekevät?"

"Niin", äänteli poika, "tekevät ne."

"Hm ... jos se niin on, että niille muillekin niin... Mutta mitä sinä

sillä teet?"

"Annan toisille. Me menisimme tapanille."

"Ei se ole oikein", hän sanoi, "antaa viinaa sellaisille, mutta kuinka

mä hänen nyt näen, niin annan sitten jos annan".

Erottiin. Ellulla oli nyt jo toivoa ja iloisen näköisenä nuolasi hän

ylihuultansa ja maiskutti suutansa, ikäänkuin viinan esimakua

maistellen. Mielissään juoksi hän tupaan, näki siellä Hemmun ja Villen

mauruilla arpovan. Niiden kimppuun siis. Maurut hän leikillä riipasi

niin että nuora katkesi ja kaikki pirahtivat ympäri lattian.

Ellua nauratti, mutta toiset itkivät ja kantelivat äidille. Tämä tuli

ankaran näköisenä tutkintoa pitämään. Pari sievää käsipaukkaa sai Ellu

päähänsä, ja pääsi sillä, kun kertoi, ettei hän lankaa niin löyhäksi

luullut.

Isäntäkin tuli tupaan ja asettui virsikirjan kanssa pöydänpäähän. Hyvin

hiukan, vaan paljon sanovasti vilkautti hän silmiään Jussin ja Jaskan

puoleen, jotka toisessa päässä pöytää tammea pelasivat. Pojat

ymmärsivät, lykkäsivät lautansa syrjään. Latasivat piippunsa

asianmukaisessa järjestyksessä ja asettuivat rauhassa kuulemaan

veisuuta. Lyhyitä väliaikoja lukuun ottamatta kestikin se nyt

myöhäiseen iltaan. Vaikka ei tänään enää mikään varsinainen työpäivä

ollutkaan, niin täytyi piikain kuitenkin ryhtyä valmistelemaan

juhlaristiä. Kaunis siitä tulikin, niin että emäntäkin kehui.

Ilta joutui ja pikkupojat rupesivat harmitellen riisuutumaan, kun ei

mitään joululahjoja näkynyt. Hemmu ahdisti äitiä, otti oikein kovalle,

mutta mitään ei tämä tunnustanut itsellänsä olevan.

Yläsänkyyn pojat jo kiipivät. Silloin ovi hiljaa avattiin raolleen ja

kuului huuto:

"Hemmulle!" Lattialle poukahti pieni mytty.

"Villelle!" Mytty myös.

"Ellulle!" Samoin mytty.

Kova tuli pojille kiire alas myttyjen kimppuun. Ja mytyissä löytyi

5 pennin vehnäs-ukko ja uudet vanttuut kussakin.