KALLE: Aivan niin: -- ja äitien kokoomat pääomat. -- Pääomat ja
sydänomat. -- Että hän siis edustaisi suomalaista temperamenttiä,
kasvaisi syvimmälle omaan maahan painuvista juurista -- ja kohottaisi
latvansa niihin korkeuksiin, joissa yksinäisyys on voima ja rauha. Vain
siitä, joka on luu kansansa luusta ja liha sen lihasta ja joka elää
loppuun saakka uskollisesti oman kohtalonsa, vain siitä voi odottaa
uuden ajan alkajaa. Sillä hänen tulee puhdistaa ja koota, ja vetää
jyrkät ääriviivat sille maailmankuvalle, minkä hän luo omista ja oman
kansansa kohtaloista. Se suurpiirteisyys tulee rakentumaan juuri
rikkaista yksilöllisistä näkemyksistä sisäisten luonteenvaistojen
varaan, -- eikä ole sukuakaan sille kuolleelle »monumentaalisuudelle»,
jota nykyään arvoitetaan nimenomaan kansalliseksi, koska se on
epäyksilöllistä ja perustuu asiakirjoihin. -- Se on samalla
intuitiivistä ja plastillista, -- uskallan näet arvioida suomalaisen
näkemyksen erittäin plastilliseksi --, mutta ei välitä siitä
luonnepiirrosten tekoklassillisuudesta, joka mukamas ylentää muutamat
nykydraamat malleiksi alottelijoille, ja jossa kaikki olisi ehkä
hyvinkin paikoillaan, jos siihen vielä lisäksi tulisi itse pääasia:
samainen intuitiivinen näkemys.
Mutta turhia! Toiveet ovat hurskaat ja hyödyttömät. Aika vaahtoaa
edelleen, ja jos me ravintoa pyydämme, niin saamme kiltisti maistella
niitä vähiä terveen veden kalasia, joilla ajan virta silloin tällöin
armahtaa nälkäämme; mutta monet niistä suurista meidän lienee
otollisinta päästellä verkoistamme jälleen niiden omaan elementtiin.
Meidän on kai paras vartoa nöpöttää, ja sillävälin -- olla uskolliset
vähässä. Luulen, että hyvällä tahdolla voitaisiin esim. paljon
puhdistaa edes sitä elementtiä ja tehdä se viihtyisämmäksi kaikille,
kiiskille niinkuin viattomalle salakallekin. Saisihan kiiski silti
kiiskinluontonsa pitää, kun vaan antaisi hengitystilan toisellekin.
Mutta näissä vesissä on hyvillä syöntipaikoilla -- ehkä liian makeista
ulkomaanruuista -- syntynyt jonkunlainen virma tai sokaiseva
humaltumus, että häätää pois toisiaan saaliin ääriltä, vaikka
itsekullakin lajilla ja perhekunnalla olisi kyllä syödä siitä. »Me
olemme vetten valtiaat, sillä meillä on voima!», häristelevät yhdet ja
painuvat liki pohjaa kyrmyniskaisina vaanimaan. »Me olemme laajinta
lajiperää ja hetken herrat, emmekä sure huomista: après nous -- meidän
jälkeemme rutto!» ilkamoivat toiset herkuiltaan. »Mutta me olemme
korkein laji, sillä me olemme kylmät ja halveksivaiset!» ja nämä
kolmannet tuijottelevat värisevin katsein ja jäykistyvät verettömien
pahansuopaan vihaan.
Mutta pyrkii olemaan niin, että kauneimmat kalat viihtyvät muualla ja
tulevat omillaan toimeen. Kunhan nousee se suuri merestä ja tekee
puhdasta!
No niin, minusta ainakin sietää kysyä: eikö ole asema joteskin
tällainen? Eikö klikki- ja puoluehenki ole mennyt kuin häkä tavallaan
älykästenkin ihmisten yläkertaan? Sitä ei syrjäläinen oikein käsitä,
mutta niin tuntuu olevan, käry sen sanoo. Ja kyllähän häly nykyisen
sivistyshistoriamme sisäisistä draamoista tuolloin tällöin saavuttaa
laajemmankin julkisuuden. Sitä _on_ sentään draamallisuutta vielä
modernienkin verissä. Ja diplomatia on hienosyistä kuin kulttuurimaassa
konsanaan.
Ties kuinka paljon meillä onkaan valtioita valtiossa, kirjallisia
pikkuruhtinaskuntia. Ja maan suurimmat kyvyt itsekussakin. Arvaa sen,
että jotakin siinä syntyy, kun näin kilvalla tehdään kulttuuria.
Ihmetöitä siinä syntyy, eikähän vähemmällä pääse eteenpäin. »Kehitys»
ei oikein sovi nykyiselle, sähköajan ihmiselle, -- vaikka
»luonnontieteellistä maailmankatsomustahan» tunnustetaan.
Kun haastattelet yhtä seurakuntaa, niin kuulet pian, että se toinen
puolue ei ole elämäniässään muuta tehnyt kuin syntiä ja lahjattomasti
sitäkin! No, onhan edes »temperamenttiä» siinä puheessa. Ja sitten
jännitetään tietysti kaikki hyvä tahto, ettei mistään pirahtaisi
kuuluviin sanaa kiitokseksi noille syntisille. Ryötät häiriötä vain
saattavat kunnon ihmisten laskuihin. -- -- Ja muutamille tulee synniksi
jo pelkkä olemassaolo ja se, että rohkenevat jotakin tehdä, --
vaikkeivät jalkaansa astu päivän sankarien teille.
Mutta omassa seurakunnassa, koko maailman eteen siellä uurastetaan. Ja
ihmeitä syntyy.
INTO I.: Mutta eikö kuitenkin ole luonnollista, että henkiheimolaiset
liittyvät läheisesti yhteen, edustamaan määrättyjä suuntia ja ajamaan
laajakantoisia asioita? Ja hienoinen oman arvon liioittelu, -- sehän on
usein, kuten tiedetään, omiaan innoittamaan ihmistä yhä ylevämpään
hengenlentoon.
KALLE: Ei ole kysymys etupäässä henkiheimolaisuudesta. Hyvä, jos sitä
olisi jossakin, -- oikein taattua ja totista. -- Ja millä heimokunnalla
_on_ mitään »suuntaa»? Tai laajakantoisia »asioita ajettavana»? En
näe niitä, ainakaan sellaisia, jotka kohottaisivat jonkun tyhmän
ryhmänä koko kiistatanteren ylle.
»Hienoinen» -- usein hyvinkin karkea -- omahyväisyys on todellakin
innoittanut yksiä ja toisia kajahtaviin ohjelmajulistuksiin. Mutta
tuskin etemmä.
Eiköhän se mitä heterogeenisimpiä ihmisiä kokoova »henkiheimolaisuus»
tavallisesti ole -- klikkihenkeä.
Mitä ovat klikit? Olen kuullut sattuvan sanan, jonka tahdon lainata
tähän: klikit ovat »kalkkiutumia» taiteen elimistössä.
Klikit ja puolueet rakentavat paljon turhia kiusoja muiden, sekä
syyllisten että syyttömäin tielle. Mutta äskeisestä määritelmästä
selviää, että kipeintä turmiota nämä kalkkiutumat harjoittavat
sisäänpäin, niihin elimiin, joiden loisiksi ne ovat lyöttyneet. Ne
vähitellen kuivettavat sykkivät suonet ja kurovat kokoon sydänpussia.
Otan rohkeudekseni lausua edelleen eräitä arveluja. Luulen näistä
kalkkiutumailmiöistä (otaksun ensinnäkin niitä todella oleviksi ja
olleiksi) osittain selviävän sen, miksi niin monet suurta lupaavat niin
vähässä määrin täyttävät lupauksiaan. Vaikka ponnistelevatkin johonkin
suuntaan, eivät vapaudu rehtiin täysimittaisuuteen kuitenkaan.
Sillä ensinnäkin klikkihenki on erittäin viekas opas teoreettisuuteen.
Se rajoittaa alkuaan vapaankin yksilön mielenkiinnon ja ihailun niihin
temperamentteihin, jotka ovat omassa seurakunnassa edustettuina. Se
vaatii kaihtamaan jokaista muuta temperamenttiä, -- vaikka mielessään
tuo kahlittu voi parhaina hetkinään kyllä myönnellä, että »asuu ihmisiä
vuortenkin takana». Heikon veren on niin mieluista taipua teoriain
turviin. Kaikki omat ja ystävien pyrinnöt ja kyvyt, varsinkin
muodolliset, merkitään lakitauluihin sääntöinä, joista ei hevin armoa
anneta vieraalle. Vähitellen itsekritiikin kärki tylsyy ja omantunnon
valppaus omia tekoja ja pyyteitä kohtaan uinahtaa rakkaitten ystävien
tuuditukseen. Pääasiaksi jää, että taiteenpalveluksen hyväksytyt
ulkonaiset muodot täytetään (-- mutta täyttyvätkö ne teoriain mukaan?);
henkinen suunta ja sisällön arvo ei ole niin arka pykälä. Ja kun on
kysymys »vuortentakaisesta» miehestä, niin sisäinen pyrkimys ei paina
ylös toista vaakakuppia, jossa ovat muodolliset lainrikkomukset.
Toisakseen tämä teoreettinen muodollisuus luullakseni hyvinkin
kannustaa toiseen turhuuteen, hutiloimiseen, monia, joilla on
ulkonainen käsite »vapaus» keppihepo-pegasuksenaan.
Niin että eiköhän »kalkkiutuminen» yhtähyvin kuin lahjojen
hutiloiminenkin ole ottanut meidän kirjalliselta taiteeltamme monta
kaunista voittoa, ehkä kauneimpia?
Kuinkahan moni voi kehua itselleen tehneensä totta kyvyistään alusta
loppuun --.
Kuinkahan monen _ei_ olisi syytä rukoilla edes sydänkammioissaan:
»Herra, varjele minua ystävistäni!»
-- Vai mitä sinä sanot --?
INTO I.: Hm, hm!
KALLE: Niin, niin: hm, hm! Paha kai olisikin, jos muuta sanoisit. Jos
sanoisit »jaa», niin se olisi paha, jos sanoisit »ei», niin sekin olisi
paha, sillä se ei taitaisi olla totuus.
Olkoot nyt nämä asiat tällään. Parasta kai on jo minun lepuuttaa
kieltäni ja sinun korvaasi. Sitten koetan, jos sallit, hetken kuluttua
jatkaa kirjallisuus-kysymyksen häntäpaästä: arvostelemisesta. -- Olet
kuunnellut pitkään, -- ties kuinkakin hartaasti, vai? Oletko jotakin
ottanut onkeesikin?