KALLE: Nii-in! Vaiti ja pukahtamatta. Probleemit ovat ratkaistut, -- ja
draamallisia yksilöllisyyksiä ei ole saatu maata tömisyttämällä
syntymään. Ei uusromantiikka eikä uusrealismi ole sitä mahtanut.
Ei erotiikka eikä estetiikka ole auttanut kirjailijoitamme pysymään
tukevasti näytelmän runoratsun selässä. »Suurkaupunki» otti
näillä -ismeillään ja -iikoillaan johtaakseen sivistyselämäämme;
mutta se ei ole vielä tähän päivään asti sinetöinyt omatekoista
valtakirjaansa, se ei ole antanut meille persoonallisesti pätevää
draamaa. Sen draamasikiöt ovat kuolleina syntyneet. Mitä huomattavia
yrityksiä sillä alalla tältä vuosisadalta on, ne ovat syntyneet
maalaiselämän ja luonnon inspiroimina. Summa summarum: minä väitän,
että jos meillä vielä syntyy kirjallinen renessanssi -- niinkuin muiden
taiteiden alalla on syntynyt ja yhäkin jatkuu --, niin se on ottava
ydinvoimansa väkevämmästä maaperästä kuin kaupunkilaiselämästä. Se
tuuloittaa kirjallisuuden hääkammiot ja kuohuttaa uudet veret
kiertämään runoniekkain suonissa. -- Ja onhan toki jotakin liikettä
siihen suuntaan.
INTO I.: Pidä uskosi. Ja hyvä, jos se toteutuu, tai ainakin olisi
oikeus myönnettävä myös sille pyrinnölle. Mutta salli minun sentään
epäillä tuon niin sanotun kaupunkilaisuuden ja sen kannattaman
intiimimmän sielunelämän tappiota. Sallithan?
KALLE: Kernaasti. Mutta epäilehän hieman kokeeksi myös sen »intiimimmän
sielunelämän» totisuutta, vaikka ei pelättäisikään sen häviötä, --
eihän se häviä! -- Joko epäilit?
INTO I.: Johan hieman...
KALLE: No etkö saanut tuntosarviasi mahtumaan mihinkään loveen? --
Tunnemmehan nimeltään n.s. suurkaupunkilaiselämän hehkuvan
intensiteetin. Oletko taattu sen elinvoimaisuudesta? Tai edes sen
todellisuudesta? Eikö siitä hajahda fosforin ja spriin -- yhteensä
siis: espriin -- tuoksu enemmän kuin intohimossaan liekitsevän veren?
Uskon kyllä, että summattomasti se elämä on ehtinyt jo tupruttaa
yläilmoille savuna sakeinta suomalaisverta; sillä tummat pilvethän ovat
raskaina massoina kasaantuneet alttarien ylle. Mutta minkälaista parkua
ja vaikerrusta -- liian raukeasti hillittyä -- ovatkaan täynnä uhrien
joutsenlaulut! Heikkoa näkyy se sakeakin veri sentään olleen, kun ei
intohimon ankarin puserrus ole siitä purkanut kuuluviin miehisen miehen
totista kiukkua ja kapinaa.
Mitä väriyhtymiä kyllä onkaan leimahdellut kauas ajan yöstä! Kaikki
nykyisen taiteen kokkikirjan koristeelliset sävyt: rieskanvalkeasta
sinipunervaan. Basillittoman veren punaa vain ei. -- Ja mitäs, väri kun
väri. -- Mutta näiden oman sydämensä marttyyrien kasvoille nousee
itsensäkuristajan kamoittava ilme; ja se ei ole enää koristeellista, se
on jo -- kuinka sanoisin -- säädytöntä ja tuhmaa: sellaiset asiathan
pitäisi suorittaa kulissien takana. -- Mutta sitten he lyöttäytyvät
usein vielä haikeiksi ja käyvät veisaamaan virsiä -- lohdutukseksi ja
anteeksiantamukseksi maaemolle, jonka kasvojenpiirteitä he tuskin
muistavat, -- kansalleen, jonka kohtalo heillä on kovin raskaana
sydämellään, vaikka se on antanut heille vain heidän surullisen
yksinäisyytensä. -- Ja kun kohtaus on ohi, niin marttyyrit laskeutuvat
alttarilta ja syövät ja juovat kuten tavalliset porvarilliset ihmiset.
Sellaista on eräillä asteillaan se _fin de sièclen_ eurooppalainen
»intiimi sielunelämä», joka on vihdoin meilläkin päässyt kukoistamaan.
Kainous on kai todellakin liian miehekäs hyve, jotta se voisi saada
valtaa tässä ajassa. Tuo vimmattu halu omien kiihkojen ja oman
surkeuden seulomiseen ja vatvomiseen ja erittelyyn -- niin loistava
todistus suvun kehutusta poikkeusihmisylpeydestä! -- se on näet
vähemmän syntyisin inhimillisestä tunnustajanöyryydestä kuin tarpeesta
herättää mielenkiintoa tai sääliä. Kysymyksenalaiseksi jää, onko siinä
koskaan ollutkaan mitään totista intohimoa, -- epäilemättä siinä kyllä
on ollut erästä toista, nykyajan ihailluinta hyvettä, josta näin
säädyllisessä seurassa ei kuitenkaan sovi puhua muuta kuin vihjaillen.
INTO I.: Johan sinunkin sanasi alkavat hajahtaa fosforilta.
KALLE: Niinpä kyllä, huomaan. Etkähän sinä oikeastaan taida -- noin
periaatteellisesti -- olla intohimoisten luonteiden edustaja, --
paremminkin sen kulttuurielämän seraafisen puolen ihastelija ja --
makustelija; niin että suo anteeksi jos olen paasannut tässä sinulle
silmät korvat täyteen näin kuumista asioista. Nuoruuttahan sentään
toivonet sinäkin lisää; ja sen mukana sietäisi tulla uusi intohimoisen
elämäntunnon sykähdys -- kunhan ei sellainen, joka päättyy parkuun ja
vaikerruksiin jumalille ja maaemolle siitä, että kaunis leikki kääntyy
joskus karvaaksi. Joka leikkiin käy, hän suoriutukoon siitä niin
kunnialla, etteivät katsojat nolostu hänen surkeista eleistään. Tämän
kai pitäisi olla sivistyneisyyden ensimäinen puntti ja pykälä. Ja
muuta, porvarillista kunniaahan taitelijaihmisellä ei ole.
Meidän n.s. individualistisen kirjallisuutemme lyhyt, mutta huikea
historia näyttää ainakin syrjäläisestä sangen nololta: ensin suuret
eleet ja sampanjakuohuiset monoloogit jumala Minän ihanuudesta; sitten
koristeellinen talttumus ja koottujen herooisten kokemusten kylmäpäinen
kuvailu -- sen pitäisi olla suvun varsinainen voimannäyte ja todistus
älyn ylivallasta, mutta se paljastaakin meille vain naisten aivot ja
miesten lampaansydämet. Siihen samaan dekoratiiviseen asenteeseen --
kuinka ikävään kuitenkin! -- ovat vähitellen jähmettyneet monet muutkin
kuin nuo roihuavan temperamentin profeetat ja profetissat. Samaan
lopputulokseen, sydämen köyhyyteen, hiukan -- tai ehkä hyvinkin --
hysteeriseen hermoelämään on painumassa koko tosi-moderni, naisten
siipien alla kasvanut kirjallisuutemme.
INTO I.: Naisten? Jokohan niin? Ja pahaksiko he muka ovat olleet?
KALLE: Paljon sekä hyväksi että pahaksi. -- Naiset, -- tai uskaltanen
sanoa: nainen, kun asianomaiset itsekin niin mielellään käyttelevät
tätä kollektiivikäsitettä, -- tai naisliike, sanoisimmeko niin, ovat
todella hyvin paljon saaneet aikaan kirjallisuudessamme. Suomi ei
todellakaan ole turhaan edistysmaa. Kirjallisuudellemme naisliike on
lahjoittanut sekä miehekkäitä naisia että naisekkaita miehiä, -- ja
paljon indiviidejä siltä väliltä, molempaa sukupuolta.
Alkakaamme naisten hyvistätöistä. Täytyypä myöntää, että naisten
parhaat ovat olleet ja ovat uudemman kirjallisuutemme miehekkäimpiä,
rohkeimpia ja tinkimättömimpiä yksilöitä. Jo eräiden tyylillinen
itsenäisyys on perin huomattava. Ja vielä suuremmaksi kunniaksi heille
lankeaa se, että kun monet n.s. kansalliskirjallisuutemme isistä
painoivat väsyneen päänsä ryntäilleen ja torkkuivat, tai jaarittelivat
puuta heinää, niin edelliset kajosivat lujakätisesti ihmisen arimpiin
kohtiin. Ja kyllä hekin ovat osanneet ajatella kylmästi aivoillaan,
mutta heillä on ollut myös laaja ja lämmin sydän. He ovat olleet
todellisia poikkeusihmisiä, sekä naisten keskuudessa että miehisiin
ammattitovereihinsakin verraten. Mutta siitä he ovat palkkansakin
perineet: solvaukset ja siveelliset tuomiot, kun taas heidän
tosinaiselliset sisarensa ovat puolueensa tai klikkinsä jumalattarina,
sekä mies- että naiskäsien kantamina ja kruunaamina rientäneet
juhlahumussa voitosta voittoon.
INTO I.: No koskeeko tuo oikeastaan meitä miehiä? Senhän voisimme
jättää naisten keskinäiseksi kiistanaiheeksi.
KALLE: Kyllä se koskee meitäkin, jos tahdomme tuntea oman historiamme;
tuo edellinen, rohkea nainen on sanonut paljon siitä, mitä mies -- joko
arkuudesta tai velttoudesta tai lahjattomuudesta -- on jättänyt
sanomatta. Jälkimäinen, seppelöity nainen on ollut tosimodernin
kirjallisuutemme ylivaltias kuningatar, tai oikeastaan enemmän: fatum.
Mutta ei suinkaan mikään transcendentaalinen fatum, vaan niin
immanenttinen kuin mahdollista. Todellisena taiteen hengettärenä hän on
astunut alas korkeuksistaan ja ottaen päälleen ihmisen lihallisen
muodon huumannut kaikki alaisensa. Hän on tuonut kirjallisuuteen oman
minuutensa lukemattomine muunnoksineen; hän on täyttänyt jälkimäisillä
kaikki arvopaikat: madonnan temppelikuorista diivan hotellihuoneeseen
ja kurtisaanin salonkiin asti. Väkisinkinhän siitä syntyy hienosyistä,
intiimiä, »eurooppalaista» taidetta, arki-ihmiset naisten joukossa
saavat jäädä tyhmempien hengetärten huomaan.
INTO I.: Pilkkapuheisiisi en halua vastata. Mutta totta kai kuitenkin
myönnät sen verran, että kirjallisuutemme on viimeisen vuosikymmenen
aikana erinomaisesti rikastunut ja vilkastunut mielenkiintoisista
yksilöistä ja rikkaista sävyvivahduksista -- ja se on minusta jo hyvin
tyydyttävää. Totta sen myönnät?
KALLE: Totta myönnän, -- täydellä suulla. Mielenkiintoisia yksilöitä?
Kyllä, -- aina aluksi. Ja rikkaita sävyvivahduksia: saman luonteen --
tai luonteettomuuden.
Ja tavallaan ehkä mielenkiintoisin näistä tämän hengettären
kasvateista, näistä »vivahduksista», on se miehinen madonnanpalvelija
Suomen tuiman taivaan alla, se loppuun saakka uskollinen, se seraafinen
monitaituri, josta äskettäin niin kauniisti puhuit. Esteettisen
erotismin tragikoomillisin monstrum! Miehinen tyyppihän kyllä on
nykyajasta melkein olemattomissa, ja puolivälinilmiöitä, kuinka
sanoisimme: hamehousuja, kuin kissoja Vilkkilässä. Mutta tämä
ystäväinen tuntuu olevan miltei kemiallisesti puhdas sukupuolestaan.
Sellainen ei tarvitsisi ei hametta eikä housuja, eikä sittenkään osaisi
arkailla alastomuuttaan. -- No kun on niin puhdas! Mutta sellainen on
jotain -- yliluonnollista.
Ja summattoman yliluonnollinen on sekin metafyysillinen päämäärä, jota
eurooppalaiset kirjailijamme kai tästäpuoleen, hänen jälkiään
noudattaen, tavoittelevat: tila, jossa me ikiuskollisina,
sukupuolettomina rakastamme omaa rakkauttamme. -- Emmekö olekin näin
joutuneet päistikkaa keskelle nykyaikaisen kauneudenpalveluksen pyhiä
lehtoja, pudonneet sinne kuin mitkäkin rosmot vuorenkupeelta? Eikö
edessämme ole juuri sen kuuluisan taiteellisen uskonnon kunniaportti,
vai?
INTO I.: Hm, hm!
KALLE: Uskaltaisiko ottaa ja astua sisään. -- Eihän kysymys ole
pelkästä uskonnosta, vaan _taiteellisesta_ uskonnosta, ja sen
eteen sosialistikin polvistuu. -- Mutta olenpa siitä kunniaportista
nähnyt suoltuvan sisään monen, jollen juuri suden, niin kuitenkin ketun
lammasnahoissa, ja arvioin nyt, etten ole Mikkoa pahempi.
Ihana onkin näköala edessämme. Tämähän on silkkaa renessanssia!
Ajatella, että meidänkin kalseassa nälkämaassamme! Ja nyt jo, kun
pimeimmät perukat tuskin ovat ehtineet kunnolleen tottua selvän
ruisleivän onneen.
Niin, tällaista siis näemme: Klassillinen tai romanttinen maisema
ylevää tyyliä. Puilla, rakennuksilla ja ihmisillä herooiset
rotupiirteet. Mutta kuulutaan puhuvan suomea -- »eurooppalaista
suomea». Mistä se puhe ja laulu ja laklatus? Kaikkialta: maasta,
vesiltä, puista, taivaan kaarelta. Papukaijatkin tunnustavat tunteensa
papukaijattarilleen -- seraafisella suomenkielellä, tosin ranskalaisin
sitaatein.
Madonnia, diivoja piedestaaleilla, leposohvilla, mitä moninaisimmissa
asenteissa. Jumalanpalvelusta täällä harjoitetaan. Täällä on pyhä
kolmiyhteys: isä Eros, -- joka joutavasta pojanvekarasta on patvinut
aimo patriarkaksi; säädyttömät, aidantakaiset suut kyllä parjaavat
häntä parittelijaksi, mutta he saavat tuomionsa --; poika
Yli-ihminen, -- joka, siipiratsun selässä, lennättää vapahtamaan
ihmiskuntaa matalasta maankamarasta; säädyttömät panettelevat häntäkin,
sanoen hänen ratsastavan rankkitynnyrillä, mutta he eivät tule
vapahdetuiksi --; ynnä tytär Naiskauneuden Henki, -- varsinainen
palveltava, jonka eteen jokainen kiltisti kumartuu; hänen sukujohtonsa
tosin on hiukan epäselvä, äidistä kun ei ole tietoa, -- vaikka olisi
aidan takaa tullut ja sinne jälleen kadonnut.
Mitä näemme, kuulemme ja tunnemme edelleen: palvelustaan toimittavia
uskovaisia, molempaa sukupuolta, juhlakoruisina; tanssien hulmetta,
musiikkia, pöydän ilojen ylistystä puhein ja lauluin; viinien, myskin,
pyhän savun ja myrrhan tuoksuja. Jumalaisetkin ovat ahkerasti mukana.
Myös ylijumalatar, aluksi marmorisen ylpeä, sulaa ja taipuu
iltapuolella.
Sanalla sanoen: juhlatunnelma.
Ja kaikin puolin erittäin opettava juhla. Saamme perinpohjaisen
todistuksen siitä, että nainen -- eroottinen nainen -- on yli-ihmisen
yli-ihminen. Suomalaista miestä varsinkin on moitittu jäykäksi. Se on
vale ja väärä puhe. Katso hänen notkeuttaan lemmenleikin kaikissa
koetuksissa! -- Vaikka todella: leikkiä se ei enää hänelle ole,
niinkuin hänen jumalattarelleen. -- Ihaile hänen jalkansa kepeyttä yhä
kaameammassa kuolonkarkelossa: kultaisen kytkyen hän ansaitsisi
kaulaansa, niinkuin hyväoppinen sylikoira.
Näes: ilta on langennut maille ja toinen näytös alkanut ja riemun
humala huuhtonut pois kaiken jäykän teeskentelyn. »In vino veritas»,
näemme kyllä. Historian todellinen kulku paljastuu meille hienoimpia
hermojaan myöten. Täällä ei ainoastaan esitetä, vaan täällä tehdäänkin
historiaa: modernin miehen kehityshistoriaa. Eikä sitä missään muualla
tehdäkään.
Mutta tulokset tunnemme jo. Ne ovat se öinen parku ja aamuinen tyhjän
sydänpussin penkominen, josta äsken oli puhe. Ja ihme: jumalattaretkaan
eivät enää leikittele. He ovat asettuneet järkeilemään ihmisen
»kohtalosta». -- Kun runoton aamu avautuu harmaana, lepäävät kaikki
pyhät lintuset -- kaikki iltaruskoiset unelmat -- kynittyinä ja
raadeltuina näyttämöillä. Arvasinhan, että ketunhäntäkin on salaa
häilähtänyt kunniaportista sisään.
INTO I.: Noo, noo. Pidätkö asemaa näin toivottomana?
KALLE: Itsehän asianomaiset pitävät sitä sellaisena. Itsehän he
väittävät olevansa auttamattomasti sen mahdin lumoissa, jonka orgiat,
milloin ruumiillisempina, milloin »sielullisempina», toistuvat
suurimmassa osassa nuorinta kirjallisuuttamme; itsehän he vakuuttavat,
etteivät heidän hermonsa kestä leikkausta irti erotismista. Ja mitäs
siitä, jos edes heidän miniatyyrielämänsä siinä ahtaassa piirissä
pysyisi jollakin tavoin mielenkiintoisena. Mutta suomalaisen hermot
eivät näy kestävän rakkautta. Ja hänen verensä laimenee siitä
nopeaan; hän ei jaksa loppuun saakka ylläpitää edes viehättävää
kevytmielisyyttä. Hänen koristeelliset asenteensa ensimäisen,
ehkä todellisenkin, hurmauksen mentyä ovat yhtä suurta taidetta
kuin räätälin mallikuvat. Hänen kokeensa suoriutua älyllisellä
(= älykkäälläkö?) leikittelyllä elämystensä tilityksissä on kiduttavaa
kuin elävänleikkely; sillä siinä ei ole sittenkään todellista
temperamentin vapautta. -- Mutta ehkä enimmän perversi tulos tämän
suvun rakkaudenjumaloinnista on tuo useinmainittu veretön saalas,
jolla tuskin milloinkaan on muuta ollut kuin värisevä hartaus
vahakuvamadonnien edessä, ja joka juuri verettömyytensä keventämänä on
keinotellut itsensä eroottisen metafysiikan huipulle.
INTO I.: Koetapa vaan häätää isä Erosta ja madonnia pois. Toivoakseni
hänen vaikutuksensa tuohon suuntaan ei ole ulottunut niin laajalle kuin
luulottelet; ja sitäpaitsi, arvattavasti hänen vallallaan on kaikkina
aikoina ja kaikkien kansojen keskuudessa ollut syvempi perustansa, jota
ei kukaan ole jaksanut juurittaa pois.
KALLE: Hullun yritystä se olisikin. Hallitkoon hän! Ja kukin
noudattakoon painolakiaan! Mutta pitäköön myös huolen ryhdistään
loppuun saakka -- ja sieluntunnustustensa vilpittömyydestä.
Eros oli ennen kiltti, banaalin leikkisä säätyläispoikanen. Kun ei
kukaan kasvattanut hänestä rehellistä miehenvastusta, niin hän oppi
nopeaan viekkauden ja kaikki nerokkaan hotellinisännän avut: hän osaa
loihtia tekoparatiiseissaan esiin sekä maailmallisia että uskonnollisia
mielialoja, aina kundiensa tarpeiden mukaan. -- Mutta jos joku
poikkeusmies pystyy voittamaan hänet viekkaudessa ja varjelemaan
verensä läpi hänen mauttomain huvitustensa, niin kukaties hänestä vielä
tulee rehtikin mies, kukaties hän joskus kyllästyy ikuiseen ilveilyjen
sommittelemiseen. Eroksen -- niinkuin muidenkin kulttuurin loiseläinten
-- voittamiseen tarvitaan vaan juuri niitä taivaanlahjoja, joita
tarkimmin saa etsiä Diogeneslyhdyllä.
INTO I.: Taisit päästä taas rakkaaseen moraaliisi!
KALLE: Kuulepas: mitä ne ovat ne ihanteelliset »asiat», -- totuuden,
siveyden, naisliikkeen, keuhkotaudin y.m.s. -- joita sinunkin puhtaasti
esteettiset hermosi sentään sietävät jonkunlaisena taiteen kilpenä, --
muka »velvoittavien olosuhteiden» takia --, ja joihin kai
pseudoindividualismikin enteistä päättäen vielä turvautuu,
noposteltuaan luiksi omat esteettis-eroottiset elämyksensä? Tuollainen
asia taiteessa on kuin esim. ruumiin vapaata liikuntoa vaivaava
umpisuolen lisäke, joka haitatta poistetaan. Ei sellainen aatteellinen
taide tuuliajolla olevan hätävarana mitenkään nosta miestään.
Mutta »moraali» -- tahdon paremman puutteessa käyttää vanhaa,
pannanalaista käsitettä eetillisyys --, siis eetillisyys ei ole mikään
»asia». Se ei ole mikään ulkonaisella silmällä todettava ominaisuus.
Päinvastoin. Eetillisellä luonteella ja persoonallisella tyylillä on
sama salaisuus: se ei ole missään näkyvissä niin, että jokainen
poropeukalo voisi sitä osoittaa: »tuossa se niksi on»; mutta sokeakin
tuntee vaistollaan sen läsnäolon niinkuin sähkövirran. Eetillisyys on
syntynyt suuren runouden mukana, se kuuluu runouden elimistöön.
Eetillisyys on runouden hengitys.
Mies, jolla on hyvät keuhkot, hengittää vapaasti ja vaivattomasti. Ne
toimivat niin huomaamattomasti, ettei hän usein muistakaan niiden
olemassaoloa; -- niinkuin velvollisuutensa täyttäjää ei ole syytä
muistaa niinkään usein kuin velvollisuutensa laiminlyöjää. --
Keuhkotautinen taas, joka mielellään salaisi muilta sairautensa,
muistaa joka hetki keuhkojaan ja koettaa suurella huolella ja vaivalla
päästä samaan hengityksen tasaisuuteen kuin tervekeuhkoinen. Me
seuraamme myötätuntoisina hänen ponnistuksiaan, kun huomaamme hänen
taistelevan vakavasti itse tautia vastaan; mutta jos huomaamme, että
hänen huolensa onkin etupäässä vain saada salatuksi luontevan naamion
taa tilansa -- viis itse taudista! --, niin me kylmenemme melkoisesti.
Hyväkeuhkoinen kirjailija sietää tarpeen tullen elämän
kellarikerrostenkin ilmanalaa. Mutta hän ei tunkeudu sinne pannakseen
näytteille urhoollisuutensa tai ihmisrakkautensa, tai hekumoidakseen
hädän ja mätänemisen tunteissa; sitä tekee vain diletantti tai
dekadenttinen luonne: moni turmelee itsensäkin saadakseen osalleen
saman säälin, mistä nuo kurjat elävät. Puhdasverinen taiteilija ei
viihdy siellä useammin eikä kauempaa kuin mitä todellinen inhimillinen
mielenkiinto vaatii. Hän ei taitelijana harjoita hyväntekeväisyyttä.
Hän on liian ylpeä omistaakseen itselleen elämän lapsipuolten vaistoja,
vaikka hän intuitiivisesti ymmärtääkin ne yleensä paremmin kuin se,
joka tekeytyy heidän kohtalotoverikseen. -- Luulen että huonokeuhkoinen
voi usein paremminkin »akklimatisoitua» mihin ilmanalaan tahansa, --
paitsi raakaan, puhtaaseen ulkoilmaan. Mutta hän »akklimatisoituu»
helposti myös sellaisen ympäristön vaistoihin ja älylliseen tasoon.
Ja pöyhkeässä eksentrisyydessä yli varojensa eläjää luonto usein
rankaisee sillä, että kääntää näkyviin hänen sisäpuolensa: erittäin
ahtaan sovinnaisuusihmisen. Kun sitten sellainen ehtii n.s.
älyllisyyden asteelle kehityksessään, niin millä hysteerisellä tarmolla
hän pingoittaakaan traagillisen aspektinsa yli maan ja taivaan!
Millä nälkäisen reportterin tarkkanäköisyydellä hän onkiikaan
turvattoman lähimäisensä kohtaloista esiin vähäisimmät pettymykset,
paisuttaakseen niistä aivokoneistossaan tärisyttäviä draamoja! Millä
ammattinsataitavan mestarin tyydytyksellä hän naulaakaan kohtalon
marttyyreina ristinpuihin pieneen elämäänsä tyytyväisiä ihmisiä yhden
toisensa jälkeen! -- Mutta sellainen taide ei saavuta luonnollisen
hengityksen vapautta.
INTO I.: Vain pieni kysymys jälleen väitteidesi väliin: onko tällainen
-- vaikka pingoitettukin -- traagillisuuden etsiskely suorastaan
epämoraalista, -- jos nyt taidetta välttämättä on katsottava moraalin
kannalta?
KALLE: »Moraalin» kantahan väitteitteni mukaan on taiteen oma kanta: se
tuomitsee kaiken teennäisyyden ja muun hätävalheen. Teennäisyys, kuinka
lahjakkaasti se käytteleekin taiteen mekaniikkaa, on todistus sekä
sisäisestä epävapaudesta että herkän aistin puutteesta. Sitäpaitsi,
eihän sovi turhanpäiten kiduttaa muiden hermoja, jos omiaan
koetteleekin.
Taiteen eetillisyys on sen hienoin ja salaisin esteettinen
makuvivahdus. Ja sitä ovat pseudoindividualismin poroporvarit häätäneet
pois -- »sovinnaisuutena»! Käsite »sovinnaisuus» on vaarallinen kuin
kaksiteräinen miekka!
Aika on saanut makustella jo niin lukemattomat makusuunnat ja
vivahdukset. Sille olisi jo terveellistä maistaa totisten kohtalojen
runoutta. Sen sietäisi jo saada nähdä niitä suuria, rohkeasti
yksilöllisiä luonteenpiirteitä, jotka kokoavat kaikki vivahdukset, niin
temperamentin kuin älynkin, ja jotka voitollisina kasvavat yli kaiken
elämysten runsauden, -- yli erotismin kiirastuli-tuskienkin!
On laulettu Prometheus-vaivasta. Mutta missä hän itse on?
Tantalos kyllä kurkottelee käsiään meissä itsekussakin. Mutta hänen
tragiikkansahan tiedetään ikuiseksi: miksi vaikertaa sitä?
Keskinkertainen, »traagillinen» taide ei vapahda luojaansa, eikä
vaikuta kyllin omanvoiton-pyytämättömältä syrjäiseen: se vetoaa
salaisesti tämän sääliin. Mutta taide, -- sehän on ylijäämä siitä
voimasta, millä ihminen voitti ajallisen kohtalonsa.
Kirjallisuutemme on tuuma tuumalta raivannut tien vapaaksi jokaisen
mahdollisen luonteenvivahduksen astua esiin. Mutta eikö joskus ole
aika, että näytetään vivahdusten sisäinen yhteenkuuluvaisuuskin, jos
sitä on? Jos sitä on, niin eikö silloin pidä olla myös sitä sielullista
jännevoimaa, joka lopullisesti tilittää sukupolven pyrkimyksen? Sen
tilityksen suorittaa vain uskollinen luonne, -- ei virheettömin, vaan
vapautunein ja tahdoltaan puhtain ajan lapsista; ja pätevin ilmaisu
sille on se, missä kukin murros-aika on ennenkin lukenut oman
todellisen historiansa: draama. Sellainen jalo draama-tyyppi kuin
»Mäster Olof» on juuri siksi niin kantava, että siihen on
jyrkkäpiirteinen yksilö seestyneimmällä hetkellään tiivistänyt oman ja
oman aikansa kuohunnan, projisioiden puolueettomasti oman itsensä
laajempaan elämänpiiriin.
INTO I.: Mutta johan nykyaikana on sovittu siitä, ettei draama ole
nimenomaan ainoa paras kirjallinen taidemuoto.
KALLE: Miksei. Voihan lyhyt runo olla parempi kuin pitkä näytelmä.
Muoto syntyy sisästäpäin; jos taiteellisesta tuotteesta sanomme, että
se on yksinkertaisesti hyvä, niin arviointimme sisältää senkin, että
teoksen muoto on ainoa paras, -- nim. sille elämänsisällölle. --
Mutta minä väitän, että hyvän draaman syntyminen on todistus
synteettisimmästä runoilijapersoonallisuudesta. Se vaatii aluksi ja
lopuksi sitä, mikä ihmisessä on aina kalleinta: samaista luonteen
uskollisuutta. Se rankaisee kipeimmin, vaikka huomaamattomimmin,
kirjailijan sisäiset laiminlyönnit.
Mitä draaman uudestasyntymiseen meillä tulee, niin meidän näyttää
olevan parasta tyytyä hurskaisiin toivomuksiin. On kai harvinaista,
että lukkarista tulee pappi --.
Mutta kunhan nyt aluksi päästäisiin irti siitä varhaisvanhasta,
näivettävästä ja luonnettapistävästä nihilismistä, joka peittää
alleen vihertäviäkin maita kuin lentohiekkapilvi. Sietäisi todella
paljon vapauttaa ja vahvistaa sitä henkistä sävyä, jota kutsutaan
»suomalaiseksi psyykeksi». Yksi sen -- ainakin kirjallisuudessa hyvin
menestyvä -- kalvetustauti on tuo nihilismi toisinpäin käänettynä:
huumorin puute. Eikö niin sinustakin?
INTO I.: No jaa, en tiedä. Onhan meillä oivallisia kaskunkertojia, on
älyniekkoja, joilla ei ole pienimpiäkään taipumuksia murjottelemiseen,
on iloisia komediainsepittäjiä, joilla ei peukalo ole keskellä
kämmentä.
KALLE: On, onpa kyllä. On kyllä suku sitäkin tavaraa.
Eikä toki ihme. Pitäisihän meidän kuuluman erikoisilla huumorin
lahjoilla armoitettuun kansaan. Ehkäpä Kivi hyvinkin vaistosi oikein,
arvioidessaan suomalaiset maailman humoristisimmaksi kansaksi.
No niin, meillä on siis kaskunkertojia, ehkä oivallisiakin, on
suruttomia älyniekkoja sekä ammattinsa tuntevia komediainsepittäjiä,
suku itsekutakin lajia. Minä tahtoisin lisätä, ollakseni kriitillisestä
innostani huolimatta sentään puolueetonkin: on meillä myös huumorin
oraita.
Äskeisessä luettelossasi et näes vielä päässyt huumoriin asti.
Kaskunkertoja voi sukkeluudellaan, eleillään viehättää yleisöään. Ja
hyvä niin. Mutta hän ei _eo ipso_ ole humoristi. Eikä paremmin ole
älyniekkakaan, jos hänen ylevin avunsa on älyn pääskykepeys. Suuret
humoristit ovat luullakseni järjestään aikanaan murjotelleetkin, -- se
ei tietysti useinkaan ole sairautta, kuten monet uskovat, vain todistus
temperamentin syvyydestä. Tuskin tarvitseisi esimerkkejä mainita:
Shakespeare, Cervantes, Burns, Gogol, Kivi, Fröding, kaahmaistakseni
joukosta ensimäiset. Strindbergin synkkä intohimo rauhoitti usein
kiihkoaan välkkyvän huumorin suvannoissa. Ibsenin karhuniloittelun
pohjalta taas kumisee hänen totinen paatoksensa, joka myös on
ilmeisesti »murjottelussa» avartunut. Saksalaiset ovat enimmäkseen
»Weltschmerzin» tai yksivakaisen eepillisyyden runoilijoita, mutta
useimmissa on kuitenkin henkäys huumoria. Ranskan todelliset humoristit
ovat vanhain aikain miehiä: Villon, Rabelais; Ranskan nykyisemmässä
kirjallisuudessa on älypäisyys, »henkevyys», siro mutta usein
teennäinen tunneleikki voitolla: se voi hetkensä huvittaa, mutta ei
yritäkään vapauttaa syvemmälle patoutuneita kohtalontuntoja. Siltä ei
puutu häikäilemättömyyttä, mutta rohkeutta.
Mutta huumori vapauttaa, vapahtaa. Huumorikin on maailmankatsomus. Se
on maailmankatsomuksista sovinnollisin, vaikka ei suinkaan
leväperäinen. Se on ylpeä ja rohkea maailmankatsomus, mutta salaa
hymyllään sekä ylpeytensä että rohkeutensa, etteivät yksivakaiset ja
heikot sitä säikkyisi. Se tietää senverran, ettemme elämän viimeisestä
tarkoituksesta tiedä mitään; mutta se ymmärtää sen lisäksi, että
ihminen on paljon kestänyt ja voi kestää vielä enemmän, että kukin
noudattaa paino- ja vetovoimalakiaan kuten maa ja kuu, eikä pääse
kohtalostaan nurkumalla. Se ei lyö leikiksi olemisen päämäärää, jonka
palvelukseen sekin tuntee olevansa syntynyt, mutta kyllä ihmisen
tärkeyden ja turhat pyyteet, jotka se tuntee voittavansa: tässä
kaksoistunnossa on sen nöyryys ja ylpeys, ja se silta, joka yhdistää
sen uskonnolliseen mielialaan.
Huumori on -- mutta minä huomaan, että jos tahdon tyhjentää tämän
sanan, niin saan kiertää sitä kauan, niinkuin mirri kuumaa puuroa; on
kai lopultakin tyydyttävä vain aavistukseen siitä, mikä itsekin on vain
aavistus.
Aavistus oikeuden täyttymisestä siinäkin, missä ahdas järki on
keksivinään ikuisen vääryyden ja järjettömyyden.
Olemme tottuneet pitämään suomalaista kansanmiestä jurona; ja
epäilemättä syystäkin. Vielä enemmän olemme moittineet häntä osaansa
tyytymättömyydestä, tympeydestä ja turhasta napinasta; eikähän hänessä
tietysti niitäkään ominaisuuksia ole liian vähän. Mutta uskon, että
kukin n.s. sivistysihminen voisi häneltä, -- tai t.s. kansan
ydinainekselta -- oppia vielä paljon aivan henkisiä avuja: ennen
kaikkea sitä mielen tasapainoisuutta, millä solutaan elämän pahojen
säiden läpi. Hän kyllä kiusaantuu ja kiukustuukin ja voi sanoa turhan
sanan vaivoistaan; mutta luulenpa, että hän voisi sälyttää hartioilleen
monta prosenttia koko maailman syntitaakasta, ennenkuin hänestä
liukeneisi niin paljon surun kyyneliä kuin mitä tyypillinen nykyajan
traagillisuuden runoilija vuodattaa yksien lemmenkaihojensa murtamana.
Surkeampi ja tylsistymään alttiimpi on se ihmistyyppi, josta Heidenstam
täydellä pilkansyyllä, ensin hahmoiteltuaan ne:
»-- -- -- stora, starka karlar,
som dricka öl och äta stek»,
laulaa edelleen:
»De säga, att de lida:
Vad pressar deras bröst så hårt?
Att skriva vers är det så svårt,
att hjärtat börjar svida?
När skalden på en timma
kan gråta full en fingerborg,
då tror man sist att skaldens sorg
är att han ej kan rimma.»
Kansanmiehen ovat katkerat koettelemukset yllyttäneet synkkään
satiiriin ajallista sekä iankaikkista kohtaloa -- sortavaa maan
mahtimiestä sekä välinpitämätöntä taivaan valtiasta -- vastaan. Mutta
sikäli kuin hän on alkanut tulla toimeen omillaan ja päässyt vapaan
miehen itsetuntoon, hän on käsittänyt humoristisen elämänviisauden
ylemmyyden. Hän on tullut tuntemaan, että avoin hymyily on paras
sotisopa pahuutta vastaan ja peloittavin voimannäyte; että se on
ulospäin yhtä tehokas kuin katkera sana, mutta sisäänpäin, hänelle
itselleen, enemmän kuin hätäpuolustus: suoranainen voitto. Satiirin
suola on epäilemättä erittäin tarpeellinen apu alkeellisimpien
ihmisoikeuksien suojaamiseksi, -- varsinkin näin raakana aikana kuin
meidän. Mutta huumori on laajempi ja ihmistä itseään tyydyttävämpi,
siksi myös positiivisempi avu: se on näet sisimmältään hänen
luottavaisin tapansa suhtautua omaan itseensä ja sisäisiin
kohtaloihinsa.
Vain puhdas tunto on altis humoristiseen katsomustapaan. Ja sellainen
katsomustapa laajentaa joka hetki mielenkiinnon piiriä. Se saa oman
pienen minän suuret surut unhoittumaan, ja herättää uteliaisuuden -- ja
siitä sykähtävän osanoton -- kaikkia Luojan käsialoja kohtaan. Se
vapahtaa meidät ulos ristiriitaisten pyyteidemme saarroksesta, mutta
sitoo meidät suureen ihmisyyteen vapaaehtoisella yhteydentunteellamme.
Se on eetillisen kuten älyllisenkin luonteen hienostunein ilmaus.
Miten on jälleen »modernin psyyken» laita? Edellä usein mainitusta
luonteen raukeudesta saa selityksensä nykyajassa ylen tuntuva terveen
ja kirpeän satiirin puute. Ja milloin sitä ilmestyy, niin huolestuneet
yhteiskunnan tuet hyökkäävät hätärumpujen luo, voittaakseen sen äänen.
Ja niin voimakkaita kapinallisia maa ei näy kasvavan, että ne todella
voisivat nostaa sotalipun. Ajan tympeydestä enin kiusatut kokevat
kohentaa aikalaisiaan suurpiirteisellä paatoksella. Ja, kaunistahan
sekin. Mutta paatos on sittenkin epäilystä vastaan hiukan turvatonta;
ja sen kintereillä kiitää hysterian syöjätär, niellen sen ellei huumori
sitä ehdi pelastaa hoiviinsa.
Tahtoisin väittää: me kiinalaistumme. Kenkä puristaa kyllä itsekunkin
jalkaa, mutta se on kiinalaista, -- siroa, nousevan muodin mukaista.
Jalkoja on kavennettava, on luotava meillekin rotujalka. Kipua kyllä
sopii kaunosanaisesti kuorossa valittaa, sillä se on musiikkia; mutta
kenkä on pyhä kalu, sitä ei sovi heittää jalastaan eikä sen mittoja
muutella. Ennen näivettykööt räpylät.
Kun viha ja kapinallisuus on näin vähissä, -- missä sen nimellistä
sentään tapaa, se on sangen umpimähkäistä, -- niin saati sitten
voittoisa huumori. Onhan sen oraita, kuten sanottu, siellä täällä.
Mutta kuka on oikeastaan nostanut sen täyteen mahtiinsa? Joku maan
hiljaisista, joku kansakunnan nimettömistä ehkä. Mutta niistä, joiden
pitäisi edustaa henkisiä suuntia, joilla kuuleman mukaan tulisi olla
korkeammat maailmankatsomukset, -- kuka niistä on jaksanut laajentaa
huumorin lahjan persoonalliseksi maailmankatsomukseksi?
Kyllä moni mielellään kirjoittelee komedioja ja ilveilyjä
itsensä-ulkopuolisista aiheista. Mutta kuka on kyllin seestynyt
suhtautuakseen omaan sisäiseen maailmaansa samalla myhäilevällä
ymmärryksellä kuin lähimäisten eloon ja oloon, -- vetämättä samalla
suutaan klovnin-virnistykseen? Ollakseen persoonallista, huumorin ei
tietysti tarvitse olla nimenomattain omaan minuuteen kohdistuvaa
subjektiivisuutta. Päinvastoin: kuta varmemmin se laajentaa
valta-aluettaan yli välittömien elämysten, kuta johdonmukaisemmin
»objektiivista» se on, sitä luotettavammin se vaikuttaa sisäiseltä
maailmankatsomukselta, -- maailmankatsomukselta, joka vapahtaa miehensä
sisäisistä pulmista ja ajan tullen voittaa jokaisen humoristinkin
sydämessä asuvan raskasmielisyyden. Edellämainitut suuruudet
vahvistavat tätä vakaumusta huumorista. Suuri humoristi -- kuten muukin
suuri taiteilija -- projisioi aina omaa minuuttaan siihen maailmaan,
jonka hän luo. Niin on varmaan nerokkaan Tanskan prinssin tuska,
ivamieli ja ylivaltainen iloittelu poreillut Shakespearen omassa
sydämessä jo kauan ennenkuin hänen mielikuvituksensa tavoitti Hamletin
hahmon. -- Lyyrillinen itsekohtaisuus huumorissakin taas on kuin
luovutettu lunnas tai kuin sinetti, joka täydentää uskontunnustuksen
pätevyyden.
Kun meillä nyt on niin runsaasti juuri välittömiin subjektiivisiin
elämyksiin pohjautuvaa kirjallisuutta, kun meillä on niin viljalti
yhteiskunnan »sovinnaisuuksista» y.m. sorrosta vapautuneita
temperamentti-ihmisiä, niin eiköhän olisi kohtuus odottaa, että
mieskohtainen elämäntilityskin alkaisi jo kääntyä tunnoiltaan
vapautuneemmaksi? Kukaties sielu silti pysyisi yhtä draamallisessa
vireessä -- joskin joustavammassa, --, vaikka sen pinnalla välkehtisi
joskus naurun tai edes hymyn väre; en tarkoita kuitenkaan sitä
tylsämielistä naurua ja hymyä, jonka varassa hervoton luonne koettaa
pysytellä mielenkiintoisena viimeiseen asti. -- Kukaties vielä
voitaisiin ottaa ne totiset ihanteet, kysymykset ja »päivän polttavat»,
jotka koskevat koko yhteiskunnan elämää, hiukan vähemmän juhlallisesti,
hiukan arkipäiväisemmin, ja siksi hiukan lämpimämmin: vähäisellä
huumorin höysteellä. Mikäli niihin jollakulla on totista harrastusta.
-- Kenties jälleen virkistyisi epiikan henki, joka niukin naukin,
henkihieverissä, on läpäissyt kirjallisuutemme »punaiset vuodet» ja
josta ei luulisi eläjää tulevan ilman lemmenliittoa huumorin kanssa.
Tämä näkemyksen ja tunteen uudistus tapahtuu siis uskoni mukaan vain
kirjallisuutemme luonnolliselta pohjalta: siten, että se niin
sanoakseni suurempi teknillinen helppous, millä suomalainen sielu ehkä
jo toimii, ottaa käyttövoimansa maalaiselämän kokoomista pääomista.
Runottaren ei tarvitse pelätä talonpoikaistumista. Se voi luoda muodot
niin hienot kuin haluaa, ja jos sisältö saakin uuden sävyn, niin kyllä
maalaissielussa on henkistä ylimyksellisyyttä niin paljon kuin terve
individualismi suinkin kaipaa. -- Tätä tietä ovat kehittyneet
kirjallisuutemme kantavimmat kyvyt ennen kuten nykyäänkin; ja
toivottavasti tältä pohjalta tapahtuu yleinen lämmön ja rehdin
miehuuden nousu, ennenkuin kylmenneitten aivojen jääkausi alkaa.
Sillä aivot eivät vielä kohota ihmistä luomakunnan herraksi. Aivojen
voima ei sinään ole edes älyä. Inhimillinen älykkyys on synteettisempi
lahja; siihen kuuluvat yhdessä kaikki ne ominaisuudet, joita olen
pitkin matkaa kokenut selvittää korkeimmalle ihmistyypille
luonteellisiksi: intuitiivinen eetillisyys, huumori ja uskonnollinen
mielenpohja, -- ja jotka itse asiassa ovat saman jumallahjan eri
vivahduksia.
Kuten huumori elävöittää silmää ja tekee älyllisen terävyyden
joustavaksi, niin se hienostuttaa myös niin sanoakseni eetillistä
makua. Uskonnollinen mieli taas on eetillisyyden pohjavoima.
Uskonnollisuus ja huumori ovat kaksoissisaruksia. Että ne usein ovat
ainesosina toisissaan, siitä ovat varsinkin monet kansanmiehet --
luullakseni tyypillisimmät suomalaisista -- ilmeisinä todistajina.
Minkä uskonnollisuus syventää huumoria, sen taas huumori vapauttaa
uskonnollisen tunteen yksivakaisuutta ja antaa rikkaampia värejä sille.
Uskonnollisuus ja huumori ovat yhdessä elämän todellinen suola. Ja
samasta juuresta ne lähtevät; niiden yhtymäkohta on se aavistus
maailmanmenossa täyttyvästä oikeudesta, josta edellä olen puhunut.
Laajimmilleen kasvaneena uskonnollinen tunne velvoittaa yksilön
ikäänkuin vastaamaan koko maailmanmenosta: »sinun kohtalossasi on
kysymys itse elämän periaatteesta; jos sinun sisäinen mikrokosmoksesi
kestää, niin kestää kosmos; jos sinä lankeet, niin mikä velvoittaa
ketään muutakaan pysymään voittoisana pystyssä?» Jottei heikko
kuitenkaan sälyttäisi liiallista kuormaa kannettavakseen, vaan olisi
sitä uskollisempi vähässä, niin se esittää hänelle saman velvoituksensa
rohkaisevammassa muodossa: »käytä elämän lahja ja leiviskäsi parhaasi
mukaan!» Tässä minusta on uskonnon ensimäinen ja viimeinen vaatimus, --
muu on sitten mielialaa.
INTO I.: Vain sana taas. »Muu on mielialaa.» Mutta eikö uskonto ole
kokonaan mielialaa, -- kauneudenhartautta, rakkautta? Velvoitushan
kuuluu etiikkaan.
KALLE: Mutta mielialakin on joskus tunnettava vaatimuksena, jos aiotaan
näyttää toteen se. Ja tuo uskonnollinen velvoitukseksi selkeentynyt
tunne on eetillisen vaiston lähtö- ja tukipiste.
Nykyajan esteettinen uskonnollisuus on ollut ja on liian yksinomaisesti
mielialaa. Siitä puuttuu useimmiten sitä persoonallista elettä, josta
puhuu sydämen intohimoinen tarve. Se on raukeata tai ainakin hieman
koristeellista tunnelmaa. Ja ennenkaikkea se on ylen rajoitettua, se on
hartautta maisemien tai (varsinkin!) naiskauneuden edessä. Se on
tähtien ja madonnain kumartamista. Se on usein kaunista sellaisenaan,
mutta pitemmän päälle hiukan epäluotettavaa: siinä ei ole välitöntä
suhtautumista ihmiselämään. Kuta paljaampana inhimillisyys avautuu
näkyviin uskonnollisesta tunnustuksesta, sitä kauniimpaa se lopultakin
on. Uskonnollisia käsitteitä ja mielikuvia ja tunnustuskaavoja kyllä
tulvii nykyajassa. Ei ainakaan meidän kirjallisuudessamme
maailmankaikkeus luojineen ole ollut muulloin niin muodissa kuin
nykyään. Mutta onko aikamme kyllin alkuperäinen mieleltään omaksuakseen
totisen lapsensuhteen elämän luojaan? Ja kyllin vaatimaton ja syntyään
muistava, tunteakseen hartautta sen todellisuuden edessä, mikä leviää
kauneuden pyhättöjen ulkopuolella? Tätä sopii ainakin kysyä.
Tuntuu siltä kuin nykyisimmän uskonnollisuuden kanssa yksilöllisyys ei
mielellään tekisi liittoa; luonnollisesti seuraus edellisen
koristeellisuudesta. Tuskin saavatkaan uskonnollisten luonteiden nimeä
ja arvoa esim. ne realistisen kauden pelottomat, jotka sydän täynnä
tuskaa ja rakkautta avasivat meille näkölinjat arkielämän runouteen?
Mutta kyllä ne temppelien sulohämyssä polvistujat, joiden katse
harhailee korkeuksiin siksi, etteivät he jaksa rakastaa köyhää kotiaan.
Ilmeisesti aikamme sisimmät uskonnollisetkin juonteet jälleen ovat
perua siitä köyhästä kodista. Maaseutu on anteliaasti kestinnyt
kirjallisuuttamme huumorilla runsaudensarvestaan; ja uskonnollinen
mielikin, mikäli sitä on, on maaseudun lämpöisin lahja meille. Sydämen
yksinkertaisuus ei hevin menesty kulttuurin kultavasikkain ympärillä.
INTO I.: Niin, niin, sieltähän yksinkertaisten luota kaikki hyvä tulee!
Sieltä varmaan vielä Messiaskin meille, vai?
KALLE: Sinäpä sen sanoit! Se on todella minun yksinkertainen uskoni.
Messiaastahan on puhuttu, ehkä häntä joku odottelee vieläkin. Eipä hän
taida maanittelemalla sentään ilmestyä, ja saattaa olla Jumalan
kiusaamista puhua niin suurista asioista. Kun eivät niinkään arvolliset
kuin Aabraham ja Saara rohjenneet oikein uskoa saavansa enkelin kautta
luvattua perillistä, -- tosin he silloin olivat jo iälliset.
Mutta jos ottaisi uskoakseen odotuksen täyttymiseen, niin en ymmärrä
muuta kuin että sen tulevan suuren pitäisi ennenkaikkea kohottaa
suomalaisuus synteettiseksi henkiseksi sävyksi. Että hänen pitäisi
omaksua perinnökseen isien --