KALLE: Monin paikoin, hohoi, monin paikoin --!
* * * * *
INTO I.: Vai arvostelemisesta saan nyt silmäni korvani täyteen. Saanko
luvan arvata, ettet arvoita arvostelemista kovinkaan arvokkaaksi, --
paitsi tietysti omaa puoskaroimistasi.
KALLE: Se tietty. Varsinkaan en sellaista »arvoittamista», joka vasta
antaa taiteelle sen arvon tai arvottomuuden. -- Ja mitä arvosteleminen
on? Tiedät kyllä, jos uskallat sanoa.
INTO I.: En uskalla, sano sinä, uljas!
KALLE: Pahansuopuutta.
INTO I.: Kas niin, kas niin, pyhä veli! Arvasinhan, minä arvasin. Mitä
vielä?
KALLE: Joutilaisuutta.
INTO I.: Prikulleen! Mitä vielä?
KALLE: Sangen kohtuullisia älyn lahjoja. -- Mitä vielä? -- Vaivoin
salattua kaunaa, klikkipeliä, puoluemoraalia, teeskenneltyä
ihanteellisuutta, valheretoriikkaa, »tärkeyttä» -- »viktisyyttä», kuten
myös sanotaan, -- lahjattoman maineenhimoa, lavertelua ja
koulupoikatieteellisyyttä, loiseläimen rakkautta uhriinsa, sitä, että
Pegasus on heittänyt selästään, y.m., y.m.s. kauniita taipumuksia,
pyyteitä ja vajavaisuuksia. Sinä jo mainitsit puoskaroimisesta.
Siinähän sitä jo olisikin aluksi »arvoa». Näitä arvoja kun jakelee
taiteenkin hätäavuksi -- --
Mutta katsokaamme, mitä se sitäpaitsi _saa_ -- ja jossain
tapauksessa _voikin_ -- olla. Tämäkin mitali on kuvitettu kahden
puolen.
Se saa ja voi ja se pitäköön ylpeytenään olla taiteen aseveli
porvarillisuutta vastaan. Porvarillisuuden ikuisesti sama, ihmisen
sisimpiä tarpeita vastaamaton hyötymoraali olkoon arvostelunkin
perintövihollinen. Sen kukistaminen on tietysti mahdottomuus. Mutta jos
arvostelu ottaa toimiakseen elävänä suojamuurina porvarillisuuden sekä
julkista ahdistelua että salaista käännytysintoa vastaan, niin sillä on
elämäntehtävä, yhtä pitkä kuin taiteenkin.
Ei ole ehkä ensinkään tappioksi taiteelle, jos sen edustajat
»julkisessa sanassa», akatemioissa y.m., nauttivat jonkinlaista
yhteiskunnallista arvoa, käyvät porvarillisessa maailmassa kohtalaisen
»normaaleista» ja vakavista henkilöistä. Jos heillä lisäksi on ne
elimet, joilla taidetta tajutaan, sekä rehti rakkaus siihen, niin he
voivat vaikuttaa positiivisemmin kuin monet hurmahenget, jotka pyhässä
yksinkertaisuudessaan puhuvat taidetyöstä kuin yleisesti tunnustetusta
ammatista konsanaan.
Taiteen itsensä ei sovi käydä herättelemään hurskaan unta nukkuvaa
yhteiskunnallista oikeudentuntoa. Sillä taide puhuu _eleillä_, ja
se kieli on vallasväelle latinaa, ja vieläkin oudompaa. Yhteiskunnan
pylväille on puhuttava suurisuisilla mörssäreillä kovarakeisinta
järkeä, muita aseita vastaan he ovat kyllin raudoitetut. Tuollaisten
porvarillisesti jokseenkin täysikäisten taiteen tulkkien työksi, -- he
kun voivat tarpeen tullen käytellä käsitteitä ja järkipäätelmiä -- jää
siis hoidella tätä mörssäritulta.
»Taidekysymyksessä yhteiskunnallisen kehityksen kannalta» heidän
senvuoksi on ensinnäkin havaittava toinen puoli ja toinen puoli
(molemmat »puolet», huomaa tarkoin, _puolustukseksi_ taiteelle):
sivistys- ja juriidishistoriallinen sekä kansallistaloudellinen.
Siksipä hänellä pitää olla koko joukko tietoja, proosallisia tietoja.
Hänen pitää, kysymyksen edellistä »puolta» esittäessään, tietää
mainita, että moni muu, nykyään hyvinkin arvokas ammatti on aikoinaan
lähtenyt yhteiskunnan vakavien tarkoitusten ulkopuolelta, siis
rekisterin »alapuolelta». Paitsi että tiede --, jota moni porvari
nykyään kunnioittaa sen sisäänastuessa nousemalla seisomaan, joskus
laskeutumalla polvilleenkin, -- on palvellut monta kovaa koevuotta
teologian palkkapiikana, olisi puhuttava monen vieläkin kunniallisemman
elinkeinon merkillisistä vaiheista. Onhan kauppalainsäädännön
historiassa jaloa yhteiskuntaoikeutta valaisevia esimerkkejä hyvin
paljon: tapulioikeudet, tulliseikat y.m. Lääkärinammatti kai on
aikoinaan ollut hyvinkin hengenvaarallinen, -- en tarkoita erityisesti
potilaille, vaan heidän parantajilleen hengenvaarallinen. Leipurin-,
räätälin-, teurastajan- y.m.s. ammateista minä en ainakaan tällä haavaa
muista tätä asiaa koskevia seikkoja; ehkä joku tietää niitä.
Tositaiteelliseksi työksi laillistettu maantierosmous, sotilasammatti,
on tunnettu alkujuuriltaan niin ilmeisesti jumalaiseksi, että se on
aina ollut yhteiskunnan perustus ja ylpeys; mutta menepä yksityinen ja
ala käyttää julkisesti oman käden oikeutta, niin pian sinut »kutsutaan
järjestykseen», jottas ymmärrät... -- Tällaisilla esimerkeillä vedotaan
juriidiseen järkeen; porvarillista sydäntä taas voi vaihteeksi
järkyttää kuvailemalla sitä liikuttavaa huolenpitoa, millä niin monet
vaatimattomat arki-ihmiset kuolinvuoteiltaankin muistavat kaukaisten
maitten pakanoita --.
Mutta vielä tehokkaampi taiteen puolustajan on vedota siihen niin
sanomaani kansallistaloudelliseen puoleen. Nerokas ja dialektista
metoodia nasevasti käyttelevä asiain tuntija voi otollisella
hetkellä todistaa taiteen vaikutuksiltaan _lähes_ tieteellisen
kansallistalouden veroiseksi. -- Tässä kansallistaloudellisessa
puolessa on oikeastaan jälleen kaksi, -- sanoisinko: kaksi pykälää.
Pääpykälä on taiteemme vaikutus »kansainväliseen mielipiteeseen».
Luemmehan usein sanomalehdistä, että »jälleen on ulkomailla huomattu se
ja se etevä taiteilija». Taiteilijasta on siellä suuressa maailmassa
johduttu hänen kotimaahansa ja koko sen taiteeseen, ja on tyydytyksellä
»pantu merkille», että sielläkin päin aletaan nousta kansainväliselle
kulttuuritasolle. Suuret sivistyskansat pitävät meitä pian miltei
pikkuserkkuinaan. Ja sehän on suuri ansio, -- ei niin taiteelle, kuin
yleensä »meille», s.o. maan ja kansan virallisille edustajille. (Jos
miehellä on hyvä juoksijahevonen, niin enemmänhän siitä mies saa
kunniaa -- ja kultaa -- kuin hevonen itse.) Kun näet hätäpäivät päälle
saavat, niin »me» luotamme »eurooppalaiseen opinioon»: onhan »meillä»
henkinen arvomme, jota ei saa loukata, onhan meillä taiteemme
kilpenämme, joka tunnetaan ja tunnustetaan -- Euroopassa. -- Ja sen
sanan päälle me ryyppäämme.
Toinen pykälä, tärkeä sekin taiteen puolusmiehen muistaa, on taiteen
välittömästi kansaamme hyödyttävä ja ylentävä vaikutus. Onhan esim.
kirjallisuus omiaan innostamaan penseätä nuorisoa lukutaitoon, joka on
hyödyllinen kaikissa ammateissa, sitäpaitsi se tarjoaa usein
tarpeellisia tietoja sekä ohjaa ylevämpään mielenlaatuun, -- onhan
kyllä kirjoissakin monenlaisia. -- Entä kuvaavat taiteet! Esim.
punainen aapiskukko, -- kuka laskee sen historiallisen arvon jo tähän
asti! -- Ja niin poispäin. -- Ja jos kaikkien sivistysahjojen seinät
saisivat kielen ja inhimillisen puhelahjan, mitä ne taitaisivatkaan
lausua ja todistaa: isänmaallisista juhlista, joissa kansallisen
taiteen hengetär on kunniavieraana istunut pöydän yläkulmalla ja
hurmannut alttiita sydämiä. -- Ja edelleen: jos estetiikan
professoreilla onkin kyllin ainesta menneitten aikojen taiteessa, niin
rakastaahan yleisö sukkelia, henkeviä ja tuoreita arvosteluja; ja kun
nyt monilla sanomalehdillä on erityiset henkilöt tyydyttämään tuota
yleisön mielihalua, niin onhan aivan tarpeellista, että on
taiteilijoitakin, jotka synnyttelevät näitä henkilöitä varten aina
uutta, aina uutta arvosteltavaa.
Näin monelta kannalta peloton arvostelija voi »arvoittaa» taidetta
porvarillisen hyötyihmisen edessä. Voipa hän, kun oikein yltyy,
kansallisesti huolestuneita taiteen isiä vastaan väittää, että
taidettakin on kohdeltava kunniallisena elinkeinona, jonka _pitää_
kannattaa sellaisessa maassa, missä mikä tahansa taiteen
_selostaminen_ kannattaa; että runoruhtinaan kuuluisa sana
»viheriästä oksasta» on vihdoinkin runoiltava uudelleen: saakoon taide
itsekin käydä jo siitä jalantuesta, siitä viheriästä oksasta; että
taiteella on aivan oma tarkoituksensa, jota se ei saa hetkeksikään
laiminlyödä: kun _tiedettä_ harjoitetaan vain sen itsensä takia ja
arvioidaan _vain tieteen_ kannalta, niin mitä järkeä on siinä,
että _taiteelta_ evätään nuo luonnolliset oikeudet, -- taiteelta,
joka kuitenkin yleensä liittyy paljon likeisemmin elämän vaatimuksiin
kuin tiede.
Mutta jos arvokas arvostelija-ystävämme riihaantuu oikein äärimmilleen,
niin hän yllyttää nuoria, todelliset edellytykset omistavia taiteen
taimia: »Puskekaa eteenpäin, pojat! Kerran kuitenkin on päästävä sen
tien päähän, millä te nyt rynnistelette. Ei sovintoa virkahengen
kanssa! Jos te taivutte pakosalle, niin mikä muukaan sukupolvi on
velvollinen jäämään uskolliseksi? Jos ette pääse eteenpäin, niin
pysähtykää tien oheen ja tarttukaa lapioon ja kuokkaan: se on hiljainen
ja ylpeä, ja omaa mieltänne tyydyttävin vastalauseenne!» -- Ja sitten
hän lausuu heille rohkeasti palan -- Runebergia: Sandelsin sanat
sillankorvalta Sven Tuuvalle.
Tähän saakka esittämäni katsantokannat voin koota siihen yleiseen
ponsilauselmaan, että arvostelu ei saa olla syntynyt niinkään taiteen
vajavaisuuksien takia kuin yleisön henkisen elimistön puutteellisen
kehityksen vuoksi. Siksi sen täytyy osata puhua eri kannoilta ja eri
äänilajeissa. Turtuneinta paksunahkaisuutta sen pitää kovistella edellä
esitetyin keinoin: järkiopetuksella ja ivalla. Tämä on sen
lähetystehtävän ulkonainen puoli.
INTO I.: Puoli --.
KALLE: Niin, »puoli», -- tai oikeastaan: tuskin kolmanneskaan. Sillä ne
sisäiset »puolet» vaativat sittenkin enimmän huomiota.
Pääasianaan arvostelu pitäköön yleisön johtamista taiteen sisimpään,
taiteen näkö-, kuulo- ja ajatuselinten välittämistä niille, jotka
pitävät itseään maallikkoina eivätkä uskalla -- usein eivät taidakaan
-- ottaa itse välittömästi vaikutelmia. Mutta arvostelu varokoon
tekemästä karhunpalveluksia taiteelle. Sen sopii aina muistaa, että
»yleisökään» ei ole alusta loppuun eloton möhkö, jota täytyy nuijimalla
herätellä ja purettaa kuin sylivauvaa. Yleisön kainous kyllä tunnetaan:
»emmehän me osaa arvostella, emmehän me osaa käytellä taiteen
mittapuita, meidän käsityksemme on tietysti aivan subjektiivinen».
Kunpa arvostelu olisi aina edes niin korkealla. Kunpa arvostelija aina
tietäisi, että _hänenkin_ käsityksensä on subjektiivinen -- ja
että niin tulee ollakin. -- Mutta olen varma siitä, että juuri tämä
yleisön tottumattomuus artikuloimaan vaikutelmiaan -- jotka kyllä usein
voivat olla syvemmät ja itsenäisemmät kuin ammattikriitikon -- on
johtanut arvostelijoita siihen itsepetokseen, että heidän monopoolinaan
on taiteen selittely ja arviointi. Heillä kun on aina valmiina
kielellä termit ja arvosanat, niin helppohan heidän tosin on antaa
alkeisopetusta ja loistaa herkkäuskoisten edessä. Nykyään kyllä melkein
kuka tahansa kyllin häikäilemätön suoriutuu julkisen arvostelun
ulkonaisista pulmista: historiallisia tietoja antavat moninaiset kirjat
ja kun tulee puute kauniista ja tyhjänsanovista lauseparsista, niin
vilkaisee vain päivän sanomalehteä.
Mutta arvostelija, joka tahtoo olla _selittäjä, valaisija_, joka
ei itse tahdo loistaa, vaan avata tietä taideteoksen sisäiselle
valolle, hänellä täytyy olla sitä, mikä on harvinaisinta: sisäistä
näkemystä. Muun puolesta hän sitten kyllä tulee toimeen.
Olisi jo melkoinen edistysaskel, jos jokainen »arvoittaja» tajuaisi
paremmin kuin nimetön ja asiaton »maallikko», miltä kannalta yksityinen
taideteos on otettava. Miltä kannalta filoloogi tarkastelee
kielitieteellistä tutkimusta? Ei suinkaan siveysopin tai yleisen
terveydenhoidon kannalta! _Ainoastaan_ filoloogiselta! Mitä
mittapuita filosoofi (ja asianymmärtävä maallikkokin) asettaa
filosoofiselle teokselle? Kansantaloudenko mittoja? Ei, vain
filosoofisen tiedon ja ajatuksen. -- Niinikään tunnustetaan
karjanjalostukselle oma päämääränsä, jota kohti esim. teoloogin teoriat
eivät sitä kanna ensinkään. -- Mutta miten suhtautua taidetuotteeseen!
Siinä kumma! Mutta selviää sentään sekin: suhtaudutaan kaikilta
»kannoilta». Arvostelija ja vakavammat yleisöstä painavat älypäänsä
yhteen ja selittävät esim. kirjaa: »_Puhtaasti taiteelliselta_
kannalta ottaen tämä teos ansaitsee kiitosta; mutta sen
_filolooginen_ puoli ei ole aivan tyydyttävä; ja myöskin
_kansallisen_ taiteen ja _siveysopin_ kannoilta meidän täytyy
lausua epäilyksemme.» Historiallisen kertomuksen sitten on vielä
kavuttava tieteellisyyden muuri, tiedon kultasäkit selässään kuin
Makedonian Filippoksen aaseilla. -- »Puhtaasti taiteelliselta kannalta
ottaen...» -- huomaa jo ensi sanoista, että ne herrat eivät ole
tottuneet ottamaan mitään -- puhtaasti!
INTO I.: Rakas ystävä, minä olen jo hiukan levoton sinun puolestasi.
Etköhän potkiskele nyt pussissa: kun vähän aikaa sitten olit täynnä
eetillistä intomieltä --?
KALLE: Nii-in, mutta puhuinhan taiteen omissa nimissä, koinhan
takitilaan selittää eetillistä luonnetta puhtaan taiteen omaksi
luonteeksi, eetillisyyttä sen jaloimmaksi aistiksi. Kiivailen nytkin
vain käsitteiden sekoittamista vastaan ja pyydän suojata tuhmuudelta
taidetta, joka on siveellistä aina, milloin sillä ei ole epämoraalisen
tendenssin tai luonteettomuuden tunnusmerkkejä. En näe olevani
pussissa.
INTO I.: Entä se kansallistaloudellinen propaganda, jota juuri pääsit
suosittelemasta arvostelijoille, entä se?
KALLE: Se ei ole taideteosten selittämistä, vaan taiteen n.s.
periaatteellisen, poliittisen ja kansallisen arvon todistelemista
sellaisena aikana, jolloin sen elinehdot ovat uhatut, -- ja sellaiselle
mahtiväelle, joka muuten välittää viisi itse taiteen sisäisistä
arvoista.
Näitä sisäisiä arvoja, siis taiteen olemusta, etsiessään arvostelija
sensijaan ajattelee sitä yleisöä, jolla on omakohtaista taiteentarvetta
ja joka pääosaltaan ei nähtävästi kuulu maan suurellisiin. Silloin
hänen täytyy tarkoin pysytellä taiteellisen katsomustavan piirissä,
jottei sekaantuisi vieraisiin käsitteisiin. Siellä sisäpuolella hänen
sitten sopii antaa älynsä loistaa, kyllä siellä tilaa on tarpeen
mukaan. Ja parhaiten hän palvelee sekä taidetta että yleisöä, jos ei
vartavasten laskeu omalta koroitetulta asteeltaan kansantajuiselle
tasolle, vaan koettaa selvästi ja yksinkertaisesti -- niin että
kansakin voi häntä ymmärtää -- sieltä ylhäältä tulkita hienointa
käsitystään taideteoksesta. -- Eikö näes varsinainen kansantajuisuus
ole sitä, että puhuja heittää ajatusten painolastin laidan yli ja
pieksää tuulta tyhjillä sanoilla --? Se on vain sääliä: ettei rakkaan
yleisön elimistö mitenkään rasittuisi.
Eräs käsite-ero taiteen selittäjäin ja »arvoittajain» olisi muistettava
ennen muuta: nim. ero »kansallisen» ja »suomalaisen» välillä.
Jokaiselle on päivänselvää, ettei kaikki Suomessa tehty -- siis
jollakin tavoin »suomalainen» -- ole »kansallista». Mutta
viimemainittua käsitettä on kuitenkin erinomaisen helppo käytellä
otollisissa tapauksissa. Sillä »kansallisen» tunnusmerkit
ovat sangen ilmeiset: sellainen on todistettavasti esim. kirja,
jonka sivuluku alkaa nousta sinne 400-500:n seuduille ja jossa
_ei_ ole määrätyitä, sopusointua häiritseviä ominaisuuksia.
_Suomalaissävyinen_ kirja minun mielestäni on sensijaan yleensä
ulkonaisesti vähemmän tukeva, mutta sisäisesti positiivisempi: se vähä,
mitä siinä on sivuja, on täysiveristä taidetta. Käsitettä »suomalainen»
(= luonteeltaan suomalainen) on siis paljon vaikeampi käytellä, se kun
on määriteltävä aivan sisäisin tunnusmerkein.
Mutta se ero mielestäni arvostelijan olisi kuitenkin huomattava, vaikka
se on vaikeakin. Sietäisi nim. _henkistä sävyä_ tarkata enemmän
kuin yleensä tehdään; t.s.: ajemmin esittämäni mietteet vaativat
arvostelijaa suhtautumaan taiteeseen rotutuntoisemmin. Jos rotutunto on
kirjallisuudessamme kitulias, niin vielä vaivaisempi, jos mahdollista,
se on kritiikissä. Ainakin tässä suhteessa kirjailijat ja heidän
arvostelijansa suggeroivat toinen toistaan. Kuinka yli olkain toisiaan
katsellaankin, niin salaisesti kuitenkin tehdään toisilleen mieliksi:
ollaan »moderneja». -- On vallan merkillistä esim. verrata
ameriikkalais-saksalaisen Meyerin tutkimusta suomalaisesta
kirjallisuudesta useimpiin kotimaisiin samanaiheisiin teoksiin. Kuinka
vähän ravitsevia ja rohkeita ajatuksia onkaan suomalainen kirjallisuus
herättänyt jälkimäisten tekijöissä, kuinka pinnallinen ja tehoton
heidän näkemyksensä on! Muukalainen, vaikka hänellekin jää laajoja
aloja suomalaisesta sielusta hämäriksi ja suljetuiksi ja vaikka hän
toiselta puolen taipuu liian varomattomiin arviointeihin eräistä
uuden ajan individeistä, hän on kuitenkin tuonut ilmi verrattomasti
syvempää -- ja tietoisampaa! -- suomalaisen temperamentin tajua kuin
suomalaiset itse. Germaanina hän on kyllin yksilöllinen katsoakseen
kirjallisuuttamme sisästäpäin, ja kyllin ajan muotisuunnista
piittaamaton, antaakseen luonteen puhtaudelle tarpeellisen kunnian.
Mutta tyypillisin meikäläisistä taiteentulkeista on se, joka ei mitään
pyydä omalle sisimmälle minälleen, joka vihkiytyy kerrassaan
»aatteiden» palvelukseen, -- yksi »kansallisen taiteen», toinen muun
valtasuunnan; kolmas, laajanielu, ahmii taas hyvään makoonsa kaikki,
mitä suinkin taritaan.
Tämä on sitä, että taiteeseen ei suhtauduta puhtaan inhimillisyyden
kannalta. Mikä lähtee mistäkin dilettantismista.
INTO I.: Dilettantismiin kai jokainen arvostelija lopultakin jää; ja
eiköhän hän tee alunperin parhaiten, totuttautuessaan mahdollisimman
vähän omakohtaiseen arvioimiseen, -- eipä tule tehneeksi silloin suurta
vääryyttä ketään kohtaan.
KALLE: Eikä suurta oikeutta ketään kohtaan. -- Mutta tuollainenkin
itseydestään luopunut tekee sentään helposti vääryyttä, varsinkin hyvin
yksilölliselle taiteelle: hän luovuttaa niin helposti ne perintökirjat,
joilla hän ihmisenä voisi vaatia jotakin omalle itselleen, luovuttaa ne
pois jonkin ryhmäkunnan tai vieraan aatteen hyväksi. Ja silloin
tapahtuu vääryys, eikä hän huomaa sitä. Itsekieltämys ei läheskään aina
ole moraalia.
Sillä vain temperamentti-ihminen ymmärtää toistaan. Ei sellainen
vaahtoava ja roihuava, -- sillä hänellä ymmärrys on tavallisesti
vähissä ja hän talttuu liian kesyksi aikanaan. Vaan sellainen, jolla
on tiiviit omakohtaiset elämäntunnot, ja joka niihin luottaen rohkenee
sekä myöntää että kieltää.
Leväperäisin ihminen ei ole sisäisesti laajin, -- tai hän on sitten
kerrassaan sortunut pois saranoiltaan. Ja se, joka aina myöntää, ei
koskaan myönnä täysin keuhkoin. Eikä toisella ihmisellä ole hänen
tunnustuksensa tarvetta.
Ahdasmielisyyttä meidän kritiikissämme kyllä on, vieläpä hyvällä idulla
kaikkia niitä muitakin arvostelijahyveitä, joita tämän keskustelumme
alussa mainitsin. On ymmärryksen jos hyvän tahdonkin rajallisuutta, --
mutta vähän oikeudenmukaisen valinnan uskallusta ja vaistoa.
Vähän eetillistä rohkeutta tulkitsemaan sitä itse luonnon säätämää
oikeutta, että vain elinkelpoiset saavat periä maan.
INTO I.: No nythän sinä korkealle sijalle nostit arvostelijan.
KALLE: En liian korkealle, mutta tarpeeksi korkealle, että taivaan
puhtaat tuulet ylttyvät häneen. Hän ei ole se luonto, joka raivaa
tarpeettomat tieltä -- vaikka moni arvostelija pitää sellaista uskoa
itsestään. Heikkojen oma heikkous, turhien oma turhuus kaataa heidät
aikoinaan. -- Hän on vain osa luonnon elimistöä, ei tärkein, mutta
kyllin tärkeä ollakseen velvoitettu valppauteen -- ja kehitykseen,
hänkin. -- Olen jo puhunut yleisön »purettamisesta». Se ei ole
arvostelijan tehtävä. Hänen tehtävänsä -- nim. ruuan valintaan nähden
-- on olla sinä elimenä, joka mahdollisimman selvien omakohtaisten
kokemusten perusteella, siis mahdollisimman varmalla pätevyydellä
arvioi, mitä inhimillinen luonto ottaa sulattaakseen, mitä ei.
Kehittynyt aisti määrää myös sen tavan, millä hän tuo ilmi
sanottavansa. Hän suhtautuu »aiheeseensa» samalla tavoin kuin
taiteilija omaansa: oman kokoutuneen ja herkenneen mielensä pohjalta.
Hän ei tökkää peukaloitaan teoksen liitteisiin, hajoittaakseen
rakennelman yleisön jalkoihin; hän tutkii mieluummin silmillään ja
tuntosarvillaan, ja uskoo, että yleisökin voi jotain nähdä. Hän
ilmaisee enemmän äänensä sävyllä, tyylin vaihtelevilla eleillä --
hänelläkin saa ja pitää olla eleitä -- kuin niillä summittaisilla,
kaikkein kansantajuisimmilla laatusanoilla, joita esteettinen
agronoomisielu niin mielellään käyttää.
INTO I.: Agronoomi --?
KALLE: Jotain sinnepäin --. Tarkoitan sillä tuota esteettisen
tieteen »tulokset» tuntevaa, jolle taide-kritiikki on hänen
tieteensä kansantajuistuttamista. Minulla on niin korkea käsitys
arvostelemisesta, että se on lähes yhtäläisessä suhteessa
käsitteelliseen estetiikkaan kuin itsenäinen maanmuokkaus
agronoomitieteeseen.
Onpa oikeastaan syytä puhua, kuten onkin puhuttu, »arvostelun
runottaresta».
On tiettyä, että hyvä runoilija -- eikä aina tarvitse olla kovin
hyväkään -- tekee pian arvostelijastaankin runoilijan. Tai ainakin
runollisen. Se ulkonainen runollisuus ei sentään arvostelijalle ole
aivan tarpeellinen; sensijaan, jos hänen mieli syventää arvostelun
käsitettä, hänessä täytyy olla kappale runoilijaluontoa. Siitähän
oikeastaan olenkin jo puhunut: taide vaatii tulkiltaan ulkonaisista --
puolueiden, teoriain -- rajoista vapautunutta persoonallisuutta,
temperamenttiä, intuitiivistä katsomustapaa ja sanallisiksi eleiksi
herkistynyttä tyyliä; siis aivan runoilija-avuja -- ainakin jonkun
prosentin itsekutakin. Niistä on kantavin taiteen propaganda aina
syntynyt, ei tiedoista ja järkeilystä; ja sillä arvioinnilla on sama
tendenssi kuin vapaalla runoudella: mieskohtaisen elämäntunnon
suggeroiminen yleisöön. Kriitikko vaan lainaa pääteeman taiteilijalta,
ei keksi sitä suoraan elämästä.
Esimerkkinä synnynnäisestä kriitikkorunoilijasta tahdon mainita Oscar
Levertinin. -- Suurempia arvostelijoita kyllä on, -- runoilijoista
puhumattakaan. -- Minulla on hänestä se käsitys, että hänessä on liian
paljon tuota ulkonaista runollisuutta: sanaloistoa, hiukan ohkaista
kauneuskaihoa, liian paljon myös kamari-ihmistä ja nähtävästi varman
rotutunteen puutetta; sekä että hän on runoilijaluonne, mutta
kriitikkona ainakin yhtä välitön ja persoonallinen kuin runoilijana.
Hän käytti epäilemättä suurimman osan runoilija-pääomaansa taiteen
selittämiseen, vieläpä mielestäni hedelmällisemmin kuin omaan
alkuperäiseen luomistyöhönsä. Hänen näkemyksensä on usein arvostelussa
plastillisempi kuin runossa ja hänen sielullinen asteikkonsa pääsee
vasta edellisessä täyteen laajuuteensa. Hänen synteettinen
runoilijatajunsa tuli hänen päävoimakseen taiteen luonteistamisessa.
Tätä synteettistä luonteiden ja hengensuuntien tajuntaa ei
arvostelussamme ole tarpeeksi. Sillä ennenkuin siihen pääsee, täytyy
osata valita. Täytyy valppaalla vaistolla eroittaa akanat jyvistä, ja
lahjomattomalla oikeudentunnolla nimittää totuutta hyveeksi ja
tyhmyyttä tyhmyydeksi.
Mutta meillä moni arvostelija pitää hyveenä sitä, kun puhuu monta
lipevää sanaa kirjan kymmenestä prosentista hyviä ominaisuuksia, mutta
unohtaa tai mainitsee vain sivumennen ne loput yhdeksänkymmentä
prosenttia puutteita ja syntyvirheitä. -- Tällaista säälimoraalia
näyttää noudattavan moni sellainenkin, jota ei siihen houkuttele
puolueintressit. Pelkästä hyvänsuopuudesta tai -- tylsyydestä.
Tälläkin asialla on tietysti puolensa jos toinenkin. Jos nuo kirjan
edelliset kymmenen prosenttia ovat taiteen ydinavuja, niin silloinhan
kirja verrattain hyvin vastaa puolestaan ja rehti arvostelu rientää
sitä tukemaan, -- vaikka sitten yhdeksänkymmentä prosenttia --
tai vieläkin enemmän -- taiteen _qvantumia_ olisi jätettävä
»rästiksi», tulevaisuuden suoritettavaksi mahdollisuuden mukaan.
Silloin arvostelun ei siedä takertua pikkuseikkoihin, ainakaan
hylkivässä mielessä. Sillä kuinka monelta voidaan vaatia edes puolet
täysistä sadasta prosentista kerrallaan. Ja hekin alkavat olla niitä
arvostelun yltämättömiä.
INTO I.: Tokihan lienee asetettava juuri nuo kansakunnan suurimmat,
»arvostelun yltämättömät», niiksi täysarvoisiksi mitoiksi, joihin
pienempiä kykyjä heidän saavutustensa mukaan verrataan? Jos olet vielä
se »kotimaisesti» innoitettu, joka äsken olit, niin tässä pykälässä me
voimme luullakseni täydelleen yhtyä.
KALLE: Että siis kuitataan summamutikassa noille taivaan armoittamille
täydet sata prosenttia -- vain siksi, että he ovat kansakunnan
suurimmat! -- Sinäpä sen sanoit; niin on tehty, ja tehdään kai
edelleen. Mutta epäilen seurauksia, -- ne ovat voineet olla sekä heidän
omalle että heidän katveessaan kasvaneiden taiteelle vahingoksi. Ja
yleisön käsitteet ja arvostelun periaatteet se väärä kunnioitus
suurimpia kohtaan on kovertanut ontoiksi.
Se arvostelija-tyyppi, jonka nyt olen ottanut puheeksi, on tehnyt
ikäänkuin sopimuksen laajimman yleisön kanssa, -- useinhan he
puhuvatkin monikon ensi persoonassa: »_me_ lausumme onnittelumme,
-- _me_ emme ole tyytyväiset j.n.e.» ja kääntyvät joka tilassa
hienon tuttavallisesti seurakuntansa puoleen: »Te tiedätte, mitä
nykyaika voi jo vaatia taiteelta.»
Tuo mainittu salainen sopimus sisältää vaatimuksena -- paitsi
sopimuksentekijäin keskinäistä harrasta kunnioitusta -- sen, että
taiteessa ei saa olla niitä ydinavuja liiallisesti. Ne voivat ikäänkuin
-- vaatia lukijalta jotakin; mutta kun kerran kirjasta rahan maksaa,
niin eihän se muuta saa enää pyytää. Varsinkaan ei mikään saa häiritä
»muodon» sulavuutta.
Tämän vaatimuksensa yleisö suggeroi helposti arvostelijaan --
tai päinvastoin ehkä on tapahtunut. Ja vähitellen arvostelija
unohtaa ei vain säälin vaan oikeudentunnonkin syrjäteiden tarpojia
kohtaan, säästääkseen kaiken intonsa niille, joilla on suurimman
kansantajuisuuden lahja. Tämä taas on sitä, että on luovuttu
persoonallisista tunteista ja ajatuksista, kuten ennen selitetty; että
joko tepastellaan suurten mestarien kerran raivaamilla yhteismailla,
joihin lauma on ammoin tottunut, tai muualta hankitaan helposti sulavaa
ravintoa. Tällaisessa yleisön-taiteessa arvostelija voi keksiä koko
joukon toisen, kolmannen, neljännen arvoluokan hyveitä; ydintä vaan ei,
ja vähät siitä. Teos on hyvä, koska se on _tarkoitettu_ taiteeksi.
Ja vallan kiitettävä, jos sillä on ne yleisimmät -- nykyään jo kyllä
joka toisen kirjoitustaitoisen vallassa olevat -- muodolliset »ansiot»:
että »suomenkieli soi ja helisee», että puuaines on siloista ja
oksatonta, että puhe käy kauniissa kaarteissa.
Arvostelija kuvastelee mielellään omaa älyään, omaa »tyyliään»
sellaisessa sukulaistaiteessa. Älyä ja tyyliä kun onkin niin runsaasti
siunautunut heille. Jo yksistään kiitollisena siitä, että saa loistaa
-- varsinkin jos kirjantekijä luovuttaa syvät lunnassanansa hyvin
helpolla hänelle -- arvostelija antaa teokselle suopean siunauksensa.
Eikähän siinä mitä pahaa: vain se, että totisille kyvyille riittää
sitten vähemmän sitä »siunausta»; ja se, ettei arvostelu sellaisena
pysty kasvattamaan kirjailijoita.
INTO I.: Tuo sana minun on todella ilo kuulla. Niin juuri, kasvattaahan
arvostelun kyllä pitää, -- vaikka minusta etupäässä mieltä ylentävällä
kiitoksella.
KALLE: Tuskin kirjailija sentään kovinkaan monen kiitosta tarvitsee tai
tuntee siitä itsensä ylennetyksi. Pääasia hänelle, että saa oikeutensa
olla olemassa ja hengittää.
Kasvattavassa mielessä kai arvostelija kyllä usein pitelee kirjailijaa.
_Joskus_ sellainen kasvatus voi olla mahdollinenkin.
Tuskin koskaan arvostelu on synnyttänyt neroja. Mutta kyvyn
itsekasvatuksessa kriitikolla voi olla osansa, niinkuin yleisönkin
kypsyttämisessä. Jos itsenäisyyteen kamppaileva kirjailija saa täyden
luottamuksen arvostelijan intuitiiviseen ymmärrykseen, niin tämä auttaa
häntä epäilemättä paljon oikeille perille. Useinhan syrjäinen,
ajatteleva ja varmavaistoinen ihminen ymmärtää toista monisyistä
luonnetta selvemmin kuin tämä itse itseään. Ja korkeallekin kehittynyt
yksilö hyötyy paljon varsinkin sukulaistemperamentin arvioinneista.
Kuka tietää kuinka paljon viime vuosisadan loppupuolen eurooppalainen
kirjallisuus tehostui ja varmeni rohkeiden kriitikkokykyjen
vaikutuksesta. Paljon siitä on puhuttu ja paljon siinä puheessa
nähtävästi on perää. Goethen ja Schillerin kirjeenvaihto y.m.
vuorovaikutus todistaa pätevästi samaa asiaa.
Mutta sellainen kritiikki, sekin on sentään pitkän yksilöllisen
kehityksen tulos. Ja se vaatii avomielistä vuorovaikutusta kykyjen ja
viisasten välillä.
Jokaisen omaan kutsumukseensa uskovan täytyy rohkaistua kysymään Jobin
kanssa tietoviisailta: »Kuoleeko viisaus teidän mukananne?»
Ja toinen portinkolkutin meidän kaikkien nykyaikaisten itsetunnolle on
myöhemmän runoilijan huudahdus:
»O ihr Guten, auch wir sind
thatenarm und gedankenvoll!»
»Mekin, ystävät, olemme teoista köyhiä ja ajatuksia täynnä!»