(Vuoropuhelu.)
INTO IHAMIELI, hovineuvos (in spe).
KALLE, itsellismies.
INTO I.: Salli minun vilpittömänä ystävänäsi lausua julki sydänsuruni:
huolimatta kaikesta siitä henkisestä kukoistuksesta, mikä versoo
ympärillämme; huolimatta kaikkien kansalaisten, sekä miesten että
naisten, osoittamasta ihailusta ja hellävaraisesta rakkaudesta nuoren
-- tai suoraan sanoen: nyt vasta alkavan -- kulttuurimme tuoksuvimpia
kukkasia kohtaan, sinä nähtävästi kannat sydämessäsi penseyttä sitä
kohtaan. Tällaisina vakavina, syvästi velvoittavina aikoina on
tuollainen, -- kuinka sanoisinkaan -- yhteistunteen puute omiaan
huolestuttamaan, varsinkin kun muistaa että sinäkin olet kerran
sykkivin sydämin painanut ohimoillesi valkolakin, toivon liiton ylevän
merkin, ja kun vielä -- --
KALLE: »Saktoo vähän», sanoo savolainen kippari, kun laivat törmäävät
yhteen. Minä olen hiturainen kyllä, enkä edes aina tiedä, miten
sanoisin julki ihastukseni. Mutta mitä niihin uuden uutukaisen
kulttuurimme tuoksuvimpiin kukkasiin tulee, niin ymmärtänet kai, ettei
jokainen voi viihtyä niiden keskellä aivan kuin kotonaan.
INTO I.: Niin, ystäväni, tosin kaikki mikä on hienoa ja ikäänkuin
ilmestystä korkeammasta ilmapiiristä, tosin se on vain harvoja
valittuja varten; ja tosin ne, jotka näkevät ikuisuuden pyhäisessä
valaistuksessa tämän ahdistusten alhon, tosin ne ovat omalla ylevällä
tavallaan onnelliset siitä traagillisesta tietoisuudesta -- ah, täytyy
kuitenkin huudahtamani: usein liian traagillisesta! --, että ainoastaan
muutamat valitut sydämet ihmiskunnan satojen miljoonien joukossa
iloitsevat siitä elämän hymyilystä, mikä heidän sielulleen on ihastus,
ja itkevät silloin kun heillä on suru; -- tosin siis näin on. Mutta
eikö meidän, jotka pyrimme aineellisuuden yläpuolelle, kuulemaan
iäisyyksien säveliä ja näkemään paratiisillisen elämän värikisailua
nuoren neitosen haihtuvimmassa hymyssä, eikö meidän ole ihana
velvollisuus yllättää osanotollamme nämä kauneusunien tulkit keskellä
elämän arkea ja murhetta?
KALLE: Saktoohan taaskin. -- En minä totta puhuen rakasta niitä, jotka
ovat marttyyrejä jo eläessään. Mutta jos selvään huomaan jollakin
kengän puristavan jalkaa, niin aivan minä kärsin hänen kanssaan, ja
tunnen taas helpotusta, kun hän jotenkuten pääsee pinteistään. Ja osaan
minä iloitakin iloitsevien mukana. Mutta kyllä minussa kärsii ja
iloitsee aine silloin kun sielukin. Mitä puhut aineen yläpuolelle
pyrkimisestä? Minä tahdon sanoa: aine on ihanaa senvuoksi, että siitä
voi luoda yhä ihanampaa. Ja aineesta on lähdettävä.
INTO I.: Aiotko todellakin jäädä ikipäiviksi tuolle asteelle? Mutta
kaikkien aikojen suuret henget -- --
KALLE: Ne jotka minä tunnen -- tosin: minä en kirjanoppineena ole
arvollinen päästämään sinun kenkäsi pauloja -- näyttävät järjestään
olleen muutakin kuin kauniisti kimmeltävää sielueetteriä. Eetterillä ei
ole mitään muotoa, mutta he ovat aina ilmenneet tosi-ihmisen hahmossa.
Ja aineellinen sisällys on pitänyt heidän sielunsa koossa.
INTO I.: Mutta musiikki, ystävä? Mutta rakastavan sielun
sanattomat romanssit? Todella aikaansa seuraava kirjailija -- ja
kirjallisuudessammehan uusaikaisen ihmisen sielu väräjää täysin vapaana
kaikista aineellisuuden siteistä --, todella aikaansa seuraava
kirjailija pyrkii ennenkaikkea lauseittensa sulosoinnutukseen. Voiko
mikään aine kohottaa mieltäsi sellaisen ihanuuden värisyttävään
nautintoon, kuin esim. sen ja sen sekä siveltimen että kynän taikurin,
sekä romaanin että näytelmän mestarin helkkyvä ja piirteiltään
kuitenkin niin madonnamaisen säännöllinen suomenkieli? On kuin siitä
astuisi itse kielen hengetär eteesi hyväilevänä ja läpikuultavana,
huulillaan seraafinen hymy. Silloin emme enempää kysy; me raukenemme
itsekkäine pyyteinemme kuin lumi auringonpaisteessa.
KALLE: Minäpä sanon toisen vertauksen: todella alkuperäinen
kielitaiteilija tehoaa meihin kuin aurinko keväiseen nurmeen; hän
sulattaa meistä lumen ja roudan, ja sen lisäksi, jos meissä on
kelvollista kylvömaata, saa meidätkin vihertämään ja työntämään oraita.
Siitä meidän »itsekkäät pyyteemme» vasta itsetietoisesti heräävät. --
Mutta apropos niistä »todella aikaansa seuraavista kirjailijoista»;
mitenkähän on, eikö lammasten pitäisi seurata paimentaan tai ainakin
kulkea hänen edellään hänen tahtonsa mukaan? Kummallinen minusta on
tämä »lauma ja paimen»-järjestelmä, mutta se ainakin tuntuu vallan
nurinkuriselta, että paimen pyrkii noudattamaan laumansa oikkuja,
jättäytyen sen häntäpäähän. Tuollainen kirjailija, joka sinulle
nähtävästi on kirjailijan ihanne, on epäilemättä ajan ilmiö, -- tämän
ajan, joka ennenkaikkea huutaa vapaata yksilöllisyyttä. Sellainen
kirjailija »pyrkii lauseittensa sulosoinnutukseen». Niinpä niin. Mutta
hän tekee mitä ikinä aika häneltä vaatii. Hänen onnensa on siinä, että
hän laumansa takana häärien osaa lukea sen salaisimmat toiveet --
tosin: kuinka vähän salatut ne silti ovat! -- ja selittää ne sille
paremmin kuin se itse. Ja hän imartelee laumaa siitä, että sillä on
sellaiset toiveet. Hän tyytyy siihen, mihin aika tyytyy ja hän määkii,
täynnä yhteistunnetta, aikalaistensa kuorossa. _Se_ musiikki on
todella usein sangen aineetonta; -- kuinka aineettomat halut sen sitten
lienevät herättäneet.
Epäilemättä pyrkimys lausetyylin musikaalisuuteen on hyvä sille, jolle
se on luonteenmukainen. Mutta pidätkö musiikkia aineettomana taiteena?
Paitsi että eräs niistä »kaikkien aikojen suurista hengistä» on
arvellut niin aineellista taidetta kuin arkkitehtuuria jähmettyneeksi
musiikiksi, voit ottaa huomioosi muutakin: aineellisuuteen kuuluvat
kaikki ihmisen sielulliset ominaisuudet, jotka pysyvästi muodostavat
hänen yksilöllisen luonteensa. Eetilliset ja älylliset ominaisuudet
ovat pusertuneet esiin aineesta. En usko, että siinä olennossa syntyy
edes aitoa musiikkia, josta tämä sielun aineellinen sisältö puuttuu.
Aine ja henki, -- henki ja aine: yksi ja sama asia. Missä ei ole
toista, siinä ei ole toistakaan. Eikä siitä mitään synny, -- paitsi,
tietysti, »rakastavan sydämen sanattomia romansseja».
INTO I.: Sinä pilkkaaja, -- ah, sinä viillät verille minun sieluni.
Miksi pilkkaat?
KALLE: Niin todella, eihän saisi pilkata. Ei saisi hymähtääkään »näinä
vakavina, syvästi velvoittavina aikoina». Ihmiset ovat tulleet niin
äärettömän hauraiksi ja arkahermoisiksi. Korukapineita. Ja varomaton
tutkistelija tulee usein syylliseksi kuin lapsi, joka rikkoo lelunsa,
saadakseen selville sen sisällön, -- katso, siinä ei ole sisällystä,
tai on parhaassa tapauksessa namusia ja tinakuulia. Hän rikkoo, eikä
arvaa tehneensä väärin.
»Oletko hauras?
Varo _lapsen_ käsiä silloin!»
Viillänkö verille sielusi? Toivon joka tapauksessa, ettei haavasta
vuoda hiekkaan sen kalliimpaa nestettä kuin maitoa tai marjamehua --
suo anteeksi, etten pidä esteettistä verta kovin suuressa arvossa. --
Mutta muuten, ei minusta olisi liikaa aikamoinen suonenlyönti koko
tälle aikakaudelle, jotas niin ihannoit. Ei siltä, että sillä olisi
suonissaan liikaa verta; mutta se vähä, mikä sitä on, ei ole juuri
kaivo-vettä sakeampaa, -- joskin usein sameampaa. Senvuoksi potilas
olisi saatettava rehellisesti tuntemaan oma heikkoudentilansa, jota se
itse tietysti ylpeillen pitää vain hienostuneen kulttuurin asteena. On
kuin kalmanhajua kaikkialla, vaikka hääkammioiden ilmaahan meidän
pitäisi hengittämän. Ehtineekö sitten ukkosilma ennenkuin koko maailma
mätänee.
Olen ratkennut tässä puhumaan mietteitäni. Mutta salli minun jatkaa.
Sinun edustamasi ajatuksethan elävät kaikkialla: ilmassa, jota
hengitämme, ruuassa, jota syömme, makulatuurissa, jolla pidämme yllä
sieluriepuamme.
Ainettahan minun piti ylistämäni. Verevyys ja rasvainen, myhäilevä
hyvinvointi sellaisenaan ei kuitenkaan ihastuta minua. Muistan
lapsuudestani erään pojanpöljäkkeen, jota vihasin sydämestäni: sen
poskinahka oli niin tiukalle pingoittunut, että olisi millä hetkellä
tahansa odottanut veren lähtevän tippumaan sen läpi; paksut huulet
näyttivät aina imeskelevän jotakin ja silmät seisoivat tyhminä. Se
poika peri varmaan isältään leipurin ammatin tai kiipesi senaattiin.
Sitä verevyyttä kunnioitetaan yhteiskunnassa kansalaiskunnon nimellä;
kun se työntyy taiteen n.s. pyhitettyyn maailmaan, syntyy pitkä,
juhlallinen hiljaisuus, ja vain jotkut taisteluintoiset kukonpojat
uskaltavat aidan takana hioa nokkaansa »poroporvarillisuuden» tuhoksi.
-- Sitä verevyyttä pidetään aina arvossa, sillä se ei saa ketään
levottomaksi. Mutta se ei ole kulttuurivoima: sen rasvaprosentti on
liian suuri.
Vielä toiseenkin suuntaan rajoitus verevyyden ihannoimiselle! Veren
vaistojen varassa eläminen tekee ihmisestä narrin ja sokean elukan,
ellei eetillinen itsetunto ja intuitiivinen näkemys opasta hänen
rientoaan, avaa hänelle hänen oman kohtalonsa näkölinjaa. Sinä
taiteellisesti hurmattu mies kai sinä omalta kannaltasi voit
sydämestäsi yhtyä tuohon vanhaan, kuuluisaan huudahdukseen, johon minä
omaltani: »Mikä ihana asia onkaan perspektiivi!»
INTO I.: Tietysti, ystäväni, tietysti. Ah ylimaallinen taide, joka
iäisyyden perspektiivissä värisytät polvistuvan palvelijasi sydäntä! Ja
juuri eetillisenkin perspektiivin näkökulmalta -- vaikka eetillisyys
tietysti on vain taiteen almu elämälle -- pitäisi olla erittäin
kiitollinen uusimmalle kirjallisuudellemme. Voisin mainita koko joukon
kauas kantavia nimiä, jotka edustavat ikuisesti taattuja ihanteita.
Siveyden, totuuden, henkisen rakkauden, naisasian aatteet -- kuinka
kauniita voittoja ne ovatkaan saavuttaneet hengen aseiden avulla viime
aikoina.
KALLE: Kyllä niin. Mutta jutellaanpa niistä suuruuksista tuonnempana.
Minä en oikein luota niihin ikuisesti taattuihin ihanteisiin,
jotka kuultavat sanojesi takaa; minä luotan vain yksilöllisen
persoonallisuuden ihanteeseen, joka muodostuu yksinomaan noista
eetillis-älyllisistä ominaisuuksista rehellisissä elämänkoetuksissa.
Siinä eivät auta ne ulkopuoliset ihanteet, se salonkihenkevyys
ja salonki-ihmisen hienotunteisuus, joita avuja nykyisellä
kirjallisuudellamme onkin oikein tuhottomasti. Ainoastaan yksilöllinen
ja tiivis luonne on jotain oleellista, jotain josta voi pitää
turvallisesti kiinni, se on kaikesta aineesta kehittyneintä ja
kestävintä. Se ei haihdu eetteriksi onnenauringon paahteessa, eikä
muutu tuhkaksi tulessa. Jos siihen yhtyy taiteellisia avuja, niin
sellaisella yksilöllä on parhaat edellytykset päästä taiteen
ehdottomiin saavutuksiin. Kellään muulla ei.
Tämän sisäisten ominaisuuksien maaperän on hedelmöityttävä
ulkopuolisesta aineellisuuden maailmasta. Kun nyt on puhe
kirjallisuudestamme, niin sanonpa, mikä minusta nykyään on lohdullisin
tosiasia: se, että kirjallisuutemme on lähtenyt nousemaan niin
juurevasti, niin laajalta pohjalta. Että sen peruskivinä ovat Kalevala,
Kanteletar, Kivi, n.s. kansankirjallisuus. Sopii toivoa, että kerran
koko rakennus kohoaa samasta graniitista, joskin erimuotoisista
ja -kokoisista järkäleistä, erilaisin värivivahduksin.
INTO I.: Hm, no jaa, tosin, -- tosin Kalevala ja Kanteletar, Kivi ja
kansankirjallisuus muodostavat, voipa sanoa, klassillisen
kirjallisuutemme; tosin ne myös ovat kantaneet maamme mainetta
yli merten ja maitten. Mutta ystäväni, älä sulje silmiäsi
näkemästä sitäkään rohkaisevaa tosiasiaa, että uudenaikaisessa
kirjallisuudessamme on teoksia, miesten niinkuin naistenkin, jotka ovat
voitokkaina, kotkansiivin kiitäneet ulos suureen maailmaan, vieden
mukanaan viestin modernien hengenvirtausten saapumisesta meidänkin
penseään Pohjolaamme. Niin että jos me pyrimme vaatimaan
sivistyksellemme kansalaisoikeutta yleismaailmallisen kulttuurin
valtakunnassa, niin tämä uudenaikainen, eurooppalainen kirjallisuutemme
olkoon meidän lähetystömme, meidän lippumme ja meidän aateliskilpemme!
Minä olen kansallisesti, minäkin, erittäin innoitettu, mutta minä
kysyn, ja mielestäni täydellä syyllä: esiintyykö todella ymmärtäväinen
ja sivistynyt henkilö, vaikka kuinkakin kansallishenkinen, esiintyykö
hän, sanokaamme, eurooppalaisessa juhlatilaisuudessa ilman frakkia tai
smookingia, ilman kiiltonahkakenkiä ja hansikkaita? Eikö hän voi
selittää ulkomaalaisille diskreetisti hymyillen: nimeni on se ja se,
olen kotoisin sieltä ja sieltä? Eivätkö kysyjät tyydy siihen ja
iloitse, että siltäkin maailmankolkalta tulee ihmisiä, jotka esiintyvät
_comme il faut_?
KALLE: Arvattavasti. Enkä minä nyt tahdo väittää sinua vastaan muuta
kuin että parhaat kirjamme eivät olekaan yhtä omiaan kansainvälisiin --
tai edes kansallisiin -- juhlatilaisuuksiin, juhlapuheiden aiheiksi,
juhlatunnelmaa ylläpitämään, kuin koruttomien arki-ihmisten iloiksi.
Jääköönpä vaan -- toistaiseksi -- tämän vuosisadan kirjallisuudelle tuo
juhlallinen, ulkomainen lähettilästoimi -- suurihan se virka ei missään
tapauksessa ole, eivätkä peruskivien laskijat haudoissaan sitä kunniaa
kadehtine; pääasia että nuo vanhat peruskirjat -- todellakin: monen
mielestä jo klassilliset, s.o. kirjastojen unhoon kelpaavat -- jäävät
edustamaan kasvavan kansan tietoisuudessa todellista suomalaista
sielua.
Sellainen »työnjako» kai olisi paras mahdollinen, ainakin kunnes ajan
hammas on nakerrellut pölyksi tuon hansikaskäsien kirjoittaman,
frakkipukuisen kirjallisuuden.
»Maalaiskuosi» minusta on yhä edelleen kirjallisuudessamme
verrattomasti tyylikkäämpi kuin »moderni» herrasasu. Siinä, että
maalaiskuosi on melkein _yksin_ vallitsevana, on epäilemättä ikävä
puutos, mutta onhan kuitenkin pääasia, että pohja on hyvä. Turmiollisin
ja epäoikeutetuin kanta nykyiseen kirjallisuuteemme nähden on minusta
-- luvallasi sanoen -- tuo sinun omaksumasi, jolta joudutaan
päättömästi ihannoimaan melkein mitä tahansa ulkomaalaista
tuontitavaraa -- »modernien hengenvirtausten» tekonimellä. Mitähän joku
suomalainen maalaispoika tai -impynen, joka on istunut kaikki Pariisin
kahvilat ja maleksinut Italian taidemuseot ja Wienin ja Berliinin
teaatterit, ja ottaa sitten ja kirjoittaa suuren romaanin, (jossa
ainakin yhden pääsankareista täytyy olla ulkomaalainen), -- mitähän
sellainen tavallisesti osaa löytää »hengenvirtauksista»? Jos hän on
ollut lähes typötyhjä tynnyri lähtiessään vyörymään, niin hän palaa
»opintoretkeltään» vielä tyhjempänä, joskin helisten.
INTO I.: Siis suljettakoon kaikki Euroopanpuoleiset ovet ja ikkunat,
siis katkaistakoon kaikki liikeyhteys edistyneempien maitten kanssa,
siis lakattakoon pyrkimästä sille yleisinhimillisen sivistyneisyyden
tasolle, josta suuret esitaistelijammekin ovat uneksineet!
KALLE: Sitä en toivo. Mutta jos tuosta tärkeästä liikeyhteydestä emme
hyödy muuta kuin ulkonaisen kosmopoliittisen sävyn ja joitakin
muukalaisia maneereja, niin se on meille vain vahingoksi. Nousukkaisuus
sitäpaitsi on pahempi haihtumaan kuin sipulin maku ja se kuultaa
läpi viekkaimmankin teeskentelyn. Luulen, että vain aniharvat
poikkeukselliset yksilöt voivat kasvaa tuollaisista ulkomaisista
opintoretkistä. Useimmilla ei ole edellytyksiä sulattamaan
henkilökohtaisesti omikseen syvempiä vaikutelmia hengen virtauksista,
jos pääsisivätkin likelle niitä.
INTO I.: Mutta onhan niin moni tuonut loistavan tyylin mukanaan taiteen
keskuspaikoista.
KALLE: Niin: useimmiten hatun, takin ja kaatiot. Mutta mikäli meillä on
kestävää kirjallista tyyliä, niin kotona se on muovattu ja kotoisesta,
arkisesta puheenparresta. Muu »tyyli» on heikon inspiratsion
hätävalhetta. Luullakseni monen romaani- ja draamatehtailijan olisi
verrattomasti terveellisempi tehdä vuotuinen ulkomaanmatkansa jonnekin,
sanokaamme, Kuopion takalistoille, oppimaan sekä tyyliä että rehellistä
elämännäkemystä. Sellainen mielenmuutos voisi herättää perusteltuja
toiveita, -- vaikka moni »suuri kirjailija» saisi silloin alkaa uransa
aivan alusta, sällinnäytteistä.
INTO I.: Niinkuin meille ei olisi siunautunut jo enemmänkin kuin
kylliksi noita kömpelöitä talonpoikaisjuttuja, joissa ei ole mitään
tunteen sähkökipinöimistä eikä fantasian iloa! Tahtoisit varmaan
perustaa oikein kirjallisen käsiteollisuuskoulun?
KALLE: Käsiteollisuus-taipumukset ovat paljon suuremmat siellä
ylhäällä, uusaikaisen muotikouluutuksen saaneiden keskuudessa,
kuin alhaalla, usein kyllä raskaskätisissä kansankuvaajissa.
-- Mutta käsität minut täydelleen väärin. Tarkoitan vain
kirjailija-yksilöllisyyden tehostumista. Tahdon sanoa, että monella
kirjailijallamme ei ole edellytyksiä ensinkään enemmän saamaan
herättäviä ja vapauttavia vaikutelmia ulkomaisesta hengenelämästä kuin
eläytymisestä omaan rotuun ja maahan. On opittava kotona mitä voi,
ennenkuin lähtee meren taa kalaan. Oma yksilöllisyys on -- ja pitääkin
olla -- jokaiselle kallein asia. Mutta se tehostuu sitä mukaa kuin
yksilö alkaa tuntea itsessään määrätyn rotuluonteen laajenevan ja
tiivistyvän. Hänen ei suinkaan tarvitse ilmaista tätä kehittymistään
ulkonaisesti, esim. taitelijana valitsemalla ennakolta määrätyn
aihepiirin. Aihe on ulkonainen asia; ratkaiseva seikka on yksilön
sisäinen näkemyskyky ja eetillinen luonne.
INTO I.: Eetillinen, eetillinen! Sitä käsitettä ei ole minun
estetiikassani.
KALLE: Sitä minäkin. Sinusta se on taiteessa irrallinen hyve. Ei sen
kuitenkaan tarvitse sinua vieroittaa minun ajatuksistani. Eetillisyys,
-- ei se ole muuta kuin varmalle intensiivisyyden asteelle kehittynyt
sisäinen näkemys. Ei se ole »taiteen almu elämälle», -- ja vielä
vähemmän se taipuu uhrautumaan niiden »asiain» juoksupojaksi, joita
sinäkin tunnut taiteessa sietävän. Mutta siitä tuonnempana. -- On siis
vain otettava oppia siitä, -- siitäkin, -- mitä omassa maassa on saatu
aikaan. Kehityksen täytyy tapahtua elimellisesti omalta maaperältä.
Siltä kannalta juuri on itsekunkin kirjailijan tarpeellista löytää se
elämänpiiri, jota tuo edellämainittu klassillinen kirjallisuutemme
edustaa. Partioretket siihen maailmaan voivat virkistää monen aistimet,
jotka uusaikainen kouluutus on lamauttanut horroksiin. Sekin on jo
suuri voitto. Ja uskaltautuminen rehevien läheisten vaikutelmien
lumopiiriin on kehitysmieliselle yksilölle vaarallisin ja terveellisin
koetus: siinä on kysymys juuri oman erikoisuuden tavoittamisesta.
Suomalaisen kirjallisuuden pitäisi mielestäni kokonaisuudessaan
kuvastaa suomalaista sielua, -- tietysti sen eri kehitysasteilla, eri
vivahduksina. Luulen, että jokainen tervevaistoinen ihminen, mikäli hän
löytää kirjallisuudestamme jotakin mielenkiintoista, löytää sen
etupäässä juuri kansanelämään pohjautuvasta kirjallisesta taiteesta.
Siinä on aina tunnettavana suomalainen sielu, joskin se tavallisesti
puhuu vielä vähälukuisin elein. Kuinka harvoin niin onkaan laita
tässä muka korkeammalle asteelle ehtineessä uusaikaisessa
kirjatuotannossamme! Vain minimaalisen pienessä osassa sitä on
suomalaisuus kehittynyt henkiseksi sävyksi. Tyypillinen »moderni»
suomalainen kirjailija on »_flach im Instinkte_» -- vaistoltaan
herpaantunut --, Nietzschen kielellä puhuen. Mutta jos kirjailijan
välttämättä täytyy lainata itselleen näkö- ja kuulokyky -- siltä usein
näyttää --, niin hänen olisi varmaankin terveellisintä hiukan nöyrtyä
ja ottaa tämä laina vastaan kotoiselta taholta: siten hän aikaa
voittaen voisi, vaikkakin muiden turvin, saada kiinni siitä
luonteenvaistosta, jonka hän on sekavien vierasten vaikutusten alaisena
menettänyt ja joka kuitenkin yksin voi tehdä hänestä taiteilijan.
Kauniina esimerkkinä siitä, että perin yksilöllinenkin ja
elämäntunnoltaan nykyaikainen kirjailija voi pysyä luonteensävyltään
tiiviisti suomalaisena, on K.A. Tavaststjerna; uudemmista
suomenkielisistä kirjailijoista vain jotkut harvat sietävät vertailua
hänen kanssaan niin taiteilijakykyyn kuin puhdasrotuisuuteenkin
katsoen. Kiven runoudesta taas näemme, ettei kansanlapsen suinkaan
tarvitse elää yksinomaan siitä kouraantuntuvimmasta taiteen materiasta,
minkä runsaus muutamien lahjoille kyllä on ollut liiallinenkin, vaan
että hän voi kohottaa luomiensa keskeltä näkyviin myös oman henkisen
yksilöllisyytensä. Kivellä ei luultavastikaan ollut mitään
systemaattisesti järjellä jäsenneltyä maailmankatsomusta, mutta hänellä
oli synteettinen elämännäkemys, oman kohtalon rajojen yli kantava
elämäntunto: hänen runoudessaan päilyy laajentuneen minuuden
mikrokosmos. Jos et sanojani muuten usko, niin lue uudelleen (ja lue
muunkin takia) esim. »Seitsemän veljeksen» loppuluvut, »Lea»,
»Kullervo», lyyrillisiä runoja. Eihän meille Kiven jälkeen ole tarjottu
ainoatakaan näytelmää -- ei murhe- eikä huvinäytelmää --, joka
osoittaisi kehittyneempää henkistä luonnetta, -- kyvyn aitoudesta
puhumattakaan. Me tämän vuosisadan lapset, mehän olemme äkkiä keksineet
itsemme kovin traagillisiksi, me olemme jo kehdoissamme valmiita
murhenäytelmän sankareita (ja sankarittaria); mutta me emme ole saaneet
itsestämme puserretuksi ainoatakaan murhenäytelmää, mistä
persoonallinen kohtalontunto puhuisi niin voimakkaasti kuin Kiven
»Kullervosta», -- mitä puutteita sillä teoksella muuten lieneekin.
Kivellä oli sekä harvinaisen hedelmällinen humoristinen äly että syvä
uskonnollinen mielenlaatu, -- molemmat korkeimman ihmistyypin
pääominaisuuksia, -- molemmat avuja, joita nykyisellä ihmistyypillä on
nihki vähän.
INTO I.: Mitä sinä, mitä sinä nyt! Sinulla on riivaajainen! En ole
tahtonut puhetulvaasi keskeyttää, mutta nyt minun oikeudentuntoni
vaatii minua avaamaan suuni. Epäätkö meiltä -- huomaa, mitä sanon
»meiltä»: minä puhun viimeiseen hetkeeni saakka kokonaisen sukupolven
puolesta ja se puhuu minun suuni kautta! -- epäätkö meiltä
uskonnollisen mielenlaadunkin? Eikö sinulla ole korvia kuulemaan,
kuinka uskonnollinen, niin, suorastaan legendaarinen, myyttejä luova
henki humisee nuoressa kirjallisuudessamme, joka tapailee korkeuksia
aivan uskonnollisen elämänkäsityksen pohjalta kohoten?
KALLE: Totta toinen puoli sanoistasi. Mutta luulen sinun sittenkin
sekoittavan käsitteitä. -- Tällä erää sentään pyydän saada itsepäisesti
jatkaa äskeiseen sävyyn; hymyile sinä toisella suupielelläsi ja lohduta
itseäsi näin ajatellen: »tjaa-ah, tämä on hetkellistä kuohaa, jonka
takia ei kannata tehdä itseään levottomaksi: näenhän, miten
_minun_ ihanteeni keräävät ympärilleen päivä päivältä enemmän
seurakuntaa -- sekä miehistä että naisista!» -- Minä siis jatkan ja
sanon: todella, turhan tähden emme vilpittöminä hetkinämme häpeä
raihnaisuuttamme, -- »me näpertelijäin sukukunta!» Mutta jos sinua
hermostuttaa se, että aina ja joka paikassa vedotaan samoihin asioihin
ja henkilöihin, niinkuin juuri Kiveen, niin en osaa vastata muuta kuin:
täytyy, -- niinkuin vesivarassa olevan täytyy turvautua ainoaan airoon,
minkä on haaksirikkoisesta laivasta tavannut käteensä.
»Klassillisella» kirjallisuudellamme on yhä tärkeä, jatkuva tehtävä:
elämännäkemyksen uudistaminen. Kuten olen kokenut selvittää, tämä
tarkoittaa vain aistimien virkistämistä, _yksilöllisen_ näkemyksen
ja tunne-elämän tehostamista, -- ei minkään univormupukuisen
kirjallisen kansalliskaartin perustamista.
Vielä väitän, että kaikki tervevaistoiset kulttuurityöntekijät ovat
jonkinlaisessa mieskohtaisessa suhteessa siihen maaperään, mikä on
tuottanut pääasiallisen osan suomalaista kulttuuria: maaseutuun.
»Sivistynyt» kaupunkilaisuus on yhä -- ikävä kyllä -- vain
tähkäpäidenpoimija sivistyksemme vainioilla. Se ei jaksa elää
omintakeisesti. Se on riippuvainen sekä maaseudusta että (varsinkin)
ulkomaista. Se edustaa kaikkea, mikä nykyajassa on raukeata ja
näivettynyttä. Kaikki, mikä esim. kaupunkilaiskirjallisuudessamme on
omintakeista ja todellista taidetta, liittyy sävyltään paljon
likeisemmin maalaisuuteen kuin »moderniin» kaupunkilaisuuteen. Niinpä
ainoa kypsä kaupunkilaisepiikkamme on syntynyt liitossa niiden
maalaisluonteisten virtausten kanssa, jotka ovat meille antaneet
parhaan osan uudempaa kirjallisuuttamme. Lyyrillistä runoutta on
tietenkin melkein mahdoton varmasti eritellä alkuaineisiinsa; mutta
voipa huoleti sanoa, että ne tunnut, jotka lyriikkamme herättää
väkevimpinä, ovat kotoisin salojen jylhyydestä, heleistä maakylistä,
koskien partailta ja raskaasti vyöryväin ulappain ääriltä, -- vaikka ne
joskus kyllä ovat voineet tiivistyä kaupunkilaiselämän ahjossa. Meidän
jokseenkin runsas, raukea ja tympeä boheemirunoutemme sensijaan elää
pääasiallisesti poimimalla tähkäpäitä lyriikkamme varsinaisten
elomiesten jäliltä; ne sameat »hengenvirtaukset» taas, jotka lirittävät
sen kivikkouomassa, tulevat suorastaan kaiken maailman hallarämeistä.
Ja kuinka vähän draamallista meidän kaupunkilainen »kulttuurielämämme»
on! Tässä on juuri sen onttouden ilmeisin todistus. Varhempi n.s.
realismimme tuotti joitakuita hyviäkin kaupunkilaisnäytelmiä, mutta
senjälkeen kun se n.s. yksilöllisyys tuotiin suurella tohulla ja
symbaalien räikinällä maahan, on draaman runotar ollut vaiti ja
pukahtamatta.