Useasti liiallisesti rasitettu ihmisruumis henkisen työn paljoudesta
herpoutuu, voimat väsyvät ja näyttää siltä kuin ei ihmisessä olisi
elämää ollenkaan, vaan että se olisi lakannut hetkeksi, ikäänkuin
valekuolemassa levätäkseen. Mutta ruumiin levätessä sielu juuri
useimmiten on valppaimmin valveillaan. Niin oli laita Tildankin, kun
hän monien kovien sisäisten taistelujen uuvuttamana oli kadottanut
ruumiinsa voimat ja -- niinkuin näytti, tiedotonna vaipui vierellään
olevaan sänkyyn. Sisäiset sielun tuskat olivat siksi suuret, ettei
hengen toiminta ruumiin voimien väsyessä voinut herpoutua. Tuohelan
viimeiset sanat "Onneksi et sinne ehtinyt" kuuli hän vielä selvästi,
vaan ei tajunnut niitä täydellisesti. Oman onnettoman asemansa muistoa
unhottamatta nousi hän istualleen ja kysyi:
-- Onneksi...? Oletko sinäkin siis sitä mieltä, että sovinnolla on
erottava? Onnittelitko minua mieleeni heränneestä hyvästä ajatuksesta?
Hän oli siis tajunnut ainoastaan sanan onneksi ja senkin omalla
tavallaan.
-- En onnitellut, enkä onnittele, sanoin vaan että oli onni kun et
sinne ehtinyt, vastasi Tuohela.
Nyt tarvitsi Tilda malttia; vaan syttyyhän märkä puukin palamaan kun se
rovioon heitetään.
-- Niinkö, niinkö palkitset sinä, valapatto, minun pitkällisten
sisäisen mieleni taistelujen tulokset hyvän ja pahan välillä; sellaista
tukeako tarjoat; sinä surkuteltava, sortamallesi naisparalle, joka on
voittanut mieleen pakkautuneet mustat mietteet ja päättänyt pahan
hyvällä palkita? Onneksi...? Kutsutko sinä minun hetkistä voimieni
heikontumista onneksi? Olkoon, olkoonkin se sitte onneksesi, sinä
onneton, mutta tiedäkin, että _se_ onni on oleva sinulle musta. Vaan
ei, sinä et kuitenkaan tarkoittanut totta, peruuta tuo sanasi, niin...
-- En!
-- Siis en minäkään peruuta, vaan selitän sulle jo edeltäpäin tuon
_onnesi_, joka on vievä sinut alemma ihmisenäkin kuin mitä sinä olet
minun vienyt. Tiedäkin siis, että tästä hetkestä alkaen saa sydämessäni
rakkauden sijan viha, viha sellainen, joka ensin juurrutaksen sydämeen
ja sitte ajaa sinua takaa niinkauvan kuin se kostona sinut tavottaa ja
musertaa. Sinä et käsitä kuinka syvästi olet loukannut naisen sydäntä,
etkä tiedä kuinka katkerasti rakastanut naisen sydän kerran vihan
valtoihin antauduttuaan vihaa. Yhtä intohimoisesti kuin sinua tähän
asti olen rakastanut, yhtä syvästi vihaan minä sinua tästälähtien. Jos
sinä ymmärtäisit, kuinka pitkälle minä olen alentunut: rukoilemaan
sovintoa mieheltä, jonka musertaminen olisi ollut minun oikeuteni,
tarjoamaan anteeksiantamusta sille, jonka vihaaminen olisi
velvollisuuteni, sittenkuin sen olen lapsen tietämättömyydestä
vapauduttuani tullut tajuamaan, rukoilemaan sääliä siltä, jonka
halveksimiseen minun olisi pitänyt totutellaida, ja elämään onnellisena
onnessa sen naisen, jota minun aina olisi pitänyt kadehtia... niin, jos
sen ymmärtäisit, ymmärtäisit myöskin paremmin arvostella sammumattoman
vihani ikää ja syvyyttä. Minä vihaan sinua ja muserran onnesi,
vaikkakin se särkisi sadat sydämet, vihaan, enkä lakkaa ennenkuin olen
sinun mustasta onnestasi imenyt kostoni liekkeihin tyydytystä
yhtäpaljon kuin tähänastinen elämäni on ollut häpeää ja katkeruuksia
täynnä, ja ennenkuin sinä olet alentunut syvemmälle kuin minä ja
onnettomuuksien kehä elämäsi ympärillä on saennut niin sankaksi ettet
mitään muuta näe, kuin petetyn naisen kostonnuolien kärkiä... Joko
älyät? Se on naisen kostoa. Minä melkein riemuitsen jo siitä, ja ole
varma, että olen niin varoillani, ettet sitä väistä...
-- Joko lopetat? Niinhän olen hiljaa kuunnellut kuin lapsi äidin
saarnaa.
-- Lapsi...? Ero sinun ja lapsen välillä on oleva suuri kuin taivaan ja
maan. Muuten en sinua kehoita puhumaan lapsista. Saat nähdä että olet
tekemisissä sekä aikaisten että...
-- Lopeta, minä rukoilen jo, sääli nyt hiukan. Koettelemmehan
sovitella...
-- Sääliäkö pyydät? Joko alat kuulla kohinan lähenevästä kostostani?
Säälitkö sinä minua...
-- Anteeksi anna, suostu sovinnolle, minä palkitsen kärsimäsi
katkeruudet.
-- Palkitset?
-- Niin, niin, minä koetan sovitella.
-- Turhaa kaikki, se on myöhäistä!
-- Myöhäistä?
-- Myöhäistä kuin kerran kuoleutuneen eloon saattaminen.
-- Ei, se ei voi olla totta.
-- Eikö voi? Olethan sinä jo kerran kuolettanut säälimättömällä
kovuudellasi minussa kaikki hyvät mielihalut, nytkö niitä omaksi
eduksesi eloon herätteleisit? Kuinka oletkin itsekäs!
-- En ole itsekäs, vaan minä olen erehtynyt, kadun nyt ja pyydän
anteeksi. Kaikki tulee vielä hyväksi.
-- Vielä...
-- Niin, ja kaikki.
-- Oo, sinä vaan kiihdytät vihaani!
-- Muistele entistä rakkauttasi ja...
-- _Sinun_ rakkauttasi, ha, ha, ha...! Kostoa, kostoa olen hautova,
sen olen sanonut.
-- Pois täältä, pian kärryihin, kuului etehisestä käskevä karkea miehen
ääni ja ovessa seisoi roteva parrakas, keski-ijän yli elänyt mies.
Tuohela ja Tilda eivät vielä kiihkossaan sitä huomanneet.
Tuohela yhä rukoili:
-- Voiko rakkaus niin pian vihaksi vaihtua?
-- Pian? Rakkaus? saivarteli Tilda ivallisesti Tuohelan onnistumattomia
sanoja.
-- No, pian pois, uudistui uhkaava ääni oven suusta ja jatkoi Tuohelaan
kääntyen:
-- Jos sinun, heittiön, onnistuisikin uudestaan pettää puheillasi tuo
onneton olento, niin et siltä väistä minun vihojani.
-- Isä, isä, huudahti Tilda ja heittäysi tulijan jalkoihin, annatko
ymmärtämättömälle, tuhmalle lapsellesi anteeksi?
-- Jumala sinulle anteeksi antakoon! Olethan ehkä jo osasi kärsinyt.
Vaan, jatkoi vanhus vapisevalla äänellä, sinä Tuohela, jota minä
kunnioitin ja jonka luulin poikanani kerran saavani talooni kutsua,
sinä et vältä häväistyn ja murretun isän kostoa, joskin tyttäreni
mahdollisesti olisi vielä niin turmeltumaton, että seuraisi sydämensä
käskyjä ja naisen tavalla unohtaisi ja anteeksi antaisi.
Tuomio kuului Tuohelasta kuin ukkosen ääni ja hän istuutui tuolille
pöytänsä ääreen, johon jäi ähkymään. Se oli miehen itkua, miehen, joka
ei ole nähnyt elämän vakavia puolia, ennenkuin niihin yhtäkkiä huomaa
joutuneensa.