-- Ei, ei, eihän voi olla mahdollista, että ihmiset ovat niin pahoja.
Eihän suuri Jumalakaan sitä salli. Ethän salli niin suurten vääryyksien
tapahtua? Tai tahtonetko meitä ihmisraukkoja niin kovasti rangaista jo
täällä? -- Voi kun edes äiti eläisi! Minä painaisin pääni povellesi,
purkaisin sinulle sydämeni surut kaikki ja neuvoja sinulta saisin. Sinä
lohduttaisit minua vielä... me rukoilisimme yhdessä. Niin, kunpa vaan
olisi edes yksikään ystävä, jolle kertomalla voisi keventää huolensa.
Vaan ei yhtään, ei yhtään! Isä on sokea vihassaan ja veljet... Niin,
Kallekin kertoi minulle poloiselle, paljasti niin paljon maailman
pahuutta, etten osannut ennen edes aavistaakaan. Ehk'ei kuitenkaan
_kaikki_ ole totta, ehkä tahtovat he sittenkin ainoastaan saada meidät
eroituiksi keinoilla millä hyvänsä ja nyt tuon keksivät. Oikeudessa isä
ja kaikki! Jumalani, anna oikeuden voittaa, kosta kaikki vääryys, vaan
ethän tahtone, kuten ihmiset, omaiseni, että minun pitäisi halveksia ja
vihata häntä, jota rakastan. Vai olenko ollut niin paha, että olen
häntä enemmän kuin Sinua rakastanut? Senkötähden nämä surut? Ei, sinä
et voi, tai vaikka voit, et tahdo siitä näin rangaista...
Ja Leenu parka istui nurmella ja itki. Koko päivän oli hän paikasta
toiseen levotonna harhaillut ja koettanut turhaan ikäviään haihduttaa.
Häntä oli säälitty ja jätetty kertomatta kaikki pahimmat kohdat
jutussa. Oikeusistuntoja oli asian johdosta pidetty jo useampiakin.
Muitakin riitoja oli ennen niin rauhallisten naapurien välille
ilmestynyt. Nyt oli viimeinen ratkaiseva istunto käräjätalolla. Kaikki
olivat Parveelastakin menneet sinne, jotka vaan pääsivät. Leenu olisi
tahtonut mukaan hänkin näkemään edes omaansa, jota ei pitkiin aikoihin
ollut saanut tavata. Mutta isä kun ajoi asiaa tyttärensä puolesta, oli
kieltänyt, ja Leenun oli parin palvelijattaren kanssa täytynyt kotiin
jäädä.
Ikävää se teki Leenulle, vaan hetkeksi unohti hän haikeat mielensä ja
eli taas muistoissaan entisissä ja mielialansa oli sama kuin viisi
vuotta sitte, kun veljensä kertoi hänelle Sillalta kuulemiaan sen
kuusen juurella, jonka lukija muistanee.
Viisi vuotta! Kuinka paljo siinäkin ajassa sentään ennättää tapahtua!
Ennen niin ystävällinen naapurusten väli oli käynyt kireäksi. Tuohelan
talo ja itse Tuohela oli muuttunut vähitellen sekä Manssikkalan että
Parveelan vihan alaiseksi, vaikka kumpaisestakin oli aikoinaan Tuohelaa
ystävän silmillä katseltu.
Itse Tuohela oli parin viimeisen vuoden ajalla käynyt ärtyiseksi ja
synkkämieliseksi, kerrottiinpa hänen jo välistä ryyppäilleenkin. Leenun
isä oli häntä kieltänyt kotonaan käymästä ainakin siksi, kunnes riidat
olisivat ratkaistut.
Ja nyt olivat H:n pitäjäläiset menneet kuuntelemaan päätöstä
kuuluisaksi tulleessa jutussa. --
Tahdomme säästää lukijaa kuulemasta kaikkia ikävyyksiä ja vähemmän
hyvälle kuuluvia puheita ja kaikkea mitä tuollaisten juttujen
käsittelyissä tavallisesti esiintyy. Koetelkoon sen sijaan kukin lukija
asettautua Leenun asemaan, kun hän istui tuossa tietämättä puoliakaan
asioista, mitä viiden vuoden ajalla oli tapahtunut ja kuitenkin
vähistäkin kuulemistaan kovasti loukattuna ja kärsivänä.
Isä ja veljet olivat kovasti kieltäneet palvelusväkeä yleensä Leenulle
asiasta puhumasta ja nytkin lähtiessään eritoten varoittaneet, ettei
saa Leenun antaa kenenkään syrjäisen kanssa kahden kesken keskustella,
vaan että pitää mennä keskeyttämään ja valeeksi väittämään, jos joku
onnistuisikin puheille pääsemään.
Yksin olikin Leenu sentähden saanut aamusta asti pitkän päivän
istuskella. Ei ollut mihinkään työhön mieli tehnyt, niin häntä omat
ajatukset pitivät vallassaan. Voimme sentähden kuvailla hänen hetkistä
hyvää mieltään, kun hän näki vanhan Sillan, entistään koukkuisemmaksi
käyneen, luokseen kävelevän.
-- Leenuko se siellä istuu, pikku Leenu, soperteli vanhentunut Silla
kyynelsilmin Leenua lähestyessään.
-- Minähän täällä... Tule istumaan, Silla, tule tänne toveriksi. --
Tuletko oikeuden istunnosta? kysyä tokasi Leenu yhtäkkiä.
Silla väänsi päätään kerran ympäri, katsoi tapansa mukaan arasti
ympärilleen ja istui sitte, kun ei ketään nähnyt, keppiinsä nojaten
Leenun vastapäätä.
-- Hohoi, huokasi hän, sieltäpä tulen. Menin sinne muiden mukana,
vaikka mitäpä se vanha vares siellä oikeastaan tekisikään.
-- Näitkö _häntä_, Silla? Oliko hän muuttunut paljo? Mitä hän puhui,
oliko suruissaan?
-- Muuttunut...
-- Voi, kerro, Silla-kulta, en ole pitkiin aikoihin saanut häntä nähdä.
-- Minä en oikeastaan mitään osaa kertoa sellaista, jota pyydät. Ainoa
mitä tiedän, on siihen asti kuin asianomaiset oikeussalin astuivat
ja...
-- Oliko Tilda siellä, olko hän paljo muuttunut?
-- Muuttunut... jamasi Silla vanhaan tapaansa, vaan niin peloittavan
oudosti.
-- Kerro nyt jotakin, kerro, pyyteli Leenu.
-- Sinua olen soudattanut, pessyt pienoisena, tuuditellut kuin omaani.
Säälin sentään sinua äiditöntä, ystävätöntä, enkä kerro pahoja
maailman. Mutta sinun pitää kuitenkin jotakin tietää, sentähden
kuuntele kärsivällisesti ja keskeytymättä. Vanhan Sillan sanat voivat
kohta kerrassaan katketa...
Leenusta tuo kaikki tuntui niin kummalliselta, että hän pakostakin
vaikeni.
Silla huokasi syvään ja aloitti:
-- Enpä tosiaankaan tiedä, kuinka alottaisin, niin on mieleni
ailueinen. Sääli sinua, tuudittamani tyttö. Nuoruudesta, lapsuudestahan
elämä alkaa... Niin, niin, minäkin olin ennen nuori...
-- Miksi säälit minua, Silla, ja niin oudosti kun haastelet, en
ymmärrä... katkaisi Leenu jo alussa Sillan surullisen nuotin.
-- Miksikö säälin? Enhän oikeastaan sääli, vaan kun en osaa selittää,
tuntuu niin oudolta eletty elämä, kun vähäinen muistini koettelee
valaista jo kauvan sitte kulettua elämäntieni epätasaisinta polkua.
Mutta älähän keskeytä, sanoinhan jo, että sanani ilmankin voivat
katketa kohta.
-- No, koettelen kuunnella, jatka!
-- Kuka voisi enään uskoa, että Sillankin sameat silmät ovat ilosta
loistelleet ja että minunkin surkastunut sydämeni on ollut aikoinaan
ilosta pakahtua ja kuitenkin... Ei, Leenu-lapsi, liikaa on minun
mieleisiin muisteluihin upottaa muistoja katkerista kokemistani, jotka
nyt lempilapsieni onnea uhkaavina verestävät kestetyt kärsimykset ja
jotka nyt rakastamiani raatamalla kokonaan särkevät syksyisen sydämeni.
-- Mikä sinulle on tullut, Silla! Onko sisartasi ainoata omaistasi
jokin onnettomuus kohdannut?
-- Häntäkö vapisevaa, joka viime syksynä vietiin kirkkomaahan, vietiin
vähä ennen minua?
-- Niin tosiaankin, hänhän on jo kuollut. Ketä sitte ja mikä surullinen
tapahtuma?
-- Olenhan jo sanonut, että minäkin olin kerran nuori ja...
-- Sillaako itseään siis?
-- ... sanomatta on vielä, että minäkin olen aikoinani nuoruuden
lämmöllä rakastanut ja että minutkin on kerran _petetty_.
-- Sinutkin! Kuka muu myös? kysyi Leenu levotonna.
-- Paljo, paljo muitakin.
-- Vaan kenenkä vuoksi Silla sitte suree?
-- Syyttömän.
-- Ja kuka on tuo syytön?
-- _Sinä_.
-- Minä! huudahti sanoin selittämättömällä tuskalla Leenu.
Mahdotonta... ei koskaan, ei koskaan!
-- Ei koskaan, ei koskaan! huudahti samassa sydäntä särkevä miehen ääni
Leenun takaa ja virtanaan vierivät vetreät vedet Tuohelan punaisiksi
itkettyneistä silmistä, kun hän polvilleen paiskautuen Leenua syleili.
-- Ei koskaan! Sinä siis tiedät jo... Kuka on ennen minua sitä sinulle
kertomaan ennättänyt?
-- Tiedän? Mitä? tapaili Leenu.
Vasta nyt huomasi Tuohela Sillan.
-- Silla, Silla! Sinä ihmeellinen velho, joka olet kielelläsi ihmisten
onnen myrkyksi keittänyt. Minä tapan sinut...
Ja Tuohela kohosi jo kiihkeänä seisoalleen, vaan Leenu pidätti.
-- Mitäpä siitä jos "vanhan vareksen ja velhon" pahoilta päiviltä
päästät, viemällä heikon hengen vähäinen synti siitä sydämellesi
sälytetään siihen verraten, että jo olet monelta onnelliselta elämän
ilon tappanut.
-- Lakkaa, lakkaa!
-- Ei sitä niinkään suureksi katsottane kuin kätesi nostoa, jolla olit
orvoksi tehdä oman poikasi... Kimeästi kirkaisten läksi Leenu tämän
kuultuaan pois pakenemaan, kääntyi takasin, seisahtui, palautui ja
juoksi itkien Tuohelan rinnoille.
-- Minä rakastan sinua sittenkin, huudahti hän ja syleili hartaasti
Tuohelaa, joka hänkin nyt taas itki, itki ääneti, suruun sulautuvan
lailla.
-- Vaikkakaan emme koskaan saa toisiamme?
-- Emme koskaan?! -- Leenu irroittautui kauvan kestäneestä syleilystään
ja asemaansa tajuamatta tuijotti Tuohelaan.
-- Niin, _oikeus_ on päättänyt, että... että ei... ei koskaan.
-- Ei koskaan!
Ja Leenu luhistui kuin ukkosen iskemänä surutaakkansa alle.
* * * * *
Siirrymme nyt edellä kerrotusta surullisesta illasta noin viisi vuotta
ajassa eteenpäin, niin olemme jo päässeet siihen, että voimme lopettaa
elämästä otetun kertomuksemme pienillä lisäyksillä edellä kerrottuun.
Päätös, jonka Leenu ja Tuohela olivat sanoin selittämättömästä
surustaan hiukan selvittyään tehneet, että "rakkaus kyllä murtaa lain
ja oikeuden kahleet" ei ollut toteutunut. Oikeuden langettama tuomio,
etteivät Leenu ja Tuohela, katsoen kihlauksen aikana Tildan Tuohelalle
synnyttämään perilliseen, koskaan saisi kirkollista vahvistusta
avioliitolleen, jollei Tilda siihen omasta ja alaikäisen poikansa
puolesta suostuisi, voitti ylempiin oikeuksiin vedottuna lain voiman.
Tildan sydän oli jo niin kovettunut, ettei hän tahtonut siitä kuulla
puhuttavankaan, varsinkaan kun Tuohela Tildan oikeuden odotussalissa
viimeistä sovintoyritystä tehdessä oli vimmastuneena aikonut Tildaa
lyödä.
Sovintoa oli Tilda lapsensa takia pyytänyt ja siitä oli Tuohela
suuttunut. Ei sekään seikka, että Tuohela tarjosi oikeuden lopullisen
päätöksen saavuttaa tuhansia Tildalle, pehmittänyt hänen mieltänsä,
vaan luonnollisesti päinvastoin.
Vaikka mielellämme saattaisimme vähäisen kertomuksemme sovinnolliseen
loppuun, täytyy meidän olla totuudelle uskollisia.
Kun Leenu näki ettei hän koskaan saisi rakastettuansa, taipui hän
lopulta erään varakkaan, hiljaisen maanviljelijän uudistuviin
kosimisiin ja eli -- ihmisten arveluiden mukaan -- onnellisena emäntänä
talossaan.
Tildan kostonennustus kävi ihmeellisesti toteen. Tuohela alentui siihen
määrään, että hän pari vuotta Leenun häiden jälkeen juopuneena
väkivaltaisesti kuristi itsensä.
Silla ummisti silmänsä pari viikkoa viimeisen oikeuden istuntopäivän
jälkeen Parveelan tuvassa jonne Leenu hänen tielle uupuneena
korjasi. --
Aika parantaa pahatkin haavat ja heittää unhotuksen mullan
mustimpienkin murheiden päälle, hyvät ja pahat ihmiset elävät aikansa.
Hän, joka tuntee heikkoudet ja saa selvän hienoimmistakin säikeistä
ihmissydämessä, laskekoon oikean tuomionsa, joka ei ihmisen
arvostelupiiriin kuulu.
Tapion jänis.
Vaikka talven tulo ei ollut vielä aivan lähellä, oli sen turkki jo
valkea ja puhdas kuni vasta pudonnut lumi. Yömajaansa piti se suuren
aution asuntosaarensa keskellä olevan suon laidassa, johon heinämiehet
kesäisin pielespohjia laatiessaan haapoja hakkasivat. Siinä se oli
useita kesiä asunut, satoja kertoja siitä samasta paikasta koirien
ahdistamana lähtenyt, läheisen kallion yli kiitänyt, rantoja pitkin
laukannut ja niemestä erään pitkän lahden suun yli uinut, siinä häjyt
hurtat jäliltään haihuttanut ja taas takasin pesäpaikoilleen palannut.
Useasti oli pamahtanut pyssy edessä ja takana, usein olivat koirat
kintereillä ulvoneet, mutta säilynyt oli aina tähän syksyyn saakka
suuri Tapion jänis, ampumatta jäänyt.
Saaren vuokraaja, joka samasta suuresta saaresta oli aikoinaan useita
kymmeniä jäniksiä ampunut, suuttui silmittömäksi ja sadatteli aina
koiria, itseään ja tovereitaan. Hän olisi niin kovin mielellään
tahtonut saada ammutuksi tuon Tapion suuren puhdasturkkisen suosikin,
jolla oli ainoastaan yksi vertaisensa vihollinen jahtikoirien joukossa.
Mustaselkäinen, viiruotsa narttu, "Diana" se aina tiesi, missä Tapion
jänis makaili. Se sen sieltä aina löysi ja ajaessaan ensimäisenä takana
haukkui, kunnes niemessä jäljiltä haihtui. "Diana" olikin ollut joka
syksy mukana. Täällä se ensi kerran vanhempien koirien keralla oli
mukana ollut, täällä koulunsa käynyt, ajo-oppinsa ottanut.
Tänä syksynä eräänä varhaisena aamuna, lokakuun keskipaikoilla sousi
saaren vuokraaja kolmen toverinsa ja neljän koiran keralla jo
mainittuun suureen saareen. Yöllä oli ollut hiukan sumua, mutta päivän
valetessa se kuitenkin haihtui. Tuuli tyyntyi ja aamu selkeni
kirkkaaksi syyspäiväksi; maa pysyi kuitenkin koko päivän kosteana. Onni
oli metsämiehille kaikinpuolin myötäinen. Puolipäivään päästyä oli jo
yhdeksän pupua ammuttu, kaikki suuria ja hyvin hyötyneitä. Miehet eivät
koko päivänä olleet murua maistaneet, jonka tähden kokoontuivat saaren
keskelle suon läheiselle kukkulalle. Aikoivat juuri soittaa koiria
kokoon ja sitte yhdessä venheelle eväiden luo mennä, kun noin
parinkymmenen metrin päästä alkoi kuulua innokasta koiranhaukuntaa.
-- Se on Diana!
Pian siihen yhtyi "Kairin" viheltävä "skalli", "Jalon" harvatahtinen
haukunta ja sekarotuisen "Brittan" hillitön vinkuna. Jänis tuntui
painuvan saaren kallioiseen pohjoispäähän.
Mitään virkkamatta menivät miehet kukin n.s. "passilleen" ja odottivat
äänettöminä. Kaiku läheni rikkoutumatta kiihkeänä ja yhtämittaisena
vastaiseen suuntaan takasi saaren eteläpäässä olevalle niitylle päin.
Täällä oli kaksi miestä "passilla", kolmas oli saaren itäisellä
rannalla, neljäs keskellä saarta, jo pari kertaa mainitulla kukkulalla.
Pian näkivätkin niityn molemmilla laidoilla seisovat miehet suuren
lumivalkosen jäniksen hyppelehtivän pitkin metsän laitaa.
-- Se on Tapion jänis... pääsi tahdoton kuiskaus kumpaiseltakin.
Että asianlaita todellakin niin oli, sen saivat miehet kohta nähdä.
Huomaten koirien lähenevän, otti jänis aimo hyppäyksen vasemmalle
pieneen metsäniemekkeesen, johon jäi istumaan kasvot ohikiitäviin
koiriin käännettyinä.
Samassa pamahti laukaus ja toinen. Jänis väistyi vahingoittumatta erään
kiven taa. Koirat joutuivat ampujan ja jäniksen väliin, joten kolmas
laukaus ei voinut seurata. Mutta sen sijaan ampui toinen miehistä kaksi
laukausta jokseenkin yhtaikaa edellisen kanssa -- yhtä huonolla
menestyksellä.
-- Loihdittu! murahti viimemainittu, kun jänis käänsi miehille ja
koirille selkänsä ja oikaisihe saaren itäiselle rannikolle.
Parin minuutin kuluttua kuului sieltä kaksi laukausta, mutta mitään
huutoa ei seurannut.
Kun miehet koirinensa kokoontuivat jälleen kukkulalle, sanoivat he kuni
yhdestä suusta:
-- Se oli Tapion jänis...
-- Pelastui taaskin...
Mitään sen enempää tarinoimatta istuutuivat miehet sammaleiselle
kalliolle ja ottivat tupakkineuvot esille. Jonkun aikaa siinä
istuttuaan kuulivat he läntiseltä rannalta hirmuisen kiihkeää
haukuntaa, jonka jälkeen he taas hajautuivat kukin n.s. passilleen.
Asianlaita oli se, että Diana oli lähtenyt kenenkään sitä erityisesti
huomaamatta Tapion jäniksen jälestä juoksemaan, haihtunut ensin
jäliltä, löytänyt ne jälleen ja siitä tuo hirveä haukunta. Kuni
usutettuina pusahtivat toisetkin koirat samaan suuntaan ja pian oli
täysi "skalli käymässä". Se lakkasi ja miehet aikoivat harmistuneina
kutsua koirat pois. Merkki ei kuitenkaan vaikuttanut tällä kertaa
mitään.
Se uudistettiin useampia kertoja. Sama seuraus. Jonkinlaista uikutusta
alkoi kuitenkin kuulua ja pahaa peläten menivät miehet ääntä kohti.
Siellä oli korkeakallioinen niemi ja iso louhikko ja melkein keskellä
louhikkoa suuri neliskulmainen kivi suurien korpikuusien keskellä kuni
vainajan ruumis hautajaishavujen piirittämänä. Tämän kiven alle oli
Tapion jänis joutunut. Rannan lähellä soutavat nuottamiehet tiesivät
näkemänänsä kertoa, kuinka iso valkea jänis oli joutunut koirien väliin
sen kautta, että yksi sitä takaa ahdisti ja toiset kolme olivat vastaan
juosseet.
-- Vai niin, pupunen, tapasinpas sinut vihdoinkin! Taisit jo lakata
koiriani uuvuttamasta, turkkisi kun kohta päältäsi poistan, puheli
saaren vuokraaja.
-- Eihän se vielä ole käsissäkään.
-- Onhan kohta. Sitokaahan koirat! -- Mutta missä Diana on?
-- Täällä louhessa kiven alla.
Saaren vuokraaja ja kallishintaisen Dianan omistaja kirosi
harmistuneena.
Diana oli todellakin ajautunut jäniksen jälestä kiven alle. Isäntä
rupesi pois koiraansa houkuttelemaan, mutta se oli turhaa. Jäykkänä,
silmää räpäyttämättä katseli Diana luolan perukalle. Koetettiin saada
väkipakolla pois. Mutta Diana-parka oli niin tiukkaan kiven väliin
ajautunut, että se vihdoin vaivaloisesti pois vedettynä ei enään
jaksanut jaloillaan pysyä, vaan maahan laskettuna jäi siihen rentona
lepäämään.
Alkoivat miehet siinä alakuloisina arvella ja koettivat keinoja keksiä,
miten jäniksen elävänä tahi kuolleena parahiten pois saisivat.
Louhikko oli todellakin oikeata louhikkoa, kivet suuria, vaikeasti
paikoiltaan väännettäviä, jopa tiukassa kuni kiinteä kallio. Ampuminen
ei voinut tulla kysymykseenkään.
-- Jos taitamme kuivahtaneen, neulansa kadottaneen näreen, teroitamme
sen toisen pään vä'äkkääksi vartaaksi, sillä pistämme ja pupulin pois
vedämme, ehdotti eräs.
-- Sehän on kidutusta...
-- Taikka teemme aukkojen eteen roihutulet, tukahdutamme savuun eli
ainakin ulos ajamme, usutamme piskit perään ja annamme Tapion
turvatille kunniallisen kuoleman, ammumme.
-- Mutta jos savuun läkähtyy, turkkinsa mustuu ja tuonne jää kiven alle
sittenkin.
-- Jääköön, sanoi jo monesti mainittu saaren vuokraaja, joka samalla
oli jahtijoukkueen johtaja, -- tehkää vaan tulia ja hyviä, sillä
hämärtyy jo syksyinen päivä ja pois on aika pian lähteä.
-- Jääköön sitte, toisetkin säestivät, saakoon Tapio uhrin omistansa...
Kävivät nyt miehet kuivia risuja keräämään, ja toiset koivujen kylistä
tervaisia tuohia kiskomaan, ja pian roihusivat kiven kolmelta kulmalta
räiskyvät uhritulet, joita miehet äänettöminä katselivat. --
Lyhyt on syksyinen päivä ja sankka sitä seuraavan illan pimeys. Sitä
mukaa kuin tuli liestyi hiilokseksi, pimeni ilta ja mustuivat savusta
Tapion turvatin hautakiven kylet ja jostakin tuntemattomasta syystä
miesten mielet. Jokin sisäinen pakko pani ajattelemaan, että oli tehty
ajattelemattomasti, tylysti.
Pois lähtiessään kompastui eräs pyssymiehistä syrjään jaloin eräälle
tasaiselle kivelle jättämänsä pyssyn päälle sillä surullisella
seurauksella, että se laukesi ja suun vieressä uneksiva kallishintainen
Diana menetti henkipahasensa.
-- Ei riittänyt Tapiolle uhri oman karjansa antimista, omastanikin
otti, valitteli Dianan omistaja.
Miksi ei Tapio turvattiaan tällä kertaa varjellut, sitä ei ole helppo
sanoa. Epäilikö ehkä turvatti suuren suojelijansa varjelusvoimaa kun
kiven alle pakeni ja siten suojelijansa suututti tai tahtoiko Tapio
teollaan iloisten metsämiesten mieltä muuten pahoittaa, on mahdoton
arvata.
Vaan kun miehet jonkun hetken jälkeen pimeätä selkää pitkin kotiaan
kohti sousivat ja näkivät, kuinka hiiloksesta kohoutuva hohde uhripuita
punasi, niin raskaalta ja painostavalta tuntuivat mielet ja sanattomia
olivat kotvasen aikaa vähäväkisen syyttömästi sortajat.
Ketin hautakummulla.
Yksitoista vuotias Katri käveli hautausmaalla. Huoletonna, koulussa
oppimiaan lauluja hiljaa hyräillen kierteli hän pitkin polkuja
hautakumpujen keskellä. Hän oli vielä kadehdittavassa lapsellisen
tietämättömyyden tilassa eikä taikauskoinen ympäristönsä ollut häneen
saanut istutetuksi mitään kammoa kirkkomaata kohtaan. Päinvastoin oli
kotitöllinsä lähistöllä oleva vainajien lepomaa hänen mieluisin
olinpaikkansa. Jos tuntuikin kuusten hiljainen humina hänestä täällä
hiukan juhlallisemmalta kuin tuolla tuonnempana kotiahon takana, ei hän
sitä sentään pelännyt. Olivathan kirkkomaan kukkaset paljoa kauniimmat
ja suuremmat kuin kukat muualla ja perhoset lentelivät ja mehiläiset
hääräsivät täällä yhtä iloisina kuin kotiakkunan alla olevan
auringonkukankin ympärillä. Ja aurinko paistoi tänne niin kirkkaasti ja
rauhoittavasti ja kuusten lehvät loivat viileitä varjojaan.
Katri kierteli sinne ja tänne, katseli sivumennessään jotakin
hautapatsasta. Tuttujahan ne jo olivat melkein kaikki, vaikka oli jo
taas hänen viime käyntinsä jälkeen uusia kumpuja kohonnut. Niiden
päällä oli kauniita silkkinauhaisia seppeleitä ja nauhoissa oli
kultakirjaimilla kirjoitettu jokin kaunis sana jälelle jääneiden
surevien sukulaisten kaipauksen tulkitsemiseksi. Toisien hautojen
tuoreesen multaan oli pistetty yksinkertainen puuristi kantamaan
köyhien rakastavien kietomaa katajaseppelettä. Katrin kiertomatka
loppui aina rannalla olevan nurmipeitteisen hautakummun luona. Toisessa
päässä kumpua vesoi nurmen sisästä nouseva pihlaja, jonka juurella oli
pienoinen puuristi. Siihen oli lapsen kädellä piirretty lyijykynällä
tuskin huomattavasti sana: _Isä_. Se oli Katrin isävainajan lepopaikka.
Mutta ennenkuin Katri nyt joutui sinne asti huomasi hän yläpäässä
hautausmaata kuusien keskellä äsken pystytetyn uuden hohtavan patsaan
ja sen juurella seppeleen niin soman ja leveänauhaisen ettei toista sen
somempaa koko kirkkomaalla.
Kukahan on kuollut? Kenenkähän muistoksi tuo musta patsas syvään
piirrettyine muistokirjoituksineen?
Katri istuutui nurmelle ja nojasi varovasti vähäisen vartalonsa tuon
uuden patsaan luona olevaa hautapengertä vasten, varovaisesti
sentähden, ettei taittuisi hento heinikko eivätkä runneltuisi ruusut,
joita Katri samoin kuin kaikkia muitakin kukkia oli oppinut
rakastamaan. Hän katseli patsasta uteliaana. Siinä oli vain sana:
_Ketti_ ja hiukan alempana nuo tavalliset: s. -- 24/5 73 k. -- 13/8 97.
-- Ketti? Kukahan se on ollut? Katri katseli alemma kiveä; siellä oli
alhaalla jokin virren värssy merkitty.
-- Kukahan se on ollut? kysyi Katri uudestaan itseltään. Hän nousi
istualtaan, kohotti hiljaa seppeleen silkkinauhoja ja luki siitä sanat:
Rakastettu -- Kaivattu.
Tuo ei ollut Katrista ollenkaan kummallista. Oli hän nähnyt nuo sanat
monissa seppeleissä, vaikkakaan ei lapsellinen käsityksensä vielä
kyennyt niiden syvää sisällystä täydellisesti tajuamaan. Paitsi
mainittua seppelettä ei haudalla ollut mitään muita kukkia. Seppeleen
nauhat olivat puhtaan valkoiset, multa haudalla kouhoteltua mustaa,
kaikesta päättäen oli muistokivi äsken asetettu.
-- Ketti! tapaili pikku Katri yhä hautakirjoitusta, varmaankin on se
herrasihmisiä. Olikohan se tyttö vai poika? Ketti? .. ja Katri istuutui
kallella päin katselemaan. Yhtäkkiä kuuli hän askeleita takaa päin ja
hänen edessään seisoi komea nuori herra, jolla oli polvipöksyt, laaja
sininen vyö, hohtavan valkea, mustakauluksinen paita ja sen päällä
vaalea nuttu. Hihan ympärillä oli musta harso.
Katri säikähti ja aikoi lähteä pois, vaan kun hän katsoi herran
surullisiin silmiin, jotka lempeästi olivat mustaan kiveen luodut, jäi
hän itse tietämättään katsomaan tuota komeaa herraa, joka oikealla
kädellään piteli polkupyörää. Niitä oli jo alkanut näkyä yhä useammin
noita pyöräilijöitäkin.
-- Mitä se lapseni katselee, kysyi herra hyväntahdon ilme katseessaan.
Katri ei mitään vastannut, katseli vaan outoa tulijaa ja pyörää.
-- Älä pelkää, ystäväni, en ole tullut häiritsemään sinua. Minulla on
täällä jotakin tehtävää, eikö pikku-ystäväni tahdo auttaa minua?
Katri katseli vain ujona herraa, jonka lempeys näytti vähitellen
poistavan lapsellisen pelon.
-- Mikä on nimesi, pikku-ystävä?
Katrista tuntui niin somalle. Tuo komea herra kutsui häntä halpaista
töllin tyttöä ystäväksi.
-- Katri, vastasi hän ja hypisteli silmät maahan luotuina valkean
esiliinansa nurkkaa.
-- Katri? kertoi herra vähän kummallisena.
Nyt oli ujous jo poissa. Katri kertoi olevansa läheisestä mökistä ja
oli tullut tänne isänsä hautaa kastelemaan. Vaikkakaan siinä ei ollut
muuta kuin vihertävää nurmea, oli se hänelle ja äidille kuitenkin
rakas.
Herra ei näyttänyt sitä epäilevän.
-- Kuule, Katri-ystäväni, sanoi hän, etkö voisi toimittaa tänne
vesiastiaa ja pientä luutaa? Mutta niin ettei kukaan tiedä siitä
mitään.
-- Kyllä, isäni haudan luona olevassa pensaassa ovat ne aina kesillä
valmissa minua odottamassa. Ainoastaan silloin kuin äiti pesee pyykkiä,
tarvitsemme kapan kotona.
-- No, hyvä, haepas ne tänne. Äläs mene, jaksaisitko tuoda mukanasi jo
vähän vettä.
-- Tokihan jaksan isänkin haudalle. Katri juoksi jo etäällä. Mielellään
täytti hän tuon tuntemattoman herran pyynnön, olihan hän sanonut Katria
ystäväkseen.
Kun Katri palasi, näki hän näyn, joka sai hänet seisottumaan.
Tuntematon ystävällinen herra oli polvistunut patsaan ääreen ja halasi
kylmää kiveä hartaasti samalla kuin suuteli hopeisia kirjaimia kiven
mustassa kylessä ja itki.
Katri melkein säikähti. Kummallinen ajatus pälkähti hänen päähänsä.
Entäpä jos, ajatteli hän, jos tuo herra olisi pakana. Hän muisti
samassa opettajan kertomukset, kuinka pakanat ja epäjumalain palvelijat
tekevät itselleen epäjumalia puusta ja kivestä. Jos tuo nuori herra
tuossa nyt olisi pakana ja kivi, Ketti-niminen kivi, olisi epäjumala
Ketti. Herran omituinen puku vahvisti Katrin lapsellista luuloa. Hän
pelästyi, kirkasi ja heitti kipan ja luudan käsistään ja lähti
juoksemaan. Nuori herra, jonka suru äsken oli temmannut pois
ympäristöstään ja katkera mieli etsi lohtua kyyneleissä, heräsi äkkiä,
pyyhki vettyneet silmänsä ja nousi vaikkakin, niinkuin näytti, hiukan
vastenmielisesti oudosta asennostaan.
-- Älä mene, pikku-ystävä, kuule, huusi hän juoksevan jälkeen ja astui
päin pari askelta. Vaan kun Katri tämän nähtyään kirkasi uudestaan ja
läksi etenemään, seisottui hän ja huusi niin lempeästi kuin voi:
-- Mitä se pikku-ystävä minua pelkää? Tule tänne, minä juttelen sinulle
ja kun saat vettä tuoduksi, annan siitä sinulle vaivojesi palkkion.
Katri pysähtyi.
-- Tule pois, en minä sinulle mitään pahaa tee, tule nyt vaan kauniisti
auttamaan, houkutteli herra.
-- Etkös sinä ole pakana, uskalsi Katri kysyä.
-- En toki, hupakko, enhän toki. Tule nyt vaan pian että joudut pois
ennenkuin aurinko laskee.
-- Mitä sinä sitte olit polvillasi tuon mustan kiven ääressä?
-- Siinä on, osotti herra hautaa, minun _kaikki kaikessani_.
Katri, joka oli varovaisesti lähestynyt, pysähtyi taas.
On se sittenkin pakana, ajatteli lapsiparka. Isä, äiti ja opettajat
ovat sanoneet että Jumala on ihmisille kaikki kaikessa ja tuo herra...
-- Mutta Jumalahan on taivaassa, sanoi hän ääneen.
Herra, joka ymmärsi lapsen pelon, huokasi:
-- Niin, niin, Jumala on taivaassa, mutta löytyy sentään jotakin, jota
ajatellessa ihminen unohtaa kaiken, ikävä kyllä, Jumalansakin. Vaan
niitä sinä, lapsi, et ymmärrä.
-- Eikö Ketti olekaan sitten mikään epäjumala, kyseli Katri viattomasti
yhä epäillen.
-- Epäjumala, toisti muukalainen tuskin kuuluvasti, tosiaankin, minä
jumaloin sinua aikoinani, Ketti, kuollut Ketti.
Ja hän huokasi.
-- ... eikö, jatkoi Katri kun vastausta ei kuulunut.
-- Ei, älä nyt turhia kysele. Hae vähän vettä rannasta, minä siistin
sillä aikaa. Tämähän on vaan kuolleen ystäväni hautakumpu. Syy miksi
itkin on se, että Ketti, sehän on vain kuolleen ystäväni kallis nimi,
että Ketti oli minulle rakkain ystävä, kallein kaikesta... elämässä ja
kuolemassa, lisäsi hän hiljaa.
Nyt selveni Katrille totuus. Hän muisti äitinsäkin usein itkeneen
isävainajan haudalla käydessään.
-- Oliko se sisaresi vai veljesi?
-- Ei kumpikaan.
-- Äitisi?
-- Ei.
-- No, sitte isäsi?
-- Ei, -- hän oli ainoastaan ystäväni. Mutta mene nyt jo,
pikku-hupakko, hae vettä.
Katri meni kuin menikin vihdoin, herra jäi multaa silittelemään.
Kun Katri tuli vesikiulun kanssa, kysyi hän:
-- Kuka sinä olet ja mistä asti, et ole kaupungista?
-- En .. minä olen kaukaa, kaukaa. Olen tullut tänne -- annapas vesi
tänne -- kuolleen ystäväni rakkaan muiston tähden, -- kas niin, kiitos
ystäväni, haepa lisää.
-- Kaukaa? Sanoitko kaukaa?
-- Kaukaa olen.
-- Tuollako tulit hevosellasi?
-- Silläkin tulin pitkän matkan, sillä lähden... kunhan... no, haeppas
nyt, pikku kiltti ystäväni, vielä vettä, puheli hyväntahtoinen herra ja
Katri juosta pinkasi rantaan.
Palatessaan oli Katrilla, joka luonnon lapsen tavoin ensimäisen
ujoutensa kadotettuaan on melkein liijan rohkea, taas uusia kysymyksiä.
-- Mitä nyt teet, sanoi hän tuolle yhä polvillaan puuhailevalle kaukaa
olevalle, kun tämä nimettömällä sormellaan varovaisesti veteli hienoja
vakoja multaan ja sirotteli niihin pieniä siemeniä.
-- Minä kylvän.
-- Mitä sinä kylvät?
-- Sen saat nähdä kun uutterasti kastelet tätä hautakumpua, kumpua,
johon sydämeni on haudattu, niin, niin... sinä et ymmärrä.
-- Kumpua johon...?
-- Niin, sinä lupaat nyt minulle että joka kesä, jollet joka päivä,
niin ainakin useampi päivä käyt kastelemassa tätä hautaa. Jonkun ajan
kuluttua pienet ummut aukenevat ja sinä saat nähdä koko joukon pieniä
sinisiä kukkia. Hoida niitä hellästi, ne ovat muistoni kukkia. Minä
annan sulle rahaa että saat ostaa uuden vesikannun, haravan, pienen
lapion y.m. tarviskalut ja minun pikku-ystäväni hoitaa uskollisesti
minun rakkaimman ystäväni hautaa. Joka syksy tulee sinulle... mikä on
sukunimesi? -- Nuorukainen otti muistikirjan taskustaan.
-- Katri Lyytinen.
-- Joka syksy tulee sinulle tuntemattomasta paikasta rahakirje
kesätöittesi korvaukseksi. Lupaako pikku-ystävä ruveta tämän hautakummun
hoitajaksi?
-- Lupaan, jos saan uudella kannulla kastella isänikin hautaa.
-- Saathan toki. -- Ja kuule, sitte kun sinä saat maailmassa oikein
hyvän ystävän, josta paljo pidät, niin saat sinä tältä haudalta taittaa
muutamia muistoni sinisiä kukkia ja antaa hänelle. Pidähän nyt vain
hyvää huolta.
-- Kyllä, koetellaan.
-- Tässä on aluksi jo edeltäpäin, sanoi herra ja pisti viisimarkkasen
tyttösen käteen.
-- Se on liikaa, en uskalla ottaa ennenkuin käyn äidiltä kysymässä.
-- No, ota vaan ja mene äitisi luokse, minä tulen myöskin kohta sinne.
Onhan tuo mökki teidän?
-- Sehän se on.
Ei muistanut Katri-pahainen kiittää, vaan juoksi äitinsä tykö ja tuo
ystävänsä kadottanut nuorukainen polvistui taas rakkaimpansa haudalle
ja risti kätensä kuni rukoukseen.
Hetken perästä astui sama surumielinen herra Katrin kotimökin ovesta
ulos, hyppäsi reippaasti pyörälleen, ajoi hautausmaan portille, jätti
pyöränsä siihen siksi aikaa kuin itse kävi heittämässä haikeat
hyvästinsä kummulle, jonka alla kylmänä lepäsi hän, hän, jonka koko
nuoruuden sydämenlämmön tuo nyt niin onneton nuori mies aikoinaan oli
omistanut.
* * * * *
Yhdeksän pitkää vuotta on kulunut. Yhdeksän talven lumet ovat sulaneet
siltäkin haudalta, jota mökin Katri oli uskollisesti luvannut hoitaa.
Lupaukselleen uskollisena oli Katri hoitanut "Ketin hautakumpua",
niinkuin hän itse aina tavasti sanoa. Joka syksy pääskysten poislähtöä
tehdessä oli tullut rahakirje, jossa kiitettiin työstä, jota "pikku
Katri-ystävä ei varmaankaan ollut laiminlyönyt". Milloin oli kirjeessä
ollut 50 markkaa, milloin 75, aina sen mukaan oliko kesä ollut sateinen
tai poutainen. Eräässä kirjeessä oli ollut 100 mk. ja pyyntö että
hautakumpu, Ketin hauta aidattaisiin ja tehtäisiin aidan sisään
lepotuoli, "sillä" oli tuo yhä tuntematon herra kirjoittanut, "en
tiedä, milloin tulen kuolleen ystäväni hautaa katsomaan."
Katri oli teettänyt penkin ja aidan Nikkari-Kallella, joka viime
aikoina varsinkin oli useasti käynyt Katrin kotona, muka aikansa
kuluksi vaan.
Nyt oli Katri tapansa mukaan hautaa kastelemassa. Siitä kun hänet
viimeksi näimme, emme häntä enään tuntisi samaksi hupakoksi, joka luuli
tuntematonta hyväntekijäänsä pakanaksi. Paljo oli aika muuttanut.
Lapsesta oli Katri kehittynyt täysikasvuiseksi immeksi, jonka
rehellisen työn tuottamaa poskien punaa eivät ihmisten pahat puheet
olleet kalventaneet. Paljo oli kuitenkin Katri saanut niiden takia
kärsiä. Nuo joka syksyiset rahakirjeet olivat saaneet paljo puheita
aikaan. --
Kerran kun Katria oli pyydetty palvelukseen eikä hän ollut lähtenyt,
kun luuli kankaan kutomisella ja hänellekin jo rakkaaksi käyneen haudan
hoitamisella voivansa hyvin elää äitinsä kanssa, oli emäntä
pilkallisesti hymyillen sanonut sitä mitä monet muutkin kaltaisensa:
-- Eihän Katrin sovikaan palkkatyöhön tulla, _parempien_ ihmisten
lapsia kun on, kuin mitä Lyytis-vainaja oli.
Tavallisesti oli Katri kärsinyt ja kuullut ilman mitään, mutta silloin
oli hän noussut kangaspuiden takaa ja tumma puna oli sävähtänyt
poskipäihin. Pila oli Katrista liijan karkeaa, solvaus liijan törkeä.
-- Minä kiitän, sanoi Katri alussa hilliten, teitä ystävällisestä
paikan tarjouksesta, vaan me kyllä tulemme toimeen, joskin niukasti,
enkä minä tahdo jättää äiti-vanhaani vieraiden varaan. Mutta se, joka
moisilla ilkeillä puheilla uskaltaa vetää rakkaan äitini ryppyistä
otsaa yhä enemmän ryppyiseksi, ajan minä kuten nyt emännän -- ulos.
Viimeinen sana tuli käskevästi eikä emäntä ollut voinut sitä
odottaa, sentähden oli hämmästynyt niin, että pikaisesti oli ulos
pistäytynyt. --
Katri hääräsi haudalla, kiskoi irti rikkaruohoja, pirskoitteli vettä
reunaheinikkoon ja kukille ja lakaisi puhtaaksi keltaisen hiekan haudan
ympärystiellä. Tätä tehdessään kuului hänestä siltä kuin olisi joku
ryäissyt. Hän säpsähti ja kääntyi ääntä kohden. Tuttu näytti rykäisijä
olevan. Heidän välisestään keskustelusta me ehkä tulemme tuntemaan tuon
yhtäkkiä ilmestyneen haudanhoitajattaren häiritsijän.
-- Hyi, sanoi Katri, säikähdin.
-- Minuako?
-- Ei, vaan kun niin kummasti rykäsit. Mistä sinä tänne osasit?
-- Kävin kotonasi. Äitisi arveli sinun tänne lähteneen, sanoi sinun
täällä hautausmaalla liijan hyvin viihtyvän.
-- Niinkö, veti Katri miettien pitkään.
-- Niin, vaan minä arvelin, että kesäkuun ihanat illat sinua vetävät
tänne ja sanoin äidillesi, että ei ole kankurillemme ollenkaan
vahingoksi, jos saa hiukan ulkonakin puuhata. Niin, ehkä... sanoi
äitisi. Mutta minä sanoin siihen...
-- Mene pois, hyvä Kalle, äidin takia, minun takia ja kummankin takia.
Et taida tuntea vielä parjauksen kirousta.
-- Minäkö en sitä tuntisi, sanoi katkerana Kalleksi puhuteltu, joka oli
Katrin kosijoita. Mutta minä tulin tänne -- hän hiljensi ääntänsä --
juuri sinun tähtesi, tavatakseni sinua. Edeltäpäin kumminkin sanon jo,
että sydäntäni niin oudosti kouristaa ja etten vapaasti voi puhua
sinulle, mitä mielessäni tunnen. Vaan koeta käsittää minua, ymmärtää
minua ainoastaan tämä kerta. Sinä tiedät kuinka minä sinua rakastan,
mutta sinä et tiedä kuinka tuntuu tuskalliselta tuo epätietoisuus, kun
en tiedä, välitätkö sinä minusta ollenkaan.
Kalle katsoi silmiin Katria, joka punastui ja vaikeni.
-- Miks'et vastaa? Minä en jaksa enää kauvan, vaan lähden jo tänään
pois täältä päin, jollet vihdoinkin vastaa jotakin rohkaisevaa. En
tahdo houkutella enkä pakottaa. Vastauksesi ei ole minkään arvoinen,
jollet sitä vapaasta tahdostasi tee. Kuule, Katri kulta, sano, pidätkö
minusta.
Hautakumpua kohti kumartui Katri ja siitä taittoi lemmikin, jonka
vastaukseksi Kallelle antoi. Mitään muuta vastausta Kalle ei kaivannut.
Hän oli ainoa paitsi äitiä, jolle Katri oli salaisuutensa kertonut ja
puheensa tuntemattoman herran kanssa lasna ollessaan. Katrillekin
olivat herran epäselvät sanat vähitellen selvinneet.
Kukan saatuaan tarttui Kalle Katrin käteen, jota kiitollisena
lämpimästi puristi.
-- Kiitos, Katri, minä tiedän, mikä tarkoitus tällä kukalla on. Muuten
sitä en tietäisi, vaan itse kerran kerroit.
-- Niin kerroinkin, vaan lienenkö kertonut sitä kuinka nämä siniset
kukat muodostivat kauniisti kirjoitetun nimen haudalla. En ollut saada
pitkiin aikoihin poistetuksi lapsellista pelkoani, että muka tuo
tuntematon hyväntekijäni olisi pakana tai velho; mutta sitte kun
muistin, kuinka hyvä hän oli ja niin surullinen, en...
-- Iltaa, onko se Katri, kuului vieras ääni kuusen takaa.
Kalle irroitti säikähtyneenä Katrin käden omastaan. Hän hämmästyi,
katseensa muuttui vihanilmeiseksi ja hän melkein tuijotti Katriin, joka
katsoi suuntaan mistä ääni kuului.
-- On, sai Katri vaivoin sanotuksi. Hänkin hämmästyi.
Samassa oli odottamaton häiritsijä astunut esiin tervehtimään Katria,
joka niijasi syvään ja sävähti punaiseksi.
-- Onpa hauska nähdä ystäväni noin terveenä, ja kuinka te olette
kasvanut... ja kuinka somaksi laatinut hoitamanne haudan.
-- Herra ei teititteleisi minua.
-- Tuntuu niin somalle olla taas täällä...
-- Hyvästi, änkytti Kalle, jonka kasvoille oli painunut liinan valkea
väri. Hyvästi, Katri, minua et enää taida kaivata.
Katri ei tiennyt mitä tehdä.
-- Ahaa, sanoi outo... täällähän on... hm! -- Hän oli huomannut
lemmikin Kallen napinlävessä. -- Oh, ei mitään kiirettä, ystäväni --
ja hän hymyili -- onko asiat niin?
Katrin poskilla puna kasvoi ja Kalle seisahtui kuulemaan, mitä tuolla
vielä olisi sanomista.
-- Katriina! Katriina! huusi herra.
Ja puiden välistä läheni kaunis nainen, arviolta noin 20 vuoden
ikäinen, kiireestä kantapäähän mustaan puettu, niin kaunis, että Kalle
-- niinkuin hän itse sittemmin kertoi -- luuli häntä mustaksi
enkeliksi.
-- Kas tässä, Katriina on siskosi hauta.
Mustaan puettu nainen laski vahvan mustan harson silmilleen, etteivät
ympärillä olijat näkisi hänen kyyneleitään.
-- Ketti...! oli ainoa sana, minkä tuo polvistunut nainen sai
sanotuksi, mutta tuo sana tuli niin sisältörikkaana. Siinä oli
kaipausta niin katkeraa kuin voi tuntea rakastanut sisar, anteeksi
anovaa, rukoilevaa... sointu sellainen kuin äänessä sen, jonka jalo
sydän myöntää tuntevansa omistaneensa jotakin hänelle kuulumatonta ja
kuitenkin rakasta, joka ei ole oikein varma itsestään, onko tehnyt
hyvin tai pahoin, oikein tai väärin.
Katri oli itsetietämättään ristinyt kätensä, outo herra samoin. Kalle
ei vieläkään ollut mistään selvillä, hän vaan katsoi.
Herra kuiskasi jotakin Katrin korvaan ja melkein väkisin veti Katri
Kallen mukanansa pois haudalta.
-- Jos tästä jotakin ymmärrän, lupaan sorvata sormeni tuumaa
lyhemmiksi, mutisi hän mennessään. Kauvan oli nainen kumarruksissaan
eikä herra näyttänyt tahtovan häiritä häntä. Ilme hänen silmissään oli
surevan.
-- Niin, rakkaani, sanoi hän vihdoin kun nainen kohotti hiukan päätään,
nyt voit sanoa, mitä tunnet.
-- Minusta tuntuu kuin Ketti tuolla ylhäällä hyväksyisi ja ikäänkuin
uskoisi sinut minulle; tarvitsethan sinäkin lohduttajaa ja...
-- Kenen Ketti siksi mieluummin soisi kuin sinut.
-- Muistathan sinä vielä Kettiä?
-- Niinkuin meille kumpaisellekin kallista, rakasta ystävää.
-- Niin... kumpaisellekin kallista... rakasta ystävää.
Ja laskeva kesäillan aurinko väritteli vesihelmiä Ketin haudalla. Ne
olivat sekaisin kuin ilon ja kaihon kyynelet ja moniväriset kuin noiden
neljän, kuolleiden kartanolla elämään yhdistyneiden onnellisten
vastaiset vaiheet. Sillä lisättävää on ainoastaan se, että Kallekin
vähitellen selkeni hämmennyksistään, kun sai kuulla, että "mustan
enkelin" omistaja lunastaisi mökin Katrille ja Kallelle ehdolla, että
he vastakin hoitaisivat heille kaikille rakkaaksi käynyttä Ketin
hautakumpua.
Luvattomuusko vai rikos?
Muutamana päivänä tapasin erään vanhempia tuttaviani. Hän onnitteli
minua erään minulle tapahtuneen iloisen tapahtuman johdosta, ja miten
siinä pakistessa puheet kiertyivätkään, kertoi hän tarinan, jonka sanoi
omasta elämästään ottaneensa. Hän on vanhapoika ja kokonaan siirtynyt
jo elämän touhuista yksinäisyyteen, jonkatähden olisi loukkaus mainita
tässä hänen nimensä. Jos ketä hänen tarinansa huvittaa, niin saa sen
tästä lukea, kerrottuna hänen omilla sanoillaan.
Välistä sydämen sävelistö soi suruisasti, tekee mieli melkein --
runoilijan tavalla -- sanoa että sydän itkee, aloitti hän. Ei siihen
tarvita mitään erityistä tapahtumaa eikä aihetta minkäänlaista.
Ainoastaan sekin kuin mennehet muistot yksinäisyyteen päästyä liukuvat
ohi sielun silmien, saa jo suruisen mielialan syntymään.
Minustakin tuo tuntui hyvin luonnolliselta, mutta kun hän katkaisi
kertomuksensa, pelkäsin, että asia oli hyvin kipeää laatua, varmaankin
vanhoja muistoja. Sentähden katsoin häneen vähän kummastellen, kun hän
huokasi ja jatkoi:
Nuoruus on täynnä iloa, haaveita, suuria toiveita, täynnä rohkeutta,
pyhää intoa hyvään ja jaloon, "lauluja, suloa, rakkautta, sointuja,"
päivänpaistetta, kevätmieltä niin kevyttä kuin utuinen auer ja ennen
kaikkea viatonta tietämättömyyttä ja epäuskoa mihinkään pahaan
maailmassa.
Kun minulla ei ollut mitään hänen elämän filosofiaansa vastaan, joutui
hän omituisten esipuheittensa jälkeen vihdoinkin itse tarinaan:
Me istumme suuren laineiden syleilemän selän rannalla umpujaan aukovien
kukkien keskellä. Kesäisen keskipäivän säteet tanssivat kevyesti
selvävetisten vaahdottomien laineiden laella, tuuli tuo mukanaan metsän
tuoretta tuoksua, ja kaikki tuntuu niin keveältä, iloisan huolettomalta
ja herttaiselta.
Me olemme usein yhtyneet samalla paikalla lahden pohjukassa nurmella,
rannan puhtaan, hienon ja päivänpaisteesta lämpösen hietikon reunassa.
Leikkiä olemme siinä laskeneet, pilaa puhuneet, laulaneet, nauraneet,
hän itkenytkin, suuttuneet ja leppyneet.
Hän kuopottelee paljaalla puhtaalla jalallaan huolettomasti rannan
keltaista santaa, on hiukan nojallaan, pää vasemman käden varassa ja
oikealla kädellään edestään nurmea nykkii.
-- Aivanhan sinä nyhdät paljaaksi nurmikon.
-- Tuoss' on sullekin, vastaa hän, heittää silmilleni aika tukon
lyhyttä nurmea ja nauraa sitte niin, että hampaat heloittavat huulten
välistä.
-- Älähän nyt silmiäni...
-- Mitäpä sinä silmillä... mokomakin... katsothan koko ajan järvelle
ikäänkuin maalla ei mitään olisi. Muuten, -- ja hän tuuppasi minua
ilvehtien kupeseen -- saat mennä vähän loitommaksi siksi aikaa että
saan uida. En ole tänään uinutkaan kuin kerran.
-- Voithan minulta kyllä uida.
-- Älä nyt puperra, mene vaan joutuin. Sitte katsomme päivänkukista
onko huomenna sadetta tai poutaa taikka --
-- Sadetta.
-- ... taikka otamme "voileipiä" eli teemme mitä tahdomme. -- Menehän
nyt...
-- Minä en tahdo mitään.
Mutta sitä hän ei kuullut, vaan oli hän jo keveästi kiepsahtanut
vaaksan korkuiseen veteen sen lämpöä käsin jaloin koittamaan.
-- No, yhäkö siinä istut, ilvehti hän, ja aukoi lyhyen mekkonsa nappia.
Mitään virkkamatta väistyn metsään, jossa lyhyen matkan päässä painun
pitkäkseni ja paremman tehtävän puutteessa pureksin kuloheinän korsia.
Samassa kuuluu veden polsketta ja läiskinää, naurua, huutoa ja
kirkunaa.
-- Kylläpä hänellä nyt taas on hauska, ajattelen.
Oikeastaan hänellä ei ollut koskaan ikävä. Kuusitoista vuotias, terve,
reipas, mitäpä hän huolisi!
Minulla sitävastoin ei ollut ainakaan tilapäisesti sama mielentila.
Tuntui sentään hiukan haikealta erota kesken kesän tuosta somasta
seudusta ja tuon hajahapsen ilakoijan seurasta luopuminenkaan ei oikein
iloisalta tuntunut.
Me olimme kesän kestäessä muuttuneet ystäviksi, mutta ystävyytemme oli
tuollaista kevyttä, sisarellista vapaata seurustelua, jota ei synny
muualla kuin raikkaassa maaelämän rauhassa. Kolmantena päivänä
tutustumisemme jälkeen sanoi hän minua kuin sattumalta sinuksi. En
siitä sen enempää huolinut, vastasin vaan samalla tavalla. Niin se
ystävyys tai tuttavuus jatkui.
Välistä hän tuntui minusta hiukan poikamaiselta tytöksi ja toisen
kerran en hänestä saanut paljo mitään selkoa.
Kerran tein minä puolestani oikein poikamaisen kepposen tai lie ollut
tyhmästikin tehty. Siiloin katsoi hän minuun niin omituisesti -- niin,
sitä katsetta en voi selittää, mutta siitä lähtien en ollut enään oma
itseni.
Voiko rakkaus syttyä kuusitoista vuotiasten sydämissä?
Vielä häntä kysyt, vastasi kertojamme itse, kun minä vaikenin, me
olemme siis yhtä mieltä.
Kaikella kainoudella tekisi mieleni tunnustaa että minä rakastin häntä
ja siksipä jo myöhemmällä kesällä en voinutkaan iloinen olla, en
ainakaan hänen seurassaan. Kuitenkaan ei rakkautemme ollut kärsivää,
sairaloista kiihkoa, vaan oli se enemmän unelmantapaista aavistusta.
Hän oli niin huolettoman iloinen ja kaunis -- kukapa ei nuorena ainakin
osaksi omaisi noita ominaisuuksia! Hänessä ne kuitenkin minun
mielestäni luonnollisesti täydellisentyivät.
Muistelin siinä loikoessani kulunutta kesää, veneretkiä pitkin
rannikoita, joissa ruohokon reunassa lummekukat päivän paisteessa
heloittivat ja sudenkorennot kirjavia siipiään välkyttelivät,
juhannusyötä Kirkkoniemellä, jossa häntä kylän kiikussa heiluttelin ja
matkaa sieltä kotiin, jolloin hän hiukan väsyneenä sisarellisesti
kietoi vasemman kätensä kaulalleni ja kulki kupeellani juhannusyön
ilojen lyhyyttä moitiskellen. Me kulimme läpi pienen lepikon, jossa
kaste lepäsi nurmikolla, aukealle aholle, jonka päivänpuolisella
rinteellä jokunen kypsä manssikka heloitti ja jonka laidalla leino puro
lauleli kevätlaulujaan.
-- Kuinka minua väsyttää, hän sanoi ja istuutui kivelle. Tule sinäkin
lepäämään. Katsomme kerran, miten juhannuksen aurinko tuolta
purppuramerestä lempeänä tervehtien esiin sukeltautuu.
Hän ei ollut oikein iloinen silloin, ei niinkuin ennen ja sen jälkeen.
Ehkä oli hän liiaksi väsynyt lyhyistä juhannusyön iloista.
Istuin hänen vastaansa mättäälle; hän muuttautui vierelleni.
-- Tiedätkö, sanoi hän, mitä kerrotaan tuosta purosta tuossa alhaalla.
-- En.
-- Kerrotaan, että ennen sen vedellä on ollut voimakas vaikutus. Ken
sillä on kasvojaan kostutellut juhannusyön tulilta tullessa, sen
silmiin on syntynyt omituinen lempeä leimu ja vuoden kuluessa on hän
saanut vihkivaatteensa oman aittansa orrelle asettaa.
Katselin häntä ja kuuntelin. Hän jatkoi:
-- Et myöskään ehkä tiedä minkätähden sen lorina on niin lempeän
surullista ja miksi se ei keväisinkään tuon kovemmin kohise, vaan kuni
laulaen hiljalleen lorisee?
-- En.
-- Tarina kertoo, että kerran kylän kaunein, "Koivulan kassapää" jo
juhannustulille tullessaan sitä silmilleen siroitteli, että silmänsä jo
juhannustulilla lempeinä loistaisivat ja että niillä pitäjän paraimmat
itseensä ihastuttaisi, sulhoikseen suostuttaisi. Vaan siitä olivat
haltiat... Tiedäthän mitä haltiat ovat?
Nyykäytin päätäni.
-- ... siitä olivat haltiat suuttuneet. Sokeana oli "Koivulan kassapää"
saatu tulilta kotiin taluttaa ja tanssimatta oli jäänyt muiltakin, ilot
pitämättä... Ja sitä nyt suree pienoinen puro tuossa, sitä
valittelee... kun on kisakenttä kauvemmaksi Kirkkoniemelle katsottu.
-- Lienevätkö tosia?
-- Sitä en tiedä, niin kansa vaan kertoo. Entäpä jos minäkin
pirskoittaisin tuon vilpoisan puron vettä poskilleni, jatkoi hän.
-- Jospa on voimansa jo vähentynyt...
-- Niinkö luulet, tulemmehan juhannustulilta...
-- Sekö seikka, luulet, vedelle voiman antaisi. Pese sitten.
Sanotaanhan uskon auttavan siinä, missä ennen taiat turvasivat.
Hän katsoi minuun kummallisesti.
-- Luulen että on katseesi ilme ja silmiisi outo leimu jo itsestään
syntynyt, sanoin.
Hän katsoi vielä ja nauroi sitte luonnottomasti, äänekkäästi.
-- Ei, minä en menekään tuohon tummaan lehtoon, pysymme tässä
päivärinteellä... Minä en menekään, minä tiedän jo.
-- Mitä?
-- Älä ihmettele, en sano mitä tiedän. Voi, kun minua väsyttää ja vielä
on virsta kotiin. Eihän tällä aholla ole käärmeitä?
-- Ei ole tähän asti tavattu.
-- Hyvä. Sallithan minun laskea pääni polvellesi, minua väsyttää? Jos
nukkuisin, vartioithan.
En osannut mitään vastata enkä ehtinyt. Hän laski kevyesti päänsä
polvilleni, ummisti silmänsä ja vähän ajan kuluttua hän nukkuessaan
hymyili. Näki varmaankin ihania unia juhannustulista, lauluista,
kiikusta, tansseista ja "Koivulan kauniista kassapäästä".
Läheisessä lehdossa liverteli varhainen lintu aamutervehdystä
juhannusauringolle, joka kirkkaalla valollaan herätti sataiset
siivekkäät äskeiselle yksinlaulajalle säestystä soinnuttelemaan.
Minä katselin häntä, jonka pää oli polvellani. Tumman purosen laulu ei
kuulunut enään niin surulliselta. Mieleni tuntui kovin täyteläiseltä,
riemukkaalta, enkä minä nytkään tiedä, kuinka pääni painui ja huuleni
hellästi hänen otsaansa koskettivat.
Tässä tuttavani keskeytti kertomuksensa, katsoi tutkivasti minua ja
kysyi:
-- Mitä ajattelet, oliko se oikein tehty?
Mitään vastaamatta pudistin vaan päätäni. Hän jatkoi:
-- Niin, en voi käsittää kuinka tuo edellä kerrottu saattoi tapahtua,
mutta minä muistan miten hän siihen säikähtäen heräsi ja miten hänen
silmänsä pyörivät pelokkaina kuni pääskysellä, joka yhtäkkiä huomaa
kissan kynsiin joutuneensa.
-- Kuule, sanoi hän ja kyynel kihosi silmännurkkaan, eikö se ole
syntiä?
Mitäpä minä vastasin, kun en itsekään tiennyt.
-- Miksikä se syntiä olisi, sopersin.
Hän oli noussut istumaan vierelleni. Siitä hän katseli silmiäni,
katseli kauvan ja ilme hänen katseessaan oli jäykkä, melkein kuollut.
Vaan minä en saanut katsettani niistä riistetyksi vaikka sisässäni
tunsin halua siihen.
Vihdoinkin loi hän katseensa maahan ja hetken ajateltuaan kysyi hän:
-- Olenko minäkin rikollinen, jos se _on_ syntiä?
Lapsen mieleni oli pahoitettu. Minä aloin itkeä. Hänelläkin näytti
olevan paha olla ja vähän ajan jälkeen kietoi hän kätensä kaulaani ja
itki.
-- Emme puhu kellekään mitään. Emmehän...? Annamme toisillemme
anteeksi... niinhän?
-- Niin.
Ja pois sitä lähdettiin iloisin mielin ja kevyisin askelin kumpikin
kotiimme, luvaten erotessa taas toisiamme tutulla paikalla tavata. --
Minun näitä menneitä muistellessani metsässä, oli hän jo ehtinyt uida.
Olin vielä pitkälläni kun hän minulle huusi:
-- Oih, tule pois! On niin pahoja risuja tässä, että en paljain jaloin
pääse. -- Et usko kuinka virkeä nyt taas olen. Miten siinä onkin tuossa
rannassa hyvä pohja! Oletko uinut siinä koskaan? Eikä se ole syvääkään:
sain mennä oikein pitkältä eikä vesi vieläkään yltänyt olkapäiden
yläpuolelle.
Mielessäni risteilivät minulle ennen vieraat ajatukset. Minä en saanut
niitä irti tapahtumasta, jonka sinulle tässä kerroin. Minä kohosin
istualleni nurmikolla, enkä vastannut mitään hänen huutoihinsa.
Ajattelin itsekseni tekoni laatua ja vaikka se olikin jo ammoin
tapahtunut, vaihteli mieleni kysymyksiä, oliko tekoni ollut luvattomuus
vaiko varsin rikos.
-- Kuule, tule nyt pois sieltä, huusi tyttö taas pensasten takaa, vai
tahdotko, että minun pitäisi sinne tulla tai täytyykö minun lähteä
pois?...
-- Eihän sinun pois... odotahan, tulenhan minä.
Ääni rinnassani vastasi että olin tehnyt synnin, mutta että se ei ollut
suuri. Viimeinen ajatus synnytti mielessä uuden ajatuksen: Minä aloin
ajatuksissani toivoa tilaisuutta, jolloin saisin tekoni uudistaa. Se
tuntui minusta mahdottomalta. Me olimme kumpikin kuitenkin jonkun
verran jo kerinneet kehittyä.
Kun näin hänen nyt ääneti hiljalleen astelevan pois päin rannikolta,
nousin nurmelta ja läksin hänen jälkeensä. Hänellä ei näyttänyt olevan
erityistä kiirettä ja jalkansa liikkuivat entisestään huomattavasti
poikkeavalla hitaisuudella.
Minä saavutin hänet ja sitten me istuimme molemmat suurelle kivelle
tien viereen. Yllämme kohosi suuria kuusia, jotka varjostivat paikan
viehättävän viileäksi ja... Ei, minä en tahdo sinulle kuvata, kuinka
kaunis oli taivas ja maa, kuinka suurta ja avaraa kaikki, enkä
yritäkään kertoa minkälaisia tunteita rintani oli täysi, kun istuin
siinä ja taas katselin häntä. En mitään semmoista, sillä pelkään, että
naurat. Sanon vaan, että silmänsä olivat sielukkaat ja että minä siinä
hänen vierellään sain puhelahjan, jonka lopulliset seuraukset
toteuttivat minussa syntyneen toivon pian ja monikertaisesti.
Kun me siitä erosimme, tiesimme kumpikin, että olimme salakihloissa ja
uskoimme varmasti, ettei meitä mikään eroittaisi.
Kertoja huokasi ja kun minä luullen hänen kertomuksensa loppuneen
kysyväisenä häneen katsoin, sanoi hän tyhjää tähystellen:
-- Olen katsonut tarpeelliseksi kertoa sinulle tämän ennenkuin käyn
varsinaiseen kertomukseeni, jos sitä nimittäin haluat kuulla.
Vaikka minun täytyy tunnustaa, että hänen vanha lempijuttunsa alkoi
minua ikävystyttää, nyykäytin päätäni myöntymyksen merkiksi, ja
muuttuen mukavaan asentoon sytytin paperossin ja kuuntelin
hajamielisenä hänen kertomaansa jatkoa:
Ylioppilaaksi tultuani, joka tapahtui edellä kerrotun kesän seuraavana
kevännä, tapasin häntä pari kertaa ja vahvistuivat välimme yhä
lämpimämmiksi. Syksyllä piti minun lähteä ulkomaille opintojani
jatkamaan. Alkuaikoina sain kirjeitä tuhka tiheään, mutta kirjoitin
itse vielä tiheämmin. Vähitellen lakkasi hän kirjoittamasta ja kun en
tiennyt enään hänen osoitettansa, olin itsekin pakoitettu sen
lopettamaan, vaikka mieltäni kylläkin kirvelteli ja ajatukseni olivat
katkeruuksia täynnä. Minä tuomitsin häntä mielessäni toisen vuoron ja
annoin anteeksi toisen vuoron, kunnes neljä vuotta, pitkiä vuosia,
kuluivat ja minä palasin kotimaahan, jolloin häntä enään tuskin
muistinkaan.
-- Vai niin, että sinäkin olet ollut rakastunut, naurahdin minä
hänelle. Jos sen muut olisivat kertoneet, olisin tuskin uskonut.
-- Niin, tämä oli ensi kerran. Toisenkin kerran tapahtui se ja, kuten
näet ja tiedät, myöskin viimeisen kerran.
-- Tokko häntä sen jälkeen enään näit?
-- Näin taikka -- oikeastaan en häntä enään nähnyt. Jos kehtaat
kuunnella, kerron tuosta toisesta rakkaudestani, jolla on vähän
yhtäläisyyttä ensimäisen kanssa.
-- Vai niin, sinä jatkat vielä?
-- Niin. Olin silloin 23 vuotias ja auskulteerasin Viipurin
hovioikeudessa.
Me asuimme naapureina, katu väliä vaan. Katu oli kaupungin laidalla,
siellä, minnepäin kaupunki kasvoi, missä uusi talo kohosi uuden
vierelle. Emme toisiamme nimeltä tunteneet, emme toisiamme olevankaan
tienneet ennenkuin minä, jonka akkuna oli kadulle päin -- tuolle
välikadulle -- näin työssäni istuessani eräänä päivänä solakan, vaan
täyteläisen naisolennon villahuivi hartioilla kulkevan akkunani ohitse.
Kohensime tuoliltani tarkemmin katsoakseni. Ei ollut tavallisia
tuttuja, naapuritalon ihmisiä, eikä kuten ensin luulin --
palvelusväkeä. Kovin oli sirovartaloinen, hyvin puettu ja millainen
ryhti!
Kun hän katosi näkyvistä, teki mieleni jälestä mennä katsomaan, niin
teki soman vaikutuksen, vaan ajattelin, jos kasvot eivät ole
sopusuhtaiset vartalon viehkeyden kanssa, petyn ja häiriytyy mieleeni
syntynyt kokonaiskuva.
Painuin työhöni, vaan ajatukseni eivät tahtoneet oikein koossa pysyä.
Kukahan oli... olikohan joku rouva tai joku...
Viimeinen ajatus miellytti enemmän. Mutta mitä se minuun kuuluu,
ajattelin, onhan tuosta ennenkin ohi akkunan ihmisiä kulkenut. Mutta
kyllä se oli sittenkin joku rouva. Niin varmasti kun hän astui, melkein
juhlallisesti, mutta samalla niin sulavasti ja kuni kiehtovasti. Miksi
minä häntä niin ajattelen? Tällaiset olivat ajatukseni.
Koetin taas syventyä työhöni, vaan mahdotonta oli saada mieltä siihen
kiintymään. Ajattelin jo nimeäkin, ristimänimeä... Luettelin
ajatuksissani -- älä naura! -- naisten nimiä, vaan en löytänyt sopivaa,
mieleistäni.
Samassa minun ajatusteni esine palasi yhtä juhlallisena, varmana ja
kiehtovana...
Minä melkein huudahtin. Tuo nainen käänsi kasvonsa akkunaan, silmä
sattui silmään, katse tapasi katseen. Se oli yksi ainoa silmänräpäys,
nainen käänsi katseensa alas ja, niin näytti minusta, punastui, --
häpesi varmaankin rohkeuttaan -- ja astui vakavana ja ryhdikkäänä ohi.
Silmäni jäivät tajuttomina tähystämään siihen, jossa tuon tuntemattoman
katse omaani kohtasi. Tahdoin vielä sieluni silmillä katsella tuota
kuvaa. Vakavat, mutta nuoret, kauniit kasvot, terveyden kukoistavat
purppurat poskilla, ja nuo suuret sielukkaat silmät, mutta surullinen
ilme niissä... Miksikähän? Taas tuntui minusta kuin ne yhä katsoisivat,
noin avonaisesti mutta surullisesti... Huomasin pian ettei tuo katse
heti mielestä katoaisi. Se oli lyhyt, mutta syvä tuo silmäys, sentähden
jäi se haihtumattomaksi mieleeni.
Niin me sitten katsoimme toisiamme, hän kadulta ohi kulkiessaan, minä
sisältä työpöytäni äärestä -- joka päivä. Emme tienneet kumpikaan miksi
katsoimme, vaan tuntui kuin jokin olisi pakoittanut niin tekemään,
eikähän tuo tuntunut vastenmieliseltä, ei ainakaan minusta.
Minä etsin tilaisuuksia saadakseni tavata häntä, tuota tuntematonta.
Kävin ahkerasti teaatterissa ja konserteissa ja tanssiaisissa ja kulin
kuin unessa, häntä koskaan tapaamatta. Koettelin kautta rantain
tovereiltani ja tuttaviltani tiedustella hänen nimeänsä. Kaikki oli
turhaa.
Minä luovuin yrityksestäni, kun nainen ikäänkuin tahtomalla tahtoi
pysyä salaperäisenä ja tuntemattomana. Minusta alkoi tämä tuntua hyvin
ikävältä.
Oli sitte toimeenpantu suuret naamiohuvit seurahuoneella. Niistä piti
tulla oikein erinomaiset. Vaikkakaan en koskaan ole ollut mikään
hurjastelun rakastaja, päätin minä kuitenkin toverieni houkutuksista
taipuneena pukeutua. Kaikki meni hyvin. Minä olin puettu ritariksi
rococo-tyyliin, joka hyvin sopi vartalolleni. Valkea liinaperuukki
sattui kuin valettu päähäni ja silkkinaamion saatuani olin valmis
odottamaan naamioitujen liikkeelle lähtöä. Seremoniamestari komensi
kunkin kavaljeerin valitsemaan itselleen naisparin. Minä en
kiirehtinyt, vaan odotin kuka jäisi viimeiseksi. Silloin tuli eräs
mustalaiseksi puettu nainen ja pyysi käsivarttani. Tunsin punastuvani,
kun hänen lämmin käsivartensa tarttui siihen. Orkesteri alkoi soittaa
ja äänettömänä liityin minäkin tuntemattoman mustalais-moitièni kanssa
kulkueesen.
Olimme yhden kierroksen kulkeneet jo, kumpikaan sanaakaan sanomatta.
Minä tunsin hänen käsivartensa omituisesti värähtelevän ja
puristautuvan lämpimämmin kuin luvallista omaani. Tarkemmin asiaa
ajateltuani aloin kuitenkin arvella, että ehkä itse vaistomaisesti
käytin parini kohteliaisuutta ja luottavaisuutta hyväkseni puristamalla
omallani hänen käsivarttaan, joka sentähden värähteli ja vavahteli.
Mietin itsekseni mitä kysyisin; tunsin itseni jokseenkin köyhäksi
ajatuksista ja olin jo melkein lähellä noloutta, kun nainen kysyi:
-- Puhuuko herra suomea?
Ymmärsin hänen tahtovan alottaa keskustelua ja vastasin iloisesti,
hiukan toki ääntäni oudoksi teeskennellen:
-- Johan toki! Onhan se äidinkieleni.
-- Olipas minulla sitte erinomainen onni. Minä olen kuullut täällä
ympärilläni melkein kaikkia kieliä.
-- Todellakin!
-- Oletteko kotoisin täältä?
-- En ole. Olen vain käymässä.
-- Pyydän anteeksi, sanoi käsipuolessani kävijä, jos epäilen sanojanne.
Tarpeetonta teidän on ainakin tehdä ääntänne luonnottomaksi, sillä --
ja hän nojautui hiukan lähemmäksi ja puoleksi kuiskaten jatkoi -- minä
luulen tuntevani teidät.
-- Erehdytte varmaan, hyvä -- en tiennyt sanoisinko neiti tai rouva,
sanoin -- hyvä epäilijättäreni, sillä siinä tapauksessa, että
tuntisitte minut, pitäisi minullakin olla kunnia tuntea teidät. Muuten,
saanko koettaa teitä: Minusta on iloista kuulla nimeni teidän
suustanne.
-- Sitä en kuitenkaan sano, sillä minä olen täällä aivan outo, minua ei
tunne yksikään, enkä minä tunne ketään muita kuin teidät ehkä. Jos minä
nyt kuitenkin erehtyisin, ei teillä tietysti olisi enään koko iltana
syytä puhutella minua.
Aloimme sitte laskea leikkiä edellämme kulkevista naamioiduista. Puheen
lomassa katsoin velvollisuudekseni pyytää häntä françaiseen.
Velvollisuuteni tuntui minusta kuitenkin miellyttävältä ja oli iloni
sentähden suuri kun hän kiittäen lupautui.
Erosimme kumpikin tahollemme hetkeksi ja tunsin mieltyväni yhä enemmän
tuohon tuntemattomaan. Mietin jo yksikseni, että olisin varmaan
katunut, jos jäin kokonaan pois naamioista.
Kun tanssi alkoi, jouduimme me istumaan second-rivin vasemmalle
sivustalle eräälle sohvalle. Olin hyvin huvitettu hänen liikkeittensä
sulavuudesta ja katselin ihastellen helminauhoja hänen kaulallaan.
Mutta kun hän istuessamme puhui melkein kuiskaamalla, häpesin minä
itsekseni ja aloin epäillä vierustoveriani, jonkatähden siirryin
hänestä hiukan ulommaksi. Hän huomasi sen ja luki varmaan ajatuksenikin
koskapahan sanoi:
-- Suokaa anteeksi, että tunnun teistä ehkä epähienolta ja
tungettelevalta. Älkää kuitenkaan ajatelko minusta mitään pahaa, sillä
minä tunnen olevani oikeutettu käyttäytymään hieman tuttavallisesti
teitä kohtaan. Sitäpaitsi ei teidän tarvitse pelätä mitään, sillä minä
aion poistua ennen kello kahtatoista.
-- Oo, minä pyydän... Enempää en osannut sanoa. Hänen kuiskaava äänensä
teki minut vähän rauhattomaksi, mutta tanssiin soitettua laskin minä
käteni hänen vyötäreilleen lujasti kuin omani ympärille.
Tanssin loputtua vein hänet naisten tarjoiluhuoneesen ja kysyin mitä
saisi olla, ehkä viiniä.
-- Kiitos, pyydän vaan ett'ette tämän mukaan johdu taas huonoihin
arveluihin, alentaviin.
Vastaukseksi minä laskin keikarimaisesti käden sydämelleni, kumarsin ja
nauroin.
Kun hän sitte viiniä maistaessaan nosti hiukan naamiotaan, näin
ainoastaan puoleksi vakavan leu'an ja huulet, jotka vain hiukan
aukenivat päästääkseen alas viinipisaran, joka kilpaili värissä huulten
kanssa. Kun minä sitä katsoessa unohdin kohottaa lasiani, laski hän
naamion alas ja korotti lasinsa tervehtiäkseen. Minä tein samoin ja
join lasini pohjaan ja täytin uudelleen.
Tarjoiluhuone alkoi vähitellen tyhjetä. Salista kuului taas soittoa.
-- Oletteko pyydetty, kysyin.
-- En. Mikä tanssi se on?
-- Chaconne.
-- Sitäpä olisi hauska katsoa! Suokaa anteeksi -- hän kumarsi ja kiitti
-- olette vapaa velvollisuuksistanne minua kohtaan. Toivon hauskaa
jatkoa...
-- Aiotteko poistua? Ette suinkaan... Minulla ei ole mitään erityistä
halua tanssiin. Käsivartenne... saanko luvan?
Muu yleisö oli mennyt toiset katsomaan, toiset tanssimaan
chaconne-tanssia, joka ei ollut vielä aivan jokapäiväistä. Me
siirryimme tarjoiluhuoneen läheiseen pikkuhuoneesen, jossa istumaamme
sohvaa tuuhea keinotekoinen palmu suojeli ovelta katsojilta.
-- Anteeksi... älkää olko levoton älkääkä ymmärtäkö minua väärin,
sanoin istuessani sohvan toiseen nurkkaan. Minä olen etsinyt
yksinäisyyttä teidän kanssanne ja te ette ole sitä vastustanut.
-- Herra!
-- Oi, minä pyydän, kuunnelkaa minua! Sanoitte tuntevanne minut, kai
silloin myöskin suotte minulle oikeuden saada tietää oman nimenne?
-- Se ei teitä hyödyttäisi, sillä sitä ette tuntisi.
-- Selittämätöntä... En tuntisi? Oletteko varma siitä?
-- Enemmän kuin varma.
-- Siinä tapauksessa tahtonette tehdä hyvin ja ottaa naamion
kasvoiltanne. Me olemme kahden kesken ja...
-- Ja minä alentaisin itseni silmissänne, jos täyttäisin pyyntönne
ennenkuin...
Minä repäisin naamion kasvoiltani, mutta kaduin sitä melkein samassa,
sillä nainen näytti jostakin tuntemattomasta syystä viivyttelevän.
-- Olenko nyt jo oikeutettu pyytämään teidän tekemään samoin?
-- Olette, sanoi hän tuskin kuuluvasti.
Minä näin edessäni naisen, jota akkunastani olin katsellut ja jota
teaattereista ja konserteista olin turhaan etsinyt.
Tietämättä kuinka se tapahtui tartuin hänen käteensä, jota lujasti
puristin, samalla kuin silmäni juopuivat hänen katseesensa. Hän
irroitti kätensä omastani, katsoi nuhtelevasti ja sanoi:
-- Te ette tiedä, että moinen katseenne on synti... tai, minä en tiedä,
vaan älkää katsoko niin, sillä...
Me olimme molemmat sekaisin. Minä tunsin, että olin häneen syvästi
rakastunut ja että minulta puuttui vain sanoja saadakseni sen
ilmilausutuksi. Hän näytti siinä niin pelokkaalta ja ikäänkuin
aavistaen, että mielessäni oli jotakin pakoittavaa, joka tinki
sanoiksi, sanoi hän katkonaisesti:
-- Pyydän, älkää puhuko pitemmälle mistään, älkää kyselkö... älkää
katselko noin oudosti!
-- Enhän minä puhukaan, vaikka minun pitäisi puhua. Ettekö näe, etten
minä löydä sanoja enkä...
-- Se onkin niin paras. Meille kumpaisellekin on ehdottomasti parasta,
että heti lopetamme tuttavuutemme ja eroamme. Meidän ei olisi
pitänytkään tavata toisiamme ollenkaan, vaan minä luulin...
-- Lopettaa tuttavuus? Enhän teitä vielä tunnekaan ja kuitenkin luulen
tuntevani. Ei! Te ette saa jättää minua!
Minä tunsin, että olin ottanut viiniä ylen paljon. Se sai vereni
vilkkaampaan liikkeesen. Minä tartuin hänen käteensä, vedin hänet
vierelleni istumaan ja sanoin kiihkeänä:
-- Minä olen teitä kauvan ja kovasti rakastanut. Voitteko nyt täyttää
toivoni ja sanoa nimenne; vaikka sitte poistuisittekin ijäksi päiväksi?
Hänessä näyttivät risteilevät tunteet taistelevan. Väri poskilla
vaihteli vaaleana ja punaisena, kun hän vaivoin sai rukoillen
sanotuksi:
-- Julius!
Itse tietämättäni nousin seisoalleni ja katsoin kuni ukkosen iskemänä
salaperäiseen kaunottareen, joka nimeltäni minut tunsi. Pieni hymynväre
suupielissä ja surun ja ilon sekainen ilme hänen kasvoissaan
muistuttivat yht'äkkiä mieleeni juhannusyön lapsuuteni ajoilta ja
lapsekkaan neitosen, joka silloin polvelleni viattoman päänsä laski.
Unohdin elämäni elämän ja kuluneet vuodet kärsimyksineen ja mielessäni
oli vain lapsuuteni rakkaus, joka vihdoinkin näytti toteutuvan. Minä
laskeuduin hänen vierelleen istumaan, joku ohi kulkeva sulki
sattumuksesta avonaisen oven ja me lepäsimme hetken toistemme
syleilyssä.
Hänen suudelmansa poltti vielä huuliani ja poskillani viipyi vielä
hänen lämpönen henkäyksensä, mutta siinä oli myöskin kyyneleitä, joita
hän turhaan koetti saada seisahtumaan.
-- Miksi _näin sinut vasta nyt?_
-- Vielä ei ole myöhäistä, sanoin.
-- On, liijan myöhäistä! Meidän täytyy nyt erota ijäksi.
-- Ei, me emme eroa koskaan!
-- Meidän _täytyy_. Me olemme nytkin olleet jo liijan kauvan yhdessä.
Minun velvollisuuteni on poistua ja _teidän_ olla enään lähestymättä
minua, sillä...
-- Sillä?
-- _Mieheni_ kunnia sen vaatii.
En parhaalla tahdollanikaan muista enempää vaikka koko elämäni ajan
tuosta hetkestä alkaen olen koettanut muistella, sanoiko hän muuta.
Muistan vaan että istuin tylsästi pöytään nojaten; kun hän hyvästeli ja
katsoi minua viimeisen kerran kauvan, kauvan.
Seuraavana aamuna heräsin myöhään vuoteeltani ja tunsin että pääni oli
raskas kuin lyijy. Minä olin juonut myöhään yöhön ja aamun valetessa
olivat toverit minut saattaneet tiedotonna ja juopuneena kotiin.
Myöhemmin sain kuulla, että nuoruuteni rakastettu oli ulkomailla
ollessani sairastanut, eikä ollut voinut uskoa salaisuuttaan kellekään,
jonka tähden kirjevaihto hänen puolestaan oli lakannut. Luullen
minunkin unhoittaneen hänet oli hän mennyt naimisiin toisen kanssa
kuten sain selville, onnettomasti. Minä muutin pois paikkakunnalta,
jossa yllä kerrottu tapahtui ja eräältä pisteliäältä toveriltani sain
junassa kuulla että luutnantti X---- oli tullut Viipuriin sukulaistensa
luota rouvaansa hakemaan.
Elämäni tehtävänä on sen jälkeen ollut miettiä ja saada selville, oliko
tekomme luvattomuus vaiko varsin rikos, ja kumpiko meistä on
syyllisempi, hänkö vai minä. Minä pidät sitä sinä, kysyi tuttavani
minulta.
Minä vaikenin ja pudistin päätäni. Vetäsin paperossiani. Se näytti
sammuneen jo heti ensimäisen sytyttämisen jälkeen.