Meidän täytyy nyt lukijan suostumuksella siirtyä vielä hiukan
taaksepäin saamaan selkoa Kallen omituisista puheista ja jättää
sisarukset kumpikin erilaisen surunsa valtaan ja siirtyä sinne, missä
tuo odotettu henkilö, Tuohela, oli.
Me näemme hänen ilomielin astelevan Parveelaan päin. Käynti on
kiivasta, vaan jokseenkin huoletonta. Taskustaan vetää hän kookkaan
hopeakellon, joka näihin aikoihin oli harvinaisuus. Kelloon katsottuaan
kiirehtii hän askeleitaan, huomaamatta ihmistä. Hän ei jouda taakseen
katsomaan, niin ettei huomaa jälessä juoksevaa ennenkuin kuulee hätäsen
läähättävän äänen takanaan sanovan:
-- Kuulkaa, pysähtykää, olen jo liian vanha juoksemaan.
Tuohela pysähtyy ja kääntyy katsomaan.
-- Silla? on ainoa sana, joka häneltä pääsee yli huulten.
-- Niin, Silla, vanha vaivainen Silla, joka on hyvien ja pahojen
uutisten tuoja ja tapahtumien enne.
-- No, mitä nyt?
-- Teille tuli vieraita. Kun minulla oli matka tänne, pyysivät minut
Teitä paluuttamaan.
-- Keitä ne ovat?
-- Eivät käskeneet sitä sanoa.
-- Tunsitteko te niitä?
-- Paremmin luulen Teidän tuntevan.
-- Sinä, vanha vares, sano, ketä olivat.
-- Menkää katsomaan, jos tahdotte, minuun eivät kuulu.
Ja Silla väänteli päätään hänelle omituisella tavalla ja läksi
matkaansa jatkamaan. Tuohela tuli uteliaaksi ja vaikka olikin kiire
mielessä, kysyi hän jo Sillalta:
-- Olivatko ne naisia vai miehiä?
Vaan Silla oli vanhoillaan tullut kuuroksikin. Päätään väännellen
riensi hän Parveelaan päin. Tuohela kääntyi kotiinsa.
Kun hän astui pihaportista sisään, näki hän että piha oli tyhjä.
Palvelusväki oli poistunut pihanpäätupaan, koskapahan sieltä lasista
näyttiin kurkisteltavan. Hän nousi rappuja ylös omaan asuntoonsa, avasi
oven kamariinsa ja lensi kalman kalpeaksi. Hän melkein tuijotti
eteensä, ei uskonut omia silmiään, vihdoin toki vihansa sanoihin purki:
-- Sinä...? Tilda...? täällä... ja nyt... kaikkein nähden?
-- Sääliä, Kusti, sääliä! uikutti kalpeaksi kuihtunut Tilda, sillä hän
se tosiaankin oli.
-- Pois! -- -- pois, pois, pian taikka...! -- Hän tapaili jotakin tukea
kädelleen ja vapisi.
-- En enää ano, kuiskaili Tilda surullisesti, rakkauttasi, vaan sääliä,
sääliä! Minä en olisi tullut tänne... -- Tildakin tarvitsi tukea ja
nojasi sängyn laitaan -- en olisi, vaan... minua väsyttää... olin
matkalla sinun... pikku... pikku Leenusi luo... sanomaan... Tue
minua... Kusti... sopimaan... minä... kuuletkos... minä luovun...
luovun rakkaudestani sinuun, minä... en sitä... ansaitse...
Ja hän lankesi tiedotonna ja voimatonna vieressään olevaan sänkyyn.
-- Onneksi et sinne ehtinyt, mutisi Tuohela julmasti.
Sillä välin oli Silla Tuohelasta erottuaan jatkanut matkaansa
Parveelaan päin, jolla tiellä Kallen tapasi.
-- No, Silla, mikä nyt? Aivanhan kulette kuin unissanne. Ovatko
korttinne näyttäneet teille jotakin vastenmielistä, kysyi Kalle.
-- Niin, josko ovat? Voi, voi, kyllä tämä maailma on totta tosiaankin
kiperä ja kapera kuin pukinsarvi.
-- Nytkö Silla sen vasta vanhoilla päivillään huomaa?
-- Nyt vasta oikein. Mutta eihän pikku sisarenne vain oikein sydämensä
pohjasta pitäne Tuohelasta?
-- Mitä se meihin kuuluu. Kahden kauppa, kolmannelle korvapuusti.
-- Ei mitään minuun ainakaan, vaan teihin ehkä... Näettekös, nuori
isäntä, asiat eivät ole oikein. Tästä voi nousta hirveä myrsky,
näettekös, myrskyjä voi olla ihmiselämässäkin.
-- En ymmärrä, mitä tarkoitatte.
-- En minäkään oikein ymmärrä mitä tarkoitan, vaan kuitenkaan en
tarkoita mitään pahaa, kuulkaa, teidän pitää koetella vieläkin saada
Leenu purkamaan, vaikkakin hän olisi kolmasti kuulutettu.
-- Ja minkätähden?
-- Sentähden että se olisi parasta sekä Leenulle itselleen että
Tuohelalle, teille, isällenne ja kaikille ihmisille.
--- Niinkö nyt korttinne ovat pahasti kääntyneet tai, lisäsi Kalle
hetkisen jälkeen, puhuisitteko ehkä Manssikkalan Tildan pussiin ja
siinä sivussa omaan pussiinnekin?
-- En puhu kenenkään pussiin, vaan luulen, että ellei Leenu pura
kihlaustaan, niin tulemme kaikki pussiin, pussiin, johon jouduttua ei
ole helppo pois päästä.
-- Mitä se Silla taas loruja laulaa. Tulkaa tupaan niin saatte
juhannusrieskoja, jos ette puhu tyhmyyksiä pussista, johon muka kaikki
joudumme.
-- En tule, en tule, uskokaa pois, asiat eivät ole oikein. Ihmeellisiä
asioita on tällä välin ehkä jo tapahtunut ja, tiedättekö, Manssikkalan
isäntä aikoo vetää teitä oikeuteen metsän haaskuusta ja joistakin
muista syistä.
-- No, sekö se nyt oli se Sillan suuri myrsky! Olettepa oikein
hyväsydäminen, kun pidätte niin hyvää huolta talousasioistamme. Oh, ne
ovat vähäpätöisiä seikkoja!
-- Niin ovatkin niiden toisten rinnalla, vaan... minä en tahdo puhua
mitään, te ette usko kuitenkaan mitään ennenkuin näette.
-- Älkää uskoko tekään.
-- Soisin etten voisi uskoa, vaan mikä kerran tapahtuu, se tapahtuu, ja
teidän pitää kertoa oikein kauniisti Leenulle, kuinka asiat ovat ja hän
kyllä suostuu puruille.
-- Niinkö luulette, naurahti Kalle.
-- Niin, sillä... ja Silla kuiskasi jotakin Kallen korvaan ja läksi
astumaan eteenpäin.
Maailma musteni Kallen silmissä, niin kovasti kävi häneen uutinen,
jonka Silla oli sanonut. Hän meni Sillan rinnalle kävelemään, uteli
asian alusta loppuun ja meni sitte surumielin sisarensa luo, jonne
hänet viimeksi jätimme.