Parveela ja Manssikkala olivat H:n pitäjään komeimpia taloja. Oli ulkoa
päin vaikea päättää, kumpi oli varakkaampi. Matkaa talojen välillä oli
noin nelisen kilometriä ja jokseenkin keskellä oli Tuohelan talo.
Tuohela oli ennen ollut kauppias kaupungissa, vaan sitte varoja jonkun
määrän koottuaan ja tehdaskaupungin rauhattomaan elämään kyllästyneenä
muuttanut maalle ostamalleen tilalle asumaan. Mies ei ollut juuri
vastenmielisen näköinen ja kun ikääkin oli vain joitakin vuosia yli
kahdenkymmenen, niin ei ole ihmeteltävää, jos hän joutuikin niin
sanoaksemme kahden tulen väliin. Olipa alkuaikoina liikkeellä huhuja,
että hänellä kaupungissakin olisi morsian. Suontaustan Silla oli siitä
jo varoittanut Tildaa, vaan kun Tilda sanoi juuri pitävänsä sellaisesta
miehestä, joka muillekin kelpaisi, oli Sillakin sulkenut suunsa.
Kuinka usein ihminen toivookaan saada alottaa elämänsä uudestaan!
Nyt olisi Tildakin jo toivonut uskoneensa Sillaa, vaan se oli
myöhäistä.
Tuohela oli luullut rakastavansa Tildaa ja mennyt kihloihin, mutta
myöhemmin Parveelan nuorempaan tyttöön tutustuttuaan oli kylmennyt ja
käynnit Manssikkalassa harvenneet harvenemistaan.
Parveelan Leena eli Leenu oli kahdeksantoista vuotias kukoistava, voipa
sanoa kauniskin, sydämellinen tyttönen, joka katseli maailmaa
kokemattoman luonnonlapsen rehellisillä silmillä. Tuohela oli sen jo
ensi näkemässä huomannut ja eron Tildan ja Leenun välillä niin
jyrkäksi, että häntä itseäänkin hirvitti. Tämä Tuohelan arvelu ei ollut
Tildan eduksi, vaan kun pääsemme pitemmälle, tulemme kylläkin näkemään,
että Tilda oli eli oli ainakin ollut nainen, joka rakasti ja joka olisi
ansainnut rakkautta parempaakin kuin se, mitä hänelle osoitettiin. Vaan
Tuohelakin oli niitä miehiä, jotka luulevat ymmärtävänsä, käsittävänsä
heti sen, mitä eivät vuosisadatkaan ole osanneet täydellisesti tuntea,
sokkeloiden sokkelon -- naisen sydämen.
Leenu paralla ei ollut mitään tietoa Tuohelan suhteesta Tildaan. Hän
eleli ensi lempensä onnellisia, päivänpaisteisia aikoja ja rakasti
omaansa nuoren sydämensä kaikella lämmöllä ollenkaan aavistamatta
uhkaavista pilvistä, jotka kokoontuivat hänen päänsä päälle särkeäkseen
hänen hennoimmat, hellimmät haaveensa ja repiäkseen hänen lämpimän
lapsensydämensä ainaisesti parantumattomille haavoille.
Lapsekkaan lempensä hentoja haaveita hautoillen hän nytkin käveli
kotoisen pellon pientaria. Tiensä kulki pitkin piennarta aidan luo
kylätielle. Siellä oli hän jo tottunut Tuohelaa tapaamaan. Varsinkin
alkuaikoina oli hänen pakostakin täytynyt rientää sovitulle paikalleen,
isä, äiti ja koko sukukin kun kovasti olivat nuorten tuumia vastaan.
Mutta nyt olivat sulut siltä puolen säretyt, suostumukset saatu ja
ennen aavistamattomat syyt panivat poven paisumaan. Hän nojasi aitaa
vasten ja odotti. Hän ei huomannut että joku häntä läheni.
-- Tule kotiin, Leenu.
Leenu säikähti ja kääntyi katsomaan.
-- Enkä, sanoi hän hymyillen.
-- Mitä turhia täällä odottelet, etkö nähnyt, johan tuo meni tuolla
etäällä?
-- Kuka tuo?
-- Niin, oletkos olevinasi?
-- Enkä ole, mitä sinä... enhän minä kun... marjoja etsin.
-- Marjoja...? Etkö liene jo löytänyt kylliksi. Siihen se nyt on tänä
kesänä Leenulle marjamätäs kasvanut kuusen juurelle... ei siinä vielä
viime kesänä ollut.
Leenu kumartui ja oli jotakin poimivinaan.
-- Annas olla, tahdonpa nähdä, kasvaako siellä...
-- Älä nyt, rakas Kalle...
-- No, poimi nyt, vaan tule ajoissa kotiin ettei isä ennätä kysyä ja --
pyyhi suusi puhtaaksi marjoista.
-- Hyi, sinä olet häjy.
Mutta nuori mies jatkoi jo matkaansa solaa myöten Parveelaan. Hän oli
Leenun veli ja rakasti sisartaan kuin silmäteräänsä. Hänkin oli alussa
ollut hiukan vasten, vaan ei kuitenkaan niin paljon kuin toiset
sukulaiset.
Kun hän oli jonkun matkan astunut, huusi Leenu jälestä:
-- Kalle, Kalle, tule nyt katsomaan.
Ja hän näytti kokonaista manssikkaterttua.
-- Niin on, näkyy jo olevan, sinun onnellasi varmaankin. Kuitenkin minä
toivoisin että riittäisi pään polveksi eli että aina saisit marjoja
poimia kotopellon pientarilta.
-- Niin, yhä sinäkin vain vetelet samaa virttä. Sinusta olisi kai
hauskaa nähdä minut ijän kaiken vanhana piikana.
-- Hyvä niin, hyvä näin. Niin oot äitisi sylissä kuin on marja
mättähällä, niin oot sulhosi sylissä kuin on kukka sammalessa, sanoo
joku runoilija.
-- Niin, se on viisaasti sanottu, näetkös, molempi parempi, ilkkui
Leenu iloissaan veljensä mieltä ollenkaan älyämättä.
-- Viisaasti kyllä, sinä olet liian nuori naimisiin.
-- Kuule, älä nyt enään, lupasithan jo kerran ettet enään puhu siitä.
-- Lienen luvannut tai en, sano nyt kuitenkin minulle, ymmärrätkö mitä
rakkaus on ja rakastatko sinä Tuohelaa?
Leenu pakostakin punastui oman veljensä edessä, hetken mietittyään
vastasi hän.
-- Rakkaus on mielestäni jotakin sellaista... selittämätöntä. Se on
jotakin suurta ja samalla niin pientä että, että... se sopii kyllä
hyvin yhdeksäntoista vuotiaan tyttölepakon sydämeen, lopetti hän
nauraen viisastelunsa kun huomasi ettei siinä pitkälle päässyt.
-- Ei, ei, tyttö rukka, se on jotakin...
-- Sellaista, jota sinä et tunne, ehätti Leenu, mene nyt vaan
lupauksesi mukaan Tairuanpohjista hakemaan ne komeimmat koivut
huomiseksi ja mitä siinä jurritat; huomenna pitää olla iloa ja
päivänpaistetta ja...
-- Sinä et vastannut vielä toiseen kysymykseeni.
-- En vastannut, enkä vastaa, mene nyt vaan.
Vaan kun Kalle ei mennyt, sanoi hän:
-- Oi, minä rakastan niin, rakastan niin... että minä en voi mitata
sitä sinulle.
-- Ohhoh! nousi huokaus syvältä Kallen rinnasta.
-- Mitä, mitä, Kalle, onko jotakin tapahtunut vastaa, miksi olet niin
omituinen, onko hän ehkä sairas?
-- Jospa niin olisi! huokasi hän taas.
-- Oi, älä kiduta minua, sano, onko jotakin tapahtunut?
-- Ei vielä...
-- Vielä? Selitä! Vielä? Mitä sinä puhut?
Yhdeksäntoista vuotiaan tytön silmissä ei kyynel ole suurten salpojen
takana.
Kalle katui puheitaan ja kapusi yli aidan, meni itkevän sisarensa luo,
tarttui kiinni hänen vyötäreihinsä ja anteeksi pyytävän äänellä pyysi
häntä pois kotiin. Ei uhannut Leenu lähteä, oli luvannut odottaa, vaan
-- miksi hän ei vielä tullut.
-- No, älä nyt ole lapsi, voihan aina sattua esteitä.
-- Voi kyllä, vaan ei niin monena iltana. Eilen hänen jo piti tulla,
vaan...
Ja hän itki nyt jo pettymystään. Tyttö parka! Miks'ei ihminen voi
tappaa rakkauttaan silloin kuin tahtoo? Siksi että sen lähteet ovat
suuruudesta, jonka pienintäkään ilmettä ihminen ei voi olemattomaksi
tehdä.