I.

-- Onko totta että Leenua ja Tuohelaa juhannuspyhinä ensi kertaa

kuulutetaan, kysyi Manssikkalan Tilda Suontaustan vanhalta Sillalta,

joka pitkin solaa asteli kylältä Manssikkalaan päin.

-- Ss! veti Silla varovaisesti ja käänteli väärässä olevaa päätään

ympärilleen. -- Hyvää iltaa, Tilda, ettehän vielä liene marjassa,

vielähän ne ovat kovalla raa'alla, toinen puoli vasta punertaa.

-- Silla, sanokaapas, olisin niin utelias tietämään.

-- Utelias? jamasi Silla ja käänteli päätään, ei saa olla utelias kun

on vasta neljänkolmatta vanha, vielä ennättää.

-- Mutta, minun pitää tietää.

Tilda melkein tiuskasi. Hän oli tunnettu liian kuumaveriseksi.

-- Vai pitää, miksi pitää?

-- Älkää kiusatko. Silla kyllä tietää. Jos sanotte asiani, saatte

nimikkolampaani villat. Onko se totta... kuuluutetaanko niitä?

-- Vai niin, vai pitää tietää. Mutta jos minä sanon: on totta, niin

minä valehtelen...

-- Silla!

-- Ja jos minä sanon: ei ole totta, niin siiloinkin minä valehtelen.

-- Ovatko ne siis pelkkiä huhuja ja kulkupuheita, juoruja, ovatko,

Silla?

-- Kaikki puheet ovat kulkupuheita ja lapsille ei saa antaa tulta

käteen, ne...

-- Lapsille, lapsille, olenko minä lapsi, ja Tilda alkoi itkeä

sydänalaansa pidellen, minäkö lapsi, Silla, minäkö? Niin, älkää puhuko

enään lapsista...

-- Eikö lapsista...?

Silla katsoi omituisen tarkkaavasti Tildaan, joka oli aivan menehtyä

itkuunsa.

-- Kas, niin, itkee kuin lapsi ikään.

-- Silla, Silla, jos et usko, revin silmät päästäsi... Ei, ei, istukaa

tuohon kivelle, ei, nouskaa yli aidan, tulkaa tänne. Minulla on teille

vähän puhuttavaa.

Näin leppyen ja silmiään kuivaillen nousi Tilda veräjän yli ja laskeusi

piennarta pitkin laihon lävitse rantalehikkoon.

-- Mutta älkäähän toki, ukkonen on ilmassa, väitti Silla, vaan seurasi

kuitenkin helmat koholla jälessä.

-- Tulkaa nyt vaan! Onhan tuo ollut koko päivän eikä ole tuon

kummempaa... tulkaa pian etteivät näe kotoa.

Taloon oli vain noin yhden kilometrin matka.

Silla oli tällaisiin tottunut. Koko kylän tyttöjen uskottuna nuuski hän

asiat joka talosta selville, vaan ei koskaan kertonut enempää kuin oli

tarpeen; piti loput omina tietoinaan. Viimemainitun ominaisuutensa

takia pysyi hän hyvissä kirjoissa ja pidettiin häntä yleensä ihmisenä,

joka tiesi paljon, vaan kertoi vähän.

He istuivat nyt molemmat rannalle. Mitä he siellä puhuivat, emme tiedä

tahi tohdi tietää, vaan kun he myöhällä palasivat, puisteli Silla

tavallista enemmän päätään, murisi jotakin varomattomista lapsista,

oikeudesta, vääryydestä ja jos mistä.

Tildan silmät olivat itkettyneet.

* * * * *

Juhannuksen edellisenä lauvantaina istuu H:n rovasti virkahuoneessaan

ja selailee seuraavan sunnuntain tekstin käsikirjoitusta. Hän on noin

50 vuoden ijillä, karkeannäköinen ja jo paikkakunnalla kuuden vuoden

olinajallaan ankaraksi sielunpaimeneksi tunnettu. Loppuun luettuaan

hymähtää hän tyytyväisenä ja ottaa esille kuulutuspapereita. Niitä

selaillessaan hän aina puoliääneen ynähtelee ja saa siitä selville

seuraavia:

-- Keijolan emännän edestä kiitos... Hän oli hyväsydäminen mummo...

viime talvena vielä kinkerissä luetin häntä... Ei ollut parasta

lukunsa, vaan ehkäpä Herra on lukenut hänen sydämensä kirjan. --

Kuntakokous... hm! -- Se on aika ylpeä mies tuo Manssikkala, niinkuin

koko sukukin käy täälläkin kuulutuksineen kuin kruununvouti...

Samassa joku tuli huoneesen. Rovasti ei sitä huomannut, vaan jatkoi:

-- Kyllä Herra ylpeät nöyrryttää. Joka tahtoo olla ensimäinen, se

olkoon viimeinen... Mitäs nämä ovat? Avioliittoon kuulutettavia... Nuo

ovat kolmannen, nuo toisen kerran. Mistähän Sandra nyt saanee uuden

palvelijattaren kun Anni menee naimisiin... Ensikertaa...

Vieras ovensuussa rykäsi. Tarkoitus oi huomauttaa hiljaa ja

häiritsemättä rovastia, vaan äänessä oli jotakin hätäistä. Rovasti

nosti silmiään.

-- No, Manssikkalan Tilda, melkein huudahti rovasti, oletko tullut

viimeinkin rippikirjoitusta varten?

Sana viimeinkin näytti vihlasevan kuin veitsellä ovensuussa seisojaa,

joka oli tosiaankin ylpeän Manssikkalan ainoa ylpeä tytär Tilda.

-- En, oli lyhyt vastaus.

-- Etkö?

Ja rovasti katsoi tutkivasti Tildaa, jonka äänessä oli jotakin

moitittavaa.

-- Mitä varten sitte, isäsi asioillako?

-- En kuin omillani.

Rovasti pani paperit pois käsistään, pyysi Tildaa istumaan,

tervehtimättä sen enempää.

-- No, sanoi hän sitten odottavana, onko sydämelläsi jokin synti

painamassa? Tunnetko sisimmässäsi tarvetta keskusteluun, saadaksesi

huojennusta?

-- Ehkä, oli taas lyhyt vastaus.

-- Sana ehkä ei merkitse mitään. Nöyrry toki ylpeydenhengen sokaisema

lapsi, jos et minun vanhan miehen edessä niin sen sanan, josta olet

tullut lohtua hakemaan.

-- Kuka on sanonut että lohtua haen?

-- Mitä... mitä?... etkö siis...? Mitä varten olet tullut?

Tilda hengitti syvään, aikoi sanoa jotakin, vaan sanat kuolivat

huulille. Hänen päätään poltti, huulensa vapisivat ja sydän löi

maltittomasti.

-- No, no, -- sano... Tarvitset ehkä papinkirjaa, ehkä kuulutusta

varten, uteli auttaessaan rovasti, joka näki että sanominen Tildalle

oli vaikeaa.

-- En sitäkään.

-- Mitä sitte?

-- Tulin kysymään, kuulutetaanko Parveelan Leenaa ja Tuohelaa

juhannussa.

-- Nainen! ärjäsi rovasti, onko mustasukkaisuuden perkele vaiko vain

uteliaisuus ajanut sinut tänne? Mikä antaa sinulle rohkeutta tulla sitä

täältä kysymään?

-- En tule uteliaisuudesta.

Tahtomattaan oli Tildan ääni muuttunut lempeämmäksi, vaikkeikaan

rovastin kiukustuminen ollut sitä aikaansaanut.

-- Mutta sano nyt jo, mikä sinua käski tänne tulemaan, leppyi hiukan

rovastikin, kun huomasi ettei käynti tapahtunut uteliaisuuden

tyydyttämiseksi.

-- Minun _oikeuteni_.

Tuo sana oli ollut vaikea ulos tulemaan, vaan sittekuin se tuli, tuli

se niin varmana kuin vuosikymmenten kohtalot tulisivat siitä

riippumaan.

Oikeutesi? Niin tiedä nyt siis ettei ihmisillä ole oikeutta sotkeutua

asioihin, jotka koskevat toisia ihmisiä.

Rovastille asia kävi yhä hämärämmäksi.

-- Sen kyllä tiedän, vaan jos asia koskee myöskin minua?

-- Kuinka, olisitko ehkä sukua noille avioliittoon aikoville?

-- Ehkä.

-- Kuinka paljo?

-- Niin paljo, että aijon tehdä tyhjäksi koko kuulutuksen, ja minä voin

sen ja minä tahdon sen tehdä.

-- Kummalleko olet sukua? kysyi rovasti ihmetellen.

-- Sulhaselle, Tuohelalle.

-- Miten? Lähteistäkin?

-- Hän on _minun_ kihlattu sulhaseni.

Rovasti nousi seisoalleen.

-- Vai ni'in, vai niin, ja sitte menee toisen kanssa kihloihin!...

Ovathan ihmiset sanoneet Tuohelaa vähän kevytmieliseksi nuoreksi

mieheksi... vaan kuka olisi uskonut, kuka olisi uskonut!... No, sanoi

rovasti hetken jälkeen, onko sinulla mitään todistuksia?

-- Todistuksia, säesti Tilda niin katkerana että rovasti säpsähti.

-- Niin, niin todistuksia... Me emme voi todistuksitta mitään tehdä

emmekä niidenkään kanssa, kuulutus on kaikessa tapauksessa luettava,

vaan asiasta voi valittaa konsistorioon. Ikävä juttu, lapseni. Onhan

sinulla sormus?

Tildassa taistelivat kahtalaiset ajatukset. Parempi puoli kehoitti

häntä vetäytymään syrjään häpeineen ja kärsimyksineen, vaan toisaalta

luontainen ylpeytensä, kadotettu ensi lempensä ja sitä seuranneet

epäilysten ja rakkauden ristiriitaiset tuskat veivät voiton ja kerran

lähdettyänsä päätti hän ajaa perille eli ainakin niin pitkälle kuin

pääsi asiassa.

-- Tässä se on, sanoi hän ja päästi vahvan kultasormuksen sormestaan.

Rovasti katseli sitä sisäpuolelta ja sanoi:

-- Selvä on selvä. Tässä on kumpaisenkin teidän alkukirjaimet -- ja

päivää vasten katsottuaan lisäsi rovasti: Te olette olleet kihloissa

kohta kolme vuotta.

-- Viimeisen vuoden saisitte lukea neljäksi, joten niitä kaikkiaan

karttuisi kuusi.

-- Ai, ai... kummassako on syy?

-- Olkoon se meidän asiamme; eihän saa sotkeutua asioihin, jotka

koskevat toisia ihmisiä, pisti Tilda.

Lapsuudestaan lähtien oli Tilda ollut tuollainen eikä rovastin

osanottavaisuus vielä ollut pehmittänyt hänen ylpeyttään. Hän oli varma

oikeudestaan ja voitostaan ja vähitellen kyti koston kipinä hänen

tulisiin tuumiin taipuvassa mielessään leimuavakaksi liekiksi, jota

eivät ainakaan tulevat tuskat eikä häpeän raskas harso tukahuttaneet.

Rovasti oli siksi ihmistuntija että osasi osiksi asettautua tuon

kärsivän naisparan asemaan ja liian oikeuden rakas jättääkseen asian

tytön katkerien puheiden takia sikseen. Hän lupasi tehdä voitavansa,

puristi Tildan kättä ja toivotti Jumalan rauhaa.

Lähtiessä kysyi hän:

-- Kuka sinulle kertoi että Tuohela aikoo toisen kanssa?

-- Suontaustan Silla, vastasi Tilda.

Allapäin asteli Tilda pois pappilasta. Ei valennut mielensä musta eikä

selennyt sysisen sydämensä tuskanpilvien peittämä tulevaisuuden taivas.