Kesäinen päivä noin kahdeksan vuotta edelläkerrottujen tapahtumien
jälkeen. Niemi täydessä loistossaan. Puut vielä vaalean vihreissä
verhoissaan, vasta kun niihin Juhannuksen seudussa pukeutuneet. Korkea
heinikko teiden kahdenpuolen tuulen hengessä hiljalleen heiluen henkii
tuoresta tuoksuaan sekoittaen sitä tuomien tuohkuun ja lehtien lemuun.
Linnut juuri aamuvirsiään helteen ajaksi lopettelevat... mehiläiset
vaan uutterina ketoa kiertelevät ja kukasta toiseen sen suloista
suudelmaa ryöstääkseen rientävät.
Ihmisiä yksin, parittain ja parvissakin kiertelee koivuja kasvavia
kujateitä. Yksi ja toinen heistä kummastellen taakseen katsoo
pariskuntaa lapsineen, jotka eivät näytä näiltä mailta olevan, rouva
mustissaan... päivänvarjokin musta. Herran musta parta ja tukka
osoittaa myös että muukalaisia ovat. Käsikainalossa he käyvät
tuontuostakin seisahtuen pienoistaan, arviolta noin neljän vuoden
vanhaa poikaansa katsomaan, se kun aina jotakin mielestään uutta
löydettyään sen katselemiseen kiintyy.
-- Miksi ei Zaida mukana seurata saanut, kysyy rouva katseensa
avonaisesti käsipuolessaan kävijään kääntäen.
-- Ole huoleti, Aline, kyllä katsomme kultaistamme, eihän ole kiirettä
minnekään. Sitäpaitsi saahan Zaida kyllin usein häntä vaalia ja muuten,
niin muistojenikaan tähden...
-- Ai, katsoppas... pois on jo purettu... He olivat tulleet
kylpyhuoneen kohdalla, josta entinen ravintola oli pois purettu.
Äänettöminä astelivat he edelleen, laskeutuivat lammille päin niemen
kapeimmalle kohdalle, siitä kentän laitaa hiljalleen Alinelundiin päin
kävelivät.
Arvannet jo, keitä nuo muille oudot muistoissaan eläjät olivat.
Alinelundissa he istuutuivat. Poikanen yhä ympärillä häärien kukkia
etsi.
-- Akseli, alotti rouva taas puheen, ajapa pois ikävät mielestäsi,
rauhoitu vihdoinkin... _täällä_... Käännä huomiosi luonnon tyyneen
rauhaan, johan sekin sanoo sinulle, että kaikki on sovittu...
-- Niin, melkeinpä siltä näyttää, vaan kuitenkin, kun minä elävästi
muistan kaikki. Puita tutjuttelevan tuulen intohimoiset huudot ja oman
mieleni silloiset, tahtomattani tulleet häijyt himot, niin...
-- Guido! Lapseni!... Akseli!... huudahti rouva ja peitti käsillään
silmänsä.
Samassa kuului pulskahdus. Pieni poikanen oli kalliolta järveen
kaatunut. Heikon huudon päästettyään vajosi raukka vedenpinnan alle.
Onneton isä meni yhdellä hyppäyksellä perästä, sai kiini vajoavan
lapsensa ja nosti sen sylissään maalle pyörtyneen puolisonsa eteen,
vaan, niinkuin näytti, -- kuolleena.
Hän ei tiennyt, mitä tehdä. Vuosia hautomansa ajatus taas mieleen tuli.
Mielipuolen tavoin hyssytteli hän lasta sylissään ja puoleksi
kuiskaili:
-- Aline... nouse... nyt on sovitus... saatu... Tahdotoin ajatusteni
rikos oli rikos taivasta vastaan... se vaati uhrin... lapseni ainoan.
-- Sovitus? kuului käheä ääni. Se oli rappeutunut mustaan kiiltävään
nuttuun puettu herrasmies, joka sen kysyi. Silmät katselivat kummasti
syvistä kuopistaan, jotka eivät mitään miellyttävää vaikutusta
katsojaan tehneet.
-- Mitä puhuitte sovituksesta...?
Ei Akseli häntä huomannut. Hän hyssytteli yhä lastaan, jonka suusta
pullahti vettä. Hän käänsi lapsen suun alaspäin.
-- Onnetoin! unohdin ensimäisen toimenpiteen, niin lääkäri kuin
olenkin... Lapseni, pikkuseni... tointui hän vähitellen
säikähdyksestään.
Paikalle saapui pari naista.
-- Hoi, tule tänne, huusi toinen, tänne Alinelundiin!
-- Aline...? huudahti herra, vaan tukahdutti kuitenkin ja alkoi hieroa
lastansa, joka aukaisi elottomat silmänsä ja sitä mukaa heikosti
hengittääkin alkoi.
-- Auttakaa avutonta vaimoani, tuokaa vettä,... tuoltapuolen, osoitti
hän, valelkaa sillä ja hierokaa ohauksia.
-- Hyi! Sihteeri-Timo... sanoi hiljaa naisista toinen.
-- Niin, Sihteeri-Timo... Mies huokasi ja käänsi katseensa salmelle
päin ja nurmelle asettautui, siihen kauvaksi istumaan jäi.
-- Missä olemme? Kutsuitko minua, Akseli kysyi tointunut rouva, kun oli
vedellä päätä valeltu, Guido...?
-- Tässä... Elää...
-- Niin, elää... hänhän...
-- Luiskahti veteen, josta kuitenkin onnistuin pelastaa hänet, jatkoi
herra, joka näki että hetken säikähdys ja tuska olivat kovasti
vaikuttaneet hänen vaimoonsa.
Vielä pullahti vettä pienokaisen suusta ja alkoi hän vähitellen itkeä
nyyhkytellä.
-- Guido... oma... pikku Guido... silitteli rouva lastaan, jonka
hellästi isän sylistä omaansa otti.
-- Nyt on rauhallinen mieleni... Jumalan kiitos! Se on sovitettu ..
sekä täällä että ylhäällä tuolla.
-- Niin, Akseli, sovittu... ylhäälläkin... nyt vasta voinemme alkaa.
-- Sovitettu...? tapaili mies nurmella tuntemattomien sanoja ja katseli
-- outo, mielipuolen katsetta muistuttava ilme silmissään --
avaruuteen.
Mutta saaresta salmen takaa kukahteli käki alkaneen kesän onnea
ennustellen.
Petu parka...
Kauan oli tuo salainen pelko jo Petua ahdistellut. Se oli valvottanut
häntä jo monesti puoliyöhön, Sittekin kun aina nukkua yritti, säikähti
hän pienintäkin pauketta, joka tuntui hänestä kauhealta kuin maan
halkeaminen. Nyt hän niityn yli heinään ajaessaan reessä istuen taas
mietiskeli. Hän olisi tahtonut niistä muillekin kertoa, kysellä, vaan
ei uskaltanut. Nauravat, ajatteli hän, mutta ne uskovat itsekin,
uskovat varmasti, vaikkeivät ole uskovinaan...
Hänen silmänsä olivat raukeat, ja hajamielisenä katseli hän suolle tien
toisella puolen.
-- Mitenhän oikeastaan käy, särkyyköhän kaikki sirpaleiksi...
kaikki...?
Ei hän ollut ensin uskonut, vaan Pilpalla uskovaisten kokouksessa
käydessään oli hihhulien hillitön ilo ja puoleensa vetävä varmuus
hänetkin voittanut. Nehän kertoivat hajalla hapsin ja palavin silmin,
naurun ja itkun vuoroin vaihdellessa toisilleen, kuinka aika oli
tullut, jolloin heidät temmataan täältä...
-- Entäpä jos se sittenkin olisi totta... jos niille nyt oli annettu
ennustuslahjat... ja tuo puhuva lapsi Pietarissa, josta sanomat
kertoivat... epävakaiset ilmat, lumisateet yhtämittaiset. Mutta, ei!...
Sanotaanhan että siitä hetkestä...
Viimeinen ajatus rauhoitti -- vaan hetkeksi. Tuon sanomissa kerrotun
ihmelapsen puhe ja "kolme keskustelevaa miestä taivaan rannalla" ..
olivat ne niin varmoja todistuksia... eli olivathan ne varoittavia
ilmiöitä; niinhän ennenkin ensimäisessä tulemisessa... tähti outo idän
taivaalla... Olihan ennustettu että nuorukaisten pitää näkyjä näkemän
ja... lasten ja imeväisten suusta... Suuri Jumala! anna minulle rauhasi
ja varmuus, varmuus... totuutta pisara tietämättömyyteeni...
Hän kuvaili jo mielessään idän taivasta, joka leimusi palavana, samassa
kuin kauhea jylinä kävi idästä länteen... enkelit yhtäkkiä pilvistä
itsensä ulospuhkaisten... suuret pasuunat huulillaan, sellaiset pitkät,
joita oli kuvissa nähnyt. Niiden hirvittävä pauhu kautta taivaan...
ihmisten valitushuudot surkeat, kohti korkeutta kohotetut kädet...
yhtäkkiä taivaan repeäminen hirveästi paukahtaen ja kirkkaus...
Petu ummisti silmänsä. Sydän sytkytti pelosta ja huulensa sopottivat
rukousta kiihkeää ja sekavaa.
Ladolla hän tuskin sai häkkinsä täyteen ahdetuksi. Mielessä vaan nuo
kuvat kulkupuheiden ja muistamiensa raamatun paikkojen vahvistamina
muuttelivat yhäti muotoansa. Ne olivat kauhistavia kuvia. Hän kuvitteli
mielessään kuun veriseksi, auringon tulta syyteleväksi, kasvavaksi,
kieppuvaksi hirviöksi... ja häntä peloitti. Kun hän ei vielä olisi
valmis...
Hän oli rukoillut jo kauvan illoin ennen maata panoaan, rukoillut
oikein rukoilemisen oppia, anteeksi antoa, sovitusta omasta ja kaikkien
ihmisten puolesta, vaan tuo painajainen ei poistunut. Aamuisin oli hän
virkeämpi, vaan tavatessaan toisia oli hän huomaavinaan jotakin
vaiteliasta ja salaista pelkoa heissäkin, samallaista kuin sekin, joka
häntä ahdisti. Jos minne meni, kaikkialla siitä puhuttiin ja eräästä
kirjasta, jota Petullekin olivat lukeneet, tiesivät päivänkin... Oi,
oi! Se vaan läheni...
Tällä tavoin aamuinen virkeys aina sairaloiseksi muuttui.
Jo alkoi hämärtää kun hän heinäkuormineen salolta palasi. Verkkaan oli
hevonen saanut astua, omin neuvoinsa kulkea. Vanha talon palvelija kun
oli, kuitenkin oikeita teitä osasi. Ei mikään koko pitkän, hänestä
pitkän, päivän aikana ollut hänen huomiotaan herättänyt. Kuni unessa
oli kuormansa kääntänyt, sen päällä lojuen ajatuksissaan kotiin ajanut.
Pihaan päästyään ei häkkiä latoon tyhjentänyt, toisen piti mennä sitä
tekemään.
Sairaaksi Petu itseään valitteli, päätänsä polttavan sanoi. Ei
maistunut ruoka, eikä kahvikaan kelvannut, vuoteelle pyrki. Siihen
päästyään alkoi tulesta ja taivaasta houria.
Hetkeksi raukesi, unen tapaiseen silmänsä ummisti.
Isä rupesi äsken tullutta lehteä lukemaan. Suuresta pyrstötähdestä
siinä kerrottiin. Sen piti kohta näkyä... näinä päivinä... lännen
taivaalla. Lehti puolestaan selitti ettei siitä muka mitään vaaraa
ollut... siivolla kulkisi sivu... muutamien päivien kuluttua katoaisi.
-- Mutta jos ne vain lohduttelevat, koettelevat maailmanlopun pelkoa
puheillaan poistaa. Turhaa tarinoivat... tuleehan se kohta...
Petu se näin puhelee juttuun herättyään taas... lehden käsiinsä haki.
Varmaksi muuttui asia heti.
-- Niin se on... kohta räjähtää, räjähtää!
-- Poika hourii, on vilustunut, isä virkkaa ja äidin konjakkia hakea
käskee.
Ei hae äiti, on salainen uskovaisten ystävä, viinan vihaaja, itsekin
varmasti uskoo maailman kohta loppuvan.
Pilvessä on taivas. Läntisellä taivaan rannalla laajenee pilvien
lomassa laskevan auringon iltainen leimu. Vuoteellaan Petu kuumeessa
väänteleikse, äiti vierellä Jumalasta haastelee, muut nukkuvat. Kohta
äitikin, iltauninen kun on, sängyn pään pohjan penkille painaksen,
nukkuu. Yksin jää Petu hourailemaan ja katsomaan mielikuvituksensa yhä
kirkastamaa valojuormua lännen taivaalla, jota pyrstötähdeksi luulee.
Poskia ja otsaa polttaa kuni tulella, väsyneeltä tuntuu koko ruumis ja
rukousta sopottaen uupuu hän aamupuoleen yötä rauhattomaan uneen, josta
aamuvarhaalla jo mielipuolena herää.
Ei hän raivoo, vaan höpöttää Jumalasta, tulesta, taivaasta, enkeleistä,
pasuunista ja taas Jumalasta... Isä poikansa kummallisen katseen
nähtyään itkuun vääntyy, äitikin erehdystään katuen katkerana ääntää:
-- Petu parka...
Huhtikuulla --98.
Huokauksetonta rakkautta.
Se vasta rakkautta, kun ei tiedä koska se syttyy, kuinka se syttyy ja
kuka sen sytyttää! -- -- --
Ada istui kotitalonsa tikapuihin kiinnitetyssä nuorakiikussa, jonka
lapset olivat siihen laittaneet, ja lauleli lasten laulua:
"Lii, lii, liikkuu, kissan jalka se kiikkuu..."
Hän oli kummallisen leikkisällä tuulella. Pyhäaamun tyyneys ja kirkkaus
ja mikähän lieneekin mielen niin kevyeksi pehmitellyt. Juhannuksena,
joka tänä vuotena sattui lauvantaiksi, oli hän ollut kirkolla, ja nyt
muun väen sunnuntaina sinne mennessä ja osan vanhemmasta väestä jo
lauvantaina jäädessä, tullut kotimieheksi.
Oli nyt toisen palvelustytön, vanhan ruotivaivasen ja rengin kanssa
yksin talonväkeä kotosalla. Ruotivaivainen, Orpo-Aku, lojui
pihanpää-kamarin akkunan alla pientareella, piikatyttönen istui tuvassa
ja luki "sunnuntailukemista" edellisen keskiviikon lehdestä, renki
mihin lienee kadonnut, niin että Ada oli yksin pihalla.
Hän ei ollut enään mikään lapsi. Kahdeskymmenesviides vuosi oli jo
parin, kolmen kesän takana, vaikka sitä ei hänestä itseltään huomannut,
siksi oli hän vielä nuorekkaan ja sirkeännäköinen.
Hän potkasi itseään kiikussa ylemmäksi ja veteli vapaudessaan oikein
pitkään:
"Lii-i, lii-i, liikkuu, kissan jalka se kiik... kuu..."
-- No, sulla ne on nuo laulut, kuului silloin takaa.
-- Onhan mulla, ostatko? vastasi Ada, äänen hyvin tuntien, päätään
kääntämättä.
-- Miksikä en ostaisi, kun tietäisin, millä maksaisi. Rahoillako nuo
vai...
-- Ei rahoilla vähillä, mutta...
-- Ettäkö hyvillä puheilla?
-- Sinunko puheillasi? Pyh!
-- Jos ei minun niin muiden.
-- Entäpäs jos puhuisivat muut omaan pussiinsa? Ja muuten, mitäpä sinun
puolestasi puhuisivatkaan?
-- Sen puhuisivat, minkä puhumaan pyytäisin.
-- Etkö itse voisi puhua kun muita puhemieheksi...
Ada punastui, potkasi kiikkua ja puri huultaan.
-- Puhemiehestäkö puhuit? toinenkin pisteliääksi muuttui. Laulujesi
ostostahan alku oli... mutta sitä suu puhuu mitä sydän ajattelee.
Sitäkö sinäkin. Ada, vielä ajattelet... ja minä kun olen luullut että
olisit jo konttisi Kyöpeliin nostanut.
-- Eikö tuolla silti liene sijaa sinunkin kontillesi? Oli sattunut Adan
arimpaan ajatukseen.
-- Omasi viereiseksikö olet konttiani ajatellut, vai sinnekö vanhojen
poikien puoleiselle mäelle? pisti toinen ja suupielissä kareili tällä
kertaa omituinen salatun ivan ilme, joka tavallisesti oli noille vähän
velttopiirteisille huulille vieras.
-- Miksi sinä minua aina pilkkaat? Sitäkö varten tänne nytkin tulit?
-- Voinhan mennä poiskin; muuten itsehän alotit ivailun.
-- Niin, minä nyt olen kerran sellainen... Tarvitseeko siltä sinun
häijyksi heretä?
-- Tarvinneeko tuota heretä, kun entuudestaan jo on paha. Eihän minun
tosin nytkään olisi tarvinnut enemmän kuin muulloinkaan, vaan kun
sinäkin taas... miksi meidän aina pitääkin riidellä, ventovierasten!
Naapurin Aatu, noin kolmisen kymmenen korvilla oleva nuori mies
istuutui näin sanoen tikapuitten alimmalle piille, katseli Adaa ja
viimeisten sanojensa jälkeen syntyneen pitkän vaitiolon katkaisten
sanoi hän kuin puheenainetta muuttaakseen:
-- Mansikatkin ne jo ovat kypsiä.
Ada ajatteli ja muisteli juuri, että Aatu ja hän todellakaan tuskin
koko elinaikanaan olivat kunnon puhetta keskenään vaihtaneet. Eiköhän
tuota edes pilanpäiden sopisi kerran koettaa? Entistä alemmalla äänellä
hän sentähden vastasi:
-- Joko lienevät...
-- Ovat. Minä tulenkin marjasta ja ajattelin tässä nyt, että...
Hän haki aitan takaa heinikosta omatekoisen tuohisen, joka oli täynnä
tuoreita mansikoita.
-- ... että jos sinäkin tahtoisit maistaa. Eikö mennä tuonne rannalle
haavistoon istumaan? Olisi tuo hiukan naurettavaa, jos joku kirkolta
tulija löytäisi meidät tässä yhdessä marjoja syömästä.
-- _Meidät_... Tuo oli Adalle niin kovin outoa. Sanaakaan sanomatta
nousi hän kiikusta ja asteli Aatun rinnalle. Äänettöminä he sitten
laskeusivat tähkäätekevän rukiin aitaamaa heinikkopolkua
rantahaavistoon, jossa nurmelle istuutuivat.
Kun marjatuohinen oli puhtaalle heinikolle yhtä etäälle kumpaisestakin
asetettu, otti Aatu heinänkärellä mehevän mansikan suuhunsa ja sanoi:
-- Minkähän tähden ihminen on niin paha?
Ada hypisteli havunneuloja marjojen välistä ja vastasi enemmän omille
ajatuksilleen kuin Aatun filosofiseen kysymykseen:
-- Ethän sinä ole paha; minähän olen paha ollut...
-- Lienetkö tuota sinäkään sen pahempi kuin muutkaan...
-- Elä sano, kyllä olen...
-- Enhän minä ole sanonutkaan, että ei sinussakin olisi pahaa ja
hylättävää, vaan minusta tuntuu sittekin siltä kuin...
-- Miltä? Sano pois, kehoitti Ada, kun Aatu yht'äkkiä tuumivana
keskeytti.
-- En tiedä kehtaisiko tuota... enkä minä oikein osaa. -- Syöhän
sinäkin marjoja!
-- Kyllähän minä syön, vaan itsehän et... Sanohan nyt kuitenkin, mitä
ajattelit.
-- Niin... arvelin sanoa, että minusta tuntuu siltä kuin... Ei, en minä
osaa... etkä sinä ymmärrä sitä, kun en ymmärrä itsekään.
-- No, mitä se sellainen...? Sano nyt vaan!
Aatu katsoi heinikkoon, katsoi Adaan, järvelle ja taas Adaan, ja
kietaisten yht'äkkiä kätensä Adan vyötäreille sanoi hän aivan
tulipunaisena ja melkein hätäillen:
-- Voi, kun sinä olet minusta hyvä!...
Ada punastui, katsoi heinikkoon, järvelle, Aatuun ja taas heinikkoon ja
oli vaiti. Aatun käsi sai jäädä vyötäreille.
-- Ethän, hyvä Ada, pidä minua häijynä?
Ada katsoi Aatun silmiin. Ne näyttivät rehellisiltä ja oli niissä
entistään somempi ilme. Hän kietasi kätensä Aatun kaulaan ja sanoi:
-- Sinä olet ollut minusta oikein hyvä jo kauvan, en voi sanoa kuinka
kauvan, mutta oikein, oikein, _oikein hyvä_ olet sinä vasta nyt...
siltä ainakin tuntuu.
-- Ada...
-- Aatu...
-- Niin, molempien nimet alkavat aa:lla, tokasi Aatu hämillään, löytäen
nimistäkin synnynnäistä sopusointua.
-- Voitko nyt jo sanoa, mitä äsken et voinut?
-- Ajattelin sanoa, että minusta tuntuu siltä kuin minä sinua...
rakastaisin...
-- Aatu!...
-- Ada!...
Tässä rakkaus poltti molempien sydämistä väliseinät, niin että kahdesta
tuli yksi, mutta tänäkään päivänä eivät he vielä tiedä, kummastako
kipinä ensin syttyi.
Ei koskaan.