"Seura", silloin Kuopion komein, sittemmin niin onneton "Seura"
["Seura" paloi sittemmin], teki laiturista lähtöään. Ikävälle näytti
kaikki. Tuuli painoi piipusta pullahtelevan savun saattavien rannalla
seisojien silmille. Vähä olikin ihmisiä lähdölle saapunut, olihan
hiukan hienostoa tuttuamme kaunotarta ja hänen ikävöivää tätiänsä
saattamassa. Akselia ei näkynyt.
"Seura" huusi -- siihen aikaan ei vielä soitettu -- huusi kolmatta
kertaansa. Silloin saapuu rantaan pieni tyttönen kädessään suuri
kukkaiskimppu. Hän ehtii sen juuri Alinelle antaa ja kuiskata:
-- Sen sisässä on jäähyväistervehdys Akseli-herralta paperilapussa.
Lukekaa se heti rannasta päästyänne. Sieltä löydätte myös unohtamanne
rintaneulan, selityksen siihen ja kaikkeen...
-- Köydet irti!
Ja laivan siivet ponnistelevat vettä vastaan ja laineet lyövät
laitoihin niin surullisen kolakasti. Syksyinen sankka sumu on selvennyt
ja tuon tuostakin vilahtaa aurinko pilvien lomasta tehden huikaisevia
valojuovia veteen.
Kun "Seura" sivuuttaa Vasikkasaarta, ajaa vossikka täyttä laukkaa alas
rantaan. Kärryissä istuvista herroista sanoo toinen:
-- Se menee jo tuolla...
-- Noo, _reverte!_ oli lakooninen vastaus.
-- Mutta kun siinä menee mukana tuo tuntematon... niinhän Akseli sanoi.
-- Mitäpä siitä, annoithan rintaneulan jo Akselille. Tunsikohan Akseli
hänet? Hän näytti hiukan omituiselta...
-- Annoin kyllä, vaan olisinpa ollut huvitettu näkemään tuota "rouvaa"
-- rouvaksihan Akseli häntä sanoi.
-- Minnekä ajetaan, kysyi vossikka.
-- Takasin -- kapakkaan.
-- Niin, kapakkaan ja huomenna hevoskyydillä vaiko jo tänään, kysyi
harmistuneena toinen.
-- Hyvä huommenna, paras tänäpäivänä.
Akseli oli tavannut molemmat tuttavansa Alinen portilta palatessaan ja
he olivat ilomielin ilmaisseet löytönsä hänelle.
Hiukan hämmentyen oli hän selittänyt puuhaavansa rintaneulan
palvelijansa kautta omistajalleen.
-- Tunnetko ehken hänet, olivat he kysyneet.
-- Noo, hän oli kylpyvieraita... oli Akseli jotenkin tyynesti
vastannut, sillä hän oli huomannut, etteivät he olleet häntä tunteneet.
Saatuaan neulan, meni hän kotiinsa, kirjoitti suurimmassa kiireessä
selityksen sen takasinsaantiin ja liitti jokseenkin kaihoisat
jäähyväisensä paperille, jonka jätti palvelustyttösen rantaan
vietäväksi. Itse kulki hän kujakatuja pitkin melkein juoksujalassa
niemelle ja niin aivan peräniemelle, jonne istui "Seuran" sivukulkua
odottamaan. Sen oli kirjeessä niin sopinut.
Tuskin oli hän istuutunut niin jo sai seisalleen nousta, sillä Seura
tulla tohkasi salmea pitkin. Ahmien katseli Akseli ohikulkevaa alusta
ja nähtyään parin liinoja laivasta liehuvan, heilautti omaansa hiukan,
vaan käsi hervahti ja häneltä pääsi heikko huudahtus.
-- Anteeksi... kuiskasi hän mielenliikutuksestaan melkein
mielipuolena... hyvästi...
Ja hän jäi tuijottamaan laivaan, josta valkoinen nenäliina yhä
vilkutti. Hän sitä tuskin näki. Hänestä tuntui kuin olisi hän äskettäin
tehnyt anteeksiantamattoman rikoksen eikä kuitenkaan tehnyt sitä. Aikoi
heittäytyä laineihin, jotka laivan kokasta lähteneinä rannan syliin
kuollakseen kiirehtivät...
-- Anteeksi... Aline...! -- Hän vilkutti.
Vaan pilvinen taivas oli revennyt ja suuresta pilvien railosta paistoi
aurinko suoraan veden pintaa vasten alkaen Susisaaresta Hietasaloon
päin ja niin häikäisi häneltä selän takaa maat ja metsät. Näytti siltä
kuin ei maata olisikaan lähellä ja kuin "Seura" olisi laskeutunut jo
alas merta taivaanrannalla näkymättömiin.
Sinne näytti olevan niin pitkä matka, ääretön aivan...
Ja Akseli tuijotti yhä taivaanrannalle, vaan ei sieltä mitään näkynyt.
Kallanselkä kohisi ja vaahtopäiset aallot kohoilivat vimmatuina,
ikäänkuin eivät koskaan olisi aikoneet asettua.