Hitaasti hellittää syyskuun yö huokailevan Kallanselän seudut
hallaisesta hyväilystään ja lännen leutoinen leyhkä ajelee ilkeitä
usvapilviä pois lahtien poukamista, hitaasti haihtuu hämärä ja
paljastuu päivän ajaksi pilvinen taivas. Vain hetkeksi. Tuuli kääntyy,
kiihtyy, tuo pilviä muhoilevia ja mustia, jotka uhkailevat maata ja
paljastuneita puita pitkällä, ikävällä ja yhtämittaisella sateella.
Tunnotonna kiidättelee tuuli keltaisia lehtiä sinne ja tänne ja
ryöpyttelee niitä joukoittain pitkin puiden runkoa ylöspäin ja sitte
itse ilkeästi ulvoen latvoissa naurahtelee, kun ei noilla lakastuneilla
lehdillä ole kylliksi voimaa tarttuakseen takaisin onnettomien emojensa
ojennetuihin oksiin.
Kello on noin seitsemän seudussa. Autiona on kaupunkilaisten kesäinen
mielipaikka. Kenenkä mieli sinne enään teki, varsinkaan noin pilvisen
päivän varhaisena aamuna. Rastaat vaan lennellä lepsuttelevat räkättäen
puusta puuhun, nekin poislähdöstään puhellen ja toisiaan odotellen.
Vaan näyttää siltä kuin ei niemi nytkään olisi unhotettu, sillä
oikeanpuolista rantatietä astelee jokunen herrasmies. Hän tähtäilee
taakseen ja kurkkien kaikille puolille kulkee arkana kuin omantunnon
vaivoissa vaeltava pahantekijä.
Se on Akseli. Uskollisena sanalleen, kummalliset ajatukset mielessään
astelee hän kylpyhuoneen ja ravintolan välitietä. Hän on viettänyt
unettoman yön, jonka kuluessa jos jotakin on jo ajatella ehtinyt. --
Entäpä jos Aline ei tulisikaan, ajattelee, jos ei pääsisi taikka jos ei
tahtoisikaan... Mutta jos hän jo odottaa...?
Hän kiirehtii kulkuaan. Tuulenpuuska ryöpyttelee lehtiä hänen
silmilleen, ja ne kun hänen jalkojensa alla kahahtelevat, säpsähtää hän
ja takaisin kääntyä aikoo.
-- Minä narri...! lähden tuulta takaa ajajaan... Eihän täällä ketään
ole, mutta jos on, niin...?
Rannan raidassa räkättää harakka räikeää nauruaan. Akseli kumartuu
maahan kiven mukuraa ottaakseen ja sillä sitte mokomaa räähkää
heittääkseen. Kiven asemasta löytää hän hopearahan. Aikoo sillä
harakkaa heittää, vaan jo liipoittelee lempo myötätuulta salmen yli
Varvisaareen päin. Mitään ajattelematta pistää Akseli rahan taskuunsa
ja jatkaa matkaansa. Yhä vaan kuitenkin mielensä mutaisena myllehtii.
Hän ei saa pois ajetuksi ilkeitä ajatuksiaan. Viime yön lyhyet unet
ovat niitä entistään enemmän elvyttäneet.
-- Pois olisi paras mennä... Entäpä jos hän tulisi taikka jo on
täällä... Jumalani!... onko minulla kyllin voimaa... Ei, ei... minulla
täytyy olla... täytyy, täytyy!
Hän on tullut kentän laitaan. Keskellä kenttää juoksentelee
edestakaisin pieni poikanen paperileijaa perässään vetäen. Tuuli tempoo
sitä ja väliin hellittää. Vähitellen kohoaa se ylös pyörteen mukana ja
riemuiten poika soluttaa hienoa rihmaa kerästä kädessään. Akseli menee
pojan puheille.
-- Mitä teet? kysyy hän.
-- Näettehän, vastaa poika välinpitämättömästi ja soluttelee vain yhä
rihmaa kohoavan leijan jälkeen.
-- Aiotko laskea sen ilmaan?
-- Siellähän se jo on, vastaa nenäkkäästi poika.
Se leijui jo korkealla ja pieneni pienenemistään. Akselia suututtivat
pojan vastaukset.
-- Niin, mutta tällä tavalla ilmaan?
Hän otti yht'äkkiä rihman riemuitsevan pojan kädestä, katkaisi sen ja
yhä korkeammalle kohosi köykäinen paperi. Poika pillahti itkemään.
-- Se ei... ollut... o... ma... ni...
-- Kenenkäs sitte?
-- Vanhemman veljeni, joka vielä jäi nukkumaan. Omin luvin sen otin kun
näin niin kovasti tuulevan. Nyt... minä... sa... an... se... elkääni,
itki poloinen aivan ääneen.
-- Tee uusi!
-- Uusihan se olikin. Eilen juuri veljeni osti uuden rihmarullan ja
sekin meni... ui... ui... ui... uih!
Akselia säälitti ja hän antoi löytämänsä rahan pojalle, jonka kasvot
kirkastuivat ja itkukin siihen loppui.
-- Ota tämä. Tehkää molemmat uudet ja isommat.
-- Kaikkiko? kysyi poika, joka ehkä ensi kerran elämässään sai noin
suuren rahan.
-- Niin, vastasi Akseli. -- On ehkä parempi että tuo veitikka meneekin
täältä pois, ajatteli hän yksin.
Poika puristi rahaa ja muistamatta kiittää läksi hän kenttää pitkin
loikkimaan ja huusi mennessään:
-- Nyt laskemme ilmaankin ja monta...
Akseli hymyili kujeelleen ja katsoi paperileijua. Se oli kadonnut
näkymättömiin.
Mutta hänen silmänsä saivat uuden katsottavan. Pitkin Härköniemeen
menevää tietä kentän laidalla kulki kuin keijukainen hänen "öittensä
unelma ja päiviensä valo", Aline. Tuuli painoi tiukkaan höllän hameen
hänen viehkeää vartaloaan vasten. Heti oli Akseli hänen kupeellansa.
-- Kuka oli tuo naurava ja teuhaava poika, joka juoksi vastaani?
Akseli kertoi ja Aline vielä kysyi:
-- Miksi et antanut pojan iloita?
-- En tiedä oikeastaan.
He poikkeutuivat polulle vasempaan. Se laskeutui Härköniemeen. Akseli
vilkasi taakseen ja tarttui Alinen käsivarteen.
-- Tulithan?
-- Kuinka...? Lupasinhan; et suinkaan epäillytkään?
-- Enhän... vaan... luulin... kun ilma on noin myrskyinen ja...
Hän hämmentyi hiukan.
-- Mutta miksi olet niin kummallinen? Olet jo kauvemman aikaa...
-- Ei mitään... ajattelin vain... että... että... sinä menet kohta
pois...
He olivat tulleet itse niemeen.
-- Istutaan tuohon nurmelle, ehdotti Akseli.
-- Ei! Mennään kävelemään. -- Kuinka petäjät nyt kummallisesti
kohisevat!
-- Niin, se on riemuhuutoa ja samalla sääliä...
-- En ymmärrä.
-- Niin... mutta istutaan. Minä selitän. -- Näetkös, nuo paksut petäjät
tuossa... ne ovat sellaisia syrjästä katsojia, jotka riemuitsevat
sentähden, etteivät tuulet ja tuiskut niille mitään mahda, mutta ne
säälivät samalla koitoja koivuja ja pihlajaparkoja, jotka kylmän
kosketuksista lakastuvat ja jos taas kuumuuskin liiaksi rasittaa --
kuolevat. Itse säilyttävät ne kauvan tuoreutensa, terveytensä, melkein
siksi kuin vanhuuttaan väsyvät, lahovat, loppuvat...
-- Kuinka kummallisesti sinä puhut... Miksi -- niin --?
-- Se on luonnon määrän mukaista, jatkoi Akseli silmiään pois Alinesta
luomatta. Toisilla on toinen voima, toisilla toinen. Niin on, jatkoi
hän yhä, kiertäen oikean kätensä Alinen vyötäreille, -- niin on usein
laita ihmiselämässäkin...
Näin puheli hän kauvan hajanaisia haaveitaan, Aline ei ymmärtänyt
oikein, tuskin tarkkasikaan.
-- Kuuleppas kuinka kiihkeänä tuuli suhisee puissa... hän sanoi ja
painautui lähemmäksi Akselin povelle. Tuliset silmänsä katselivat
pitkin Kallanselkää, katsoivat niinkuin katsotaan silloin, kuin ei
oikeastaan mitään katsota. Vaan silloin kuitenkin nähdään niin paljo,
ettei puoliakaan voida kertoa niistä näkemistä. --
Hän näki tuuhean tammiston, jossa tuuli soitti. Sen takaa vauhdilla
vierivän, välkkyvän Rheinin vuon, kotirantansa, jolla nuorukainen
banjoa soitti. Tuulen humina tammistossa tuntui tyyntyvän ja tuliset
sävelet nuorukaisen soittimesta kaikuivat hänen korviinsa. Niissä oli
tunteen tulta ja mukaansa tempaavaa lempeyttä noissa sävelissä. Mutta
tuolla nuorukaisella oli vaaleansiniset silmät... tukka, niinkuin
tulisella etelän lapsella ainakin, kiharainen, tumma... sen huulet
näyttivät liikkuvan ja kuni tuulen tuomana saapui hänen korviinsa
kuiskaus: "Aline, Aline... et aavista lempeni suuruutta... et sisäistä
ääntä sydämessäni... Minä en saisi rakastaa sinua... mutta minä en
_voi_... minä _en_ voi." Hän tunsi polttavien huulien koskettelevan
huuliaan, otsaansa, poskiaan ja hän sulautui kuumaan pitkään syleilyyn
ja itsekin tunsi hän syleilevänsä...
Ja he istuivat vieretysten kumpikin itkien, kuin äitinsä kadottaneet
lapset. Akseli kädet Alinen kaulan ympäri kiedottuina rukoili:
-- Älä unhoita minua, Aline, älä unhoita... niin paha kuin olenkin...
-- Enhän voi jos tahtoisinkin.
-- En minäkään; etsin sinut vaikka Himalayan korkeimmalta huipulta...
etsin sinut, Aline, kuuletko... etsin ja omistan.
Akseli hiveli hellästi hänen hiuksiaan.
-- Sinä enkelini... pyhä... puhdas... niin, annathan anteeksi... Enhän
olisikaan... en tahtonutkaan ja kuitenkin...! Vaan sun silmäsi...!
pyhyyttä loistavat... puhtautta, lempeä... Voittamaton viattomuus...
lapsen puhtaus ja... olen aivan hullu... annas kun katson niitä,
onneton... ne puhdistavat tahtomattani tahrautunutta... Voitko antaa
anteeksi?
-- Voin ja tahdon ja kuitenkin... pois lähdemme täältä... pois!
Tuuli oli yhä kiihtynyt, hongat huojuivat ja kuivat oksat ruskivat ja
ratisivat ja lehdet lentelivät levottomina sinne ja tänne. Kun he
kerkiävät kävellä hiukan, lennättää tuuli kellastuneen koivun lehden
Alinen povelle, johon se takerraikse kiinni. Aline ottaa sen käteensä
siitä, sitä Akselille näyttäen katseensa maahan kääntäen sanoo:
-- Tuossa _olisin_ nyt minä...
-- Ja minä, sanoo Akseli, olisin pakkanen ja talvi, joka sen siksi
laati ja teki, vaan Jumalan kiitos... ei, ei! -- Antaakohan Jumala sen
anteeksi...?
-- Talvi... takatalvi... kuihtuvat kukattomat ruusut... ilotoin
lintujen laulu... Sitähän ei Jumala tahtone... Olisiko se ollut
takatalvea vai...
-- Takatalvea toivottavasti... pian haihtuvaa tarkoitan.
Ei hän sitä oikein itsekään tiennyt.
-- Niin se _oli_ sitä, vaan sinun täytyy muuttaa mielesi kesäiseksi.
-- Tahdotko sen?
-- Josko tahdon...?
-- Niin, minäkin tahdon ja tahdon tulla sovittavana, niinkuin
näyttäytyy sumupilvien takana piilotellut päivänpaiste ensikerran
takatalven perästä ikäänkuin anteeksi anovana ja uudesti luovana.
* * * * *
-- Ketä ne olivat, tunsitko?
-- Hitto heidät tuntekoon, vaan madonna oli nainen naisekseen.
-- Oli tosiaankin, _veniant mille, sicut ille!_ [näyttäytykööt tuhannet
niinkuin tuo!]
-- Sano edes _illa_.
-- Ei, minä tarkoitan tuota herraa... Luulenpa olevani mustasukkainen
hänelle... Kukahan lie ollut?
-- En joutanut katsomaan, naista katsoin.
-- Niin minäkin... Vaan mitä he täällä tekivät?
-- Varmaankin rakastuneita.
-- _Rendez-vous_ näin varhain!
-- No, ehkä sitte kesäasukkaita maalta läheltä. Mennäänpä Härköniemeen,
jos on venekin siellä.
Ne olivat kaksi kesälomalta Helsinkiin menevää ylioppilasta jostakin
Kuopion takaa -- ja olivat "Seuran" lähtöä odotellessaan kävelylle
lähteneet. He poikkesivat Härköniemeen, josta olivat nähneet Alinen ja
Akselin tulevan, tarkastelivat rannat, vaan ei siellä mitään venettä
ollut. Niemen ohi sousi vanhanpuoleinen mies kaupunkiin päin. Luullen
sitä tuntemattomien soutumieheksi kysyivät he:
-- Ketä te kyyditsitte?
-- Mitäh? huusi mies ja lakkasi soutamasta.
-- Mistä olette ja keitä olivat kyydittävänne, toinen herroista
harmistuneena huusi.
-- Misteekö oun? Tuolt' oun Lintulahesta. Tahtosko ne herrat souvattoo
ihteesä?... Häh!
-- Mene jos Pisalle...
Tuuli painoi ukon venhettä. Hän alkoi soutaa. Uteliaat aikoivat juuri
lähteä pois kun toinen huudahti: "Kas, tätä!" ja näytti toiselle maasta
löytämäänsä rintaneulaa. Molemmat tarkastelivat sitä ja siinä oli kiven
muotoinen sileä osa, johon oli kaiverrettu sana: _Aline_.
-- Ahaa! Jo ajattelinkin...
-- Mitä ajattelit, roskaa...
-- Oli miten oli... tämä pitäisi saada annetuksi tuolle
omistajattarelle, sillä hänenhän se kuitenkin on.
-- Oletko varma?
-- Noo... jos en niin varmakaan... Mutta saakurin sievä se on! Katsopas
vaan... eivät vain liene jalokiviä...?
-- Panetko boolin jos ovat?
-- Vähintäinkin sen. Mutta arvelepas jos...
-- Jos?
-- Asiassa olisi jotakin...
-- Jotakin kieroa, tarkoitat?
-- Niin eli...
-- Entäs sitte?
-- Eipähän mitä. Minä vaan olen iloinen, että löydän jotakin syytä
kutsuakseni tätä kaunista nientä vähän hienommalla nimellä kuin
Härköniemi.
-- Mitä ajattelet?
-- Mitä sanoisit _Alinelundista?_
-- _Alinelund!_ Mainiota!
He läksivät kaupunkiin ja laineet laulelivat ja hongat humisivat
hyvänsuopaisesti ristiäisvirttä. Niin ainakin noista kahdesta tuntui.
[Tarkoitettua nientä on kutsuttu Alinelundiksi aina viime aikoihin
asti, kunnes Kuopion suomalaisen lyseon konventti sen juhlallisesti
risti _Unholaksi_, mikä nimitys nyttemmin on yleisesti käytännössä.]