Näin kului noin kolme viikkoa. Aline oli jo parantunut ennen, vaan
varovaisuuden vuoksi oli lääkäri pyytänyt joksikuksi ajaksi matkan
lykkäystä. Aline kyllä tiesi olevansa aivan terve, vaan kun tätinsäkin
oli yhtä mieltä lääkärin kanssa, viipyi hän, ollenkaan tietämättä
valheellisista halpamaisista jutuista, joita hänen selkänsä takana oli
sepitelty. Akseli oli myöskin rauhoittunut. Hän tutki itseänsä ja tuli
vakuutetuksi, ettei hänen suhteessaan Alineen oli tapahtunut mitään
muutosta. Alinen parannuttua oli hän käynyt häntä tervehtimässä,
uskaltamatta ja tahtomatta kumminkaan hänelle mitään kulkupuheista
kertoa. Olivat he sittemmin kolmisin, Aline, tätinsä ja Akseli
kävelleet kauniimpina päivinä ulkonakin.
Eräänä iltana -- se oli viimeinen ennen eroa -- he taas kävelivät
kolmisin niemelle kylpyhuoneen ohitse.
Syksy teki uutterasti tuloaan. Halla oli koivujen lehdet haalentanut ja
tuulen leyhkä lennätteli niitä leppeästi ja kuni säälien laski
elottomat lehdet entisten elottomien kuolinpeitteeksi. Vierrepaikat
tien molemmin puolin olivat paksussa lehtipeitteessä, keskellä oli
vähemmän ja siinä kulki Aline tätinsä ja Akselin keskessä. Äänettömiä
olivat kaikki kunnes täti kysyi:
-- Tuleeko talvi jo piankin?
-- Niin, tuleeko talvi jo piankin, yhtyi Aline.
Akselin ajatukset kiertelivät muita maita, saihan kuitenkin sanotuksi:
-- Sitä on vaikea sanoa. Usein menee kauvankin ennenkuin lumi luo
viimeisen peitteensä ja Pohja laittaa lujat lukkonsa kala-aittoihin ja
pusertaa viimeisenkin elinvoiman riutuvasta luonnosta. Usein taas talvi
tulee aivan odottamatta, tarkoitan keväällä, silloin kesää odotetaan...
-- Keväällä...!
-- Sehän lienee surullista...
-- Ei ole talven tulo mieleistä muutenkaan, vaan kun odottamaton
takatalvi ryöstää kaikki kevään ilot ja kalleudet, niin epätoivoiselta
tuntuu elämä. Muuten talveakin on monenlaista.
-- Kuinka niin?
-- Niin, mitenkä niin?
Ei Akseli enään mitään vastannut, ajatteli vain omaa aavistamaansa
talvea. Vaan Aline ei hellittänyt.
-- Todellako? Kuinka silloin käypi, kestääkö talvea sitten toiseen
talveen... eikö kesää sitten tulekaan?
-- Tulee joskus, useinkin, vaan ei niin ihanaa. Takatalvi ryöstää
hempeimmät kevään kukat ja ruusut kuolevat kukattomina, lintujen laulu
on ilotonta. Ihmisrinta vaan toivoo talvea, kovempaa, ankarampaa, joka
kuolettaisi hänetkin kun kerran kaikki...
-- Hyi! Sinä olet katkera, Akseli, peloitat. Et saa puhua noin.
-- -- -- Takatalvi...? lintujen laulu on ilotonta ja... Akseli, ethän
niin sanonut?
-- Sanoin, kaikki on mennyttä silloin kuin kevät muuttuu talveksi, kun
toiveet eivät toteudu...
Tätiä ei kävely miellyttänyt enään.
-- Käännytään, sanoi hän miettiväisnä.
He kääntyivät. Täti asteli edellä, Aline ja Akseli keskustellen
jälessä.
-- Siis viime kerran näen sinua nyt?
-- Ei, onhan aikaa huomenna. "Seura" lähtee vasta kello 10; voimmehan
sitä ennen vielä tavata.
-- Missä? kysyi Akseli kuivasti.
-- Akseli, älä ole noin katkera. Tulemme tänne... tuonne Härköniemeen,
siellähän kesälläkin istuimme. Elämme muistoissamme.
-- Vaan virkistääksemme niitä että ne sitä selvempinä ja useammin
esiintyisivät sitte kun kaikki on mennyttä. Ei! paras on ett'emme niitä
enään verestä... vaikka eihän syy ole sinun... suo anteeksi... ei, en
tiedä oikeastaan... minä lähden jo nyt pois, vaan ei, ei...
-- Ettekö joudu jo, kiirehti täti.
Yhdessä kävelivät he sitte kaupunkiin päin melkein ääneti, täti vain
koetti pitää puhetta vireillä, vaan vastaukset olivat lyhyviä, joskus
aivan sattumattomia. Aline käveli ajatuksissaan ja Akseli siinä sivulla
ei saanut katsettaan pois hänestä. Hän näki vaan hohtavan valkean
kaulan, jolle öinen musta tukka oli vastakohtana kuin tähdetön yö
Juhannuksen aikaiselle päivälle, ja säteilevät silmät, joista hellitti
kesäinen kuumuus hänen silmiinsä ja sieltä syksyiseen sydämeensä.
-- Minä tulen, Aline, tulen kuitenkin aamulla sinne... kuiskasi hän
hyvästiä heittäessään, ja tädille jätti hän ainaiset hyvästit.