Seuraavana päivänä Kuopiossa oli monet kahvikekkerit ja jokaisessa sama
juttu keskustelunaiheena. Asia oli alkanut siitä että Hätisen matami
varhain aamulla oli aika kyytiä kulkenut kaupungin lääkäriin ja tiellä
sinne tavannut hyvän tuttavansa Tiihoskan. Tälle kertoi hän kuinka
kaupungissa koko kesän vieraillut ulkolainen neiti eilen tanssijaisissa
oli vilustunut ja nyt tarvitsi lääkäriä.
-- Mutta eihän eilisiltana ollut kylmä, oli Tiihoska huomauttanut.
-- Niin, mutta hänhän on niin hieno ja hento ja tottumaton kylmään,
sitäpaitse kuului kävelleen hetkisen tanssin lomalla ulkona erään
herran kanssa viileyttelemässä.
-- Aa, kyllä ymmärrän... Kuka herra se oon ollut?
Tiihoskalla alkoi jo olla kiire. Hänen piti mennä kauppias Gulmanniin
pesujen tekoon, vaan sitä ennen olisi hän tahtonut täydentää tietojaan
uutisesta, vaan Hätisen matami ei sanonut tietävänsä. Vilauttihan vaan
hyvästellessään vasenta silmäänsä merkitsevästi -- se oli nyt hänen
tapansa -- ja juoksujalassa läksi lääkäriin.
Gulmannin kyökissä Tiihoska kertoi sisäkkö-Annille, kuinka kaupungissa
vieraillut ulkolainen neiti eilen tanssijaisten aikana oli _pitkän_
aikaa tanssin lomalla kävellyt _hiestyneenä_ erään tuntemattoman herran
seurassa ulkona ja vilustunut, _eikä koko viime yönä nukkunut
ollenkaan_. Tänään oli pitänyt lääkäri hakea.
-- Mistä te nyt jo sen tiedätte... näin varhain? kysyi Anni.
-- Mistäkö tiedän? Kyllä minä tiedän, minä, Hätisen matamihan se
lääkäriin mennessään kertoi asian aivan sanasta sanaan niinkuin minä ja
lisääkin, vaan kaikkia ei sovi kertoa tuommoisille nuorille tytöille
kuin Anni on. Mutta matamin kanssa me olemme hyvät ystävät.
-- Niin olettekin, ajatteli Anni, ja monen muun matamin kanssa myös.
Ei hän omasta puolestaan asiaa sen enempää udellut, arvasihan hän lopun
itsestään, vaikka hän ei paljoakaan uskonut Hätiskän höpötöksiä.
Hänestäkin kun jo olivat levitelleet... Hän kaatoi kahvia Tiihoskalle
ja vei sitte kahvikannun saliin herrasväelle. Siellä oli vasta rouva
valveilla.
-- Hyvää huomenta, Anni, onko Tiihoska jo tullut?
-- On, rouva, hän on kyökissä. Viedäänkö herralle jo kahvia?
-- Ei, annetaan hänen nukkua, hän viipyi myöhään eilen tanssijaisissa.
-- Oliko siellä se ulkolainen neitikin, uskalsi Anni kysyä.
-- Oli, mitä sitte?
-- Tiihoska kertoi hänen nyt olevan vaarallisesti sairaana. Se oli niin
salaperäinen tuo Tiihoska.
-- Niinkö? Anni saa mennä jo kamariani siistimään.
Anni teki kuten käskettiin. Rouva meni kyökkiin Tiihoskaa
puhuttelemaan.
Jo ennen aamiaista meni hän sitten kävelylle, mutta käski ennen
ulosmenoaan Annin keittää ja tarjota Tiihoskalle leivän kanssa kahvit.
-- Vieläkö tuon kieli voiteita tarvinnee, ajatteli Anni itsekseen.
Rouva ei malttanut olla pistäytymättä naapuriin. Hän pyysi naapurin
rouvaa aamukävelylle eikä voinut olla arveluitaan hänelle kertomatta.
-- Niin, jo olen ajatellutkin... niin vapaata se on ollut koko kesän...
mokomakin lerttu...
Näin juttua jauhettiin. Puolenpäivän jälkeen oli jo yhdestä höyhenestä
kasvanut kokonainen kana. --
Akselikin oli jo aikaiseen saanut Alinelta kirjelapun, josta tiesi,
ettei vilustuminen ollut erittäin vaarallista, vielä ainakaan, vaan
että Alinen matka oli pariksi viikoksi lykkääntynyt. Mutta noin neljän
tienoossa niemelle mennessään tapasi hän Timon, joka oli ollut kyllin
herkkä akkojen puheita uskomaan ja oli kyllin raaka ja epähieno
kertoakseen Akselille pistellen kaikki kuulemansa, joissa ei toden
totta Alinen mainetta säästetty. Tiedettiin sekin, että Aline ja Akseli
syreenipensastossa olivat toisiaan suudelleetkin.
-- Niin, niin pitääkin tehdä. Sittehän vasta olet varma saaliistasi.
Onhan melkein pakko sinun saada eli, jos paremmin sanon, ottaa Aline,
puhua räätysteli Timo.
-- Riittää! Niin voit ajatella ainoastaan sinä, jolle ei mikään tunne
ole pyhä. Jos uskallat vielä jotakin mainita, en tiedä mitä teen. Tyttö
on niin viaton että pelkkä nimen mainitseminenkin sinun seurassasi on
jo loukkaus häntä vastaan.
-- Luulenpa melkein että olet syytön, vaan kun ajattelen että sinäkin
olet ihminen ja mies, ja kun muistan hänen muotonsa muhkeuden ja
joustavan käyntinsä ja...
-- Konna! lopeta jo! Saastasi tarttuu jo... Eikö sulia ole sydäntä eikö
armoa, sääliä... lopeta, lopeta!
-- Niin lopeta sinäkin jo. Luuletko muita parempi olevasi. Onhan sun
nyt hyvä olla... olethan varma rakkaudessasi.
Akseli ei voinut kestää. Takaisin kaupunkiin kääntyi hän, Timon
eriämään sai kuin saikin. Toista tietä kumminkin ajatuksissaan takaisin
niemelle asteli, siellä hän ennenkin oli huolensa haihdutellut.
Mutta kummalliset, entistä oudommat olivat ajatuksensa.
Hän oli tehnyt skandaalin... miten poistaa se? Mutta eihän sitä kukaan
uskoisi... Kateus... sehän uskoo kaikkea. Niin, niinhän pitääkin
tehdä... sittenhän olisi varma... Ei, pois se ajatus! Hänhän rakasti
Alinea. Olikohan se puhdasta? Oli, ainakin ollut... olihan se
vieläkin... Mutta Aline menee pois, ehkä ikipäiviksi... Vaikkakin, ei,
ei...! Mutta sittehän hän...
Tuo ajatus kalvoi hänen kokematonta mieltänsä.
Eikö muuten...? kysyi hän jo itseltään. Vaaka kallistelihe. Hän tahtoi,
halusi Alinen omakseen ja tuo varmuus painoi vaakaa alaspäin.
Itsetietämättään oli hän istuutunut eräälle penkille. Siinä istui hän
kauvan ohikulkevia huomaamatta. Sairaloiseksi käynyt mielensä liiteli
tuntemattomissa maailmoissa; kiusaavan oudon äänen kuiskaukset
painoivat vasten tahtoakin vaakaa alaspäin.