Aikana, jolloin seuraavat seikat tapahtuivat, -- siitä onkin jo kauvan
-- ei Väinölänniemi Kuopiossa tarjonnut samallaista näkyä kuin
nykyisin. Puut olivat oksaisemmat, tuuheammat, nythän niistä -- ehkäpä
syystäkin -- oksia syksyin karsitaan, niin että "peräniemikin" pian
alkaa näyttää pylväskäytävältä, jonka yläosassa vain vielä on vähin
vihreätä nähtävänä. Teitä oli vähemmän ja nekin kaitaisempia eikä
yksinäisen kulkijan tarvinnut peläten poistua ylpeän polkupyöräilijän
edestä, niinkuin nyt. Missä nyt uijat ilakoivat, siinä ennen
salamielinen sorsa poikueineen rauhallisesti pulakehteli etsien
pohjamudasta evästä, mitä lie etsinytkään! Uskalsipa se joskus auringon
noustessa astua yli kaitaisen kannaksen ruohorantaiseen puiden
piirittämään lampeenkin. Soma siinä oli ollakin silloin tuossa
viehkeässä vesiammeessa, jonka entinen luontoperäinen kauneus nyt on
kuoletettu uuden ajan kaunoaistin keksimällä kalotinmuotoisella
"saarella", joka ei ole mitään muuta kuin puisten paalujen päällä
tököttävä turveläjä. Ei ollut siihen aikaan myöskään huvihuoneita
niemien nenissä. Kauniin Kallanselän katselija sai ihastuneena istuutua
ruohikolle tai kovalle kalliolle. Mutta se mikä silloin oli, mutta jota
ei enään ole, oli ravintola "parannussaunan" eli nykyisen kylpyhuoneen
edustalla, siinä missä nytkin vielä on muistona syreenien saartama
neliskulmainen niittypalsta.
Sinne pyydän nyt hyväntahtoisesti viedä halulliset lukijat ja alkaa
kertomukseni vuosia sitten tapahtuneista tanssijaisista samassa
huvilaravintolassa.
* * * * *
Kylpykausi on loppuun kulunut. On siksi virkistytty, että voidaan
loppiaisiksi tanssissa koettaa jalkojen kestävyyttä. Huvila on hyvin
valaistu. Kaupungin soittokunta pitää huolta hilpeästä mielialasta jota
vielä juomien huumaavat virrat lisäävät.
-- Akseli, huutaa totipöydästä punaposkinen ja rusonokkainen pullea
herra eräälle nuoremmalle hoikalle, muihin selin seisovalle miehelle,
joka ajatuksissaan katselee ulos illan hämärään ja naputtelee lasin
ruutuihin, -- Akseli, mitä hittoa siinä seisoskelet ja haaveksit! Totta
tosiaankin, juhlan marsalkki, seisothan kuin selin käännetty
kuvapatsas. Rohkeutta! -- annathan naisten istua ilman haluttua
seuraasi... vaikka... niin, et totiakaan maista. Rohkeutta! -- poika.
Missä on prinsessasi, koska...
Sana "prinsessa" pisti kuin puukko puhuteltua. Hän kääntyi, aikoi
jotakin vastata, vaan hillitsi itsensä.
-- Aa, eikö totta, jatkoi äsköinen mies, ja muutamat nauraa röhöttivät
ja tirkistelivät laseihinsa, -- Akselin posket ovat punaiset kuin
Pehkosen pirtti.
Hän meni puhutellun luo, löi häntä hiljaa hartioille ja sanoi tuon
sanan "rohkeutta", jota niin uutterasti näytti käyttävän.
-- Haaveiletko rakkautta, joka on pilvissä asti... jota ei mainen lapsi
tavoita... platoonista, puhdasta, niin...
-- Mene pois! -- hän hapuili jotakin sopivaa sanaa -- tikka, sanoi hän
viimein.
-- Tikka...? toisti tuo jo jotenkin juopunut ivailija, sanoitko tikka?
-- Sanoin. Olethan koko illan nokkaillut ja pistellyt minua kuin tikka
vaivaista lahoa puuta, ikäänkuin olisin mikäkin toukkakoko, sanoi hän
ja meni juhlasaliin.
-- Oikein, huusivat muutamat pöydästä, onhan sopimatonta moinen
pistopuhe niin hiljaiselle ja hyvälle miehelle kuin Akseli on. Jos hän
nyt hakkaileekin tuota yhtä muita enemmän, eihän siinä mitään pahaa
ole. Kuka hyvänsä meistä olisi onnellinen, jos hän hyväksyisi
papereitamme.
-- Ketä yhtä, kuka hän, kysyi muudan pöydän päästä ja pyyhki pois
tupakanporoa frakkinsa kaulukselta, en ole ollut kesää kaupungissa enkä
siis tiedä mistä on kysymys.
-- Mistäkö kysymys? puuttui puheesen nolauksen jälkeen jo hiukan
toipunut punakka, pullea herra. Siitä, että tuo Akseli, pahainen
nulikka, pelaa kavaljeeria yli muiden. "Prinsessasta" on kysymys,
tuosta peijakkaan kauniista saksattaresta vai hittoko hän lie, jota
kaikki herrat ihailevat ja naiset kadehtivat, ja jonka kanssa Akseli on
tehnyt veneretkiä Lehtosaaren rannoille ja...
-- Joka ei veli Timon kanssa ole lähtenyt vesille, sanoi joku joukosta.
-- Se on siis kateutta kaikki. Veli Timo, olet mustasukkainen! sanoi
herra pöydän päästä ja meni hänkin saliin, jossa juuri soitettiin
tanssiin.
-- Mustasukkainenko?... Rohkeutta! Olenko pyytänyt?... Helkkarin nätti
hempu... Rohkeutta!... Rohkeutta!...
Huone tyhjeni pian. Paitsi paria vanhempaa herraa istui pöydässä
ainoastaan Timo, jonka pää nuokkui pöytään päin hänen tavantakaa
hokiessaan mielisanaansa: rohkeutta!
Hetkisen jälkeen aukeaa ovi. Pari nuorta herraa tulee siitä.
-- Saamari soikoon, hän on tähti! Valkea sopii mainiosti hänen tumman
tukkansa pohjaksi.
-- Entäs nuo silmät! Näitkö kuinka Akseli häntä...
-- Pyöritteli kuin omaansa.
-- Ikäänkuin ei muilla olisi oikeutta tanssittaakaan häntä.
-- Näinhän, mutta muutakin...
-- Mitä, senkö että Akseli on rakastunut häneen korvia myöten?
-- Muutakin...
-- Mitä, sano hitolla!
-- Hän on myös pikeytynyt Akseliin.
-- Mitä sanot... pippuria!
-- Oo, sano minua valehtelijaksi. Olisitpa nähnyt miten tuttavallisesti
he...
Hänet keskeytti tulijoiden tulva. Tanssi oli loppunut ja kukin
sytytteli tupakkaansa.
-- Rohkeutta!... sanoi Timo horroksistaan hälinään herättyään.
Siinä sitten hälistiin, ivailtiin, laskettiin leikkiä ja kiisteltiin ja
moitittiin hyviä ja vähemmin hyviä tanssijoita. Kukaan ei hälinässä
huomannut kuinka Akseli pujahti ulos ovesta. Olihan tanssin loma ja nyt
piti siis jokaisen virkistelläidä.
Ulos päästyään Akseli katsoi ympärilleen ja hiveli nenäliinallaan
hiestynyttä otsaansa. Teki niin hyvää tuo illan viileys. Pitkin tietä
käveli käsi kainalossa kaksi naista. Kun he käänsivät selkänsä
Akselille, kääntyi hän ja teki kaarroksen kartanon päädyn puolitse
toiselle puolelle. Siellä hän vielä vilkasi taakseen ja kun ei ketään
nähnyt, asteli hän etemmä. Pari kolme kuokkuria pötkivät pakosalle
hänen edellään. Hän kääntyi vasemmalle ja näki illan pimeässä jotakin
valkeaa kuumottavan erään penkin kohdalta.
-- Aline, sanoi hän varovaisen hiljaa.
-- Akseli, kuului samoin ääni penkiltä, miksi niin kauvan...?
-- Kauvanko? Pelkäsitkö jo?
-- Oh, en.
Akseli istui penkille.
-- Aline, sanoi hän, ennen olit sinä minusta kaunis, nyt olet sinä
hurmaava ja...
-- Älä sano niin. Enhän muuta ole paljo kuullutkaan koko iltana. Ei,
sano kuitenkin... Sinä kun sen sanot niin melkein uskon ja tuntuu sinun
sanoessasi niin somalle...
-- Niin, sinä olet tosiaankin kaunis... liian kaunis, liian hyvä
pysyäksesi täällä... Niin, huomennahan jo aijot lähteä?
Ääni kuulosti surulliselta.
-- Huomenna.
Akseli sitä tuskin kuuli, hän jatkoi:
-- Etkö voi viipyä päivää, paria? Et voi uskoa, minusta vaan tuntuu, en
tiedä miksi, siltä kuin et sinä lähtisikään huomenna.
-- Minun täytyy. Eilen taas saimme kirjeen kotoa, jossa kiihkeästi
kotiin kaivataan. Tätillä sitäpaitsi on koko kesän melkein ollut ikävä
täällä. Hänhän puhuu niin vaivaloisesti ruotsia ja saksan taitavia
täällä on vähä. Sitäpaitsi syksykin jo joutuu ja matka on pitkä.
-- Niin, se on totta, sinun täytyy ja minun täytyy...
-- Mitä?
-- Jäädä.
-- Totta kyllä, vaan tavataanhan taasen. Tyynny toki.
-- Kukapa sen tietää... Menethän niin kauvas, taakse Saimaan, yli
Itämeren, sitte vielä, eikö totta, maata, maata pitkän matkan? puheli
Akseli antaen kiihkoisen luonteensa päästä valloilleen.
-- Menen kylläkin kauvas, vaan sinnehän sinäkin olet luvannut tulla
sitten.
-- Niin, _sitten_... Mutta kuka tietää jos...
-- Jos?
-- Niin... ei mitään, vaan onhan siihen niin kauvan. Voihan unhottua
tällainen salonlapsi suureen maailmaan taas saavuttuasi.
-- Sinäkö...? -- Se tuli painolla. -- Oh, ei!
Nyt oli Alinen vuoro kiihtyä.
-- Ennen kun minulle kerrottiin kotona Suomen jylhistä saloista ja
järvistä vaarojen alla ja pitkästä pimeästä talvesta ja kauniista,
lyhyestä kesästä, heräsi minussa halu nähdä tämä maa, mutta samalla
minä pelkäsin.
-- Pelkäsit... mitä?
-- Ajattelin, että ihmiset täällä ovat kylmiä kuin talven hanki ja
ikäviä kuin syksyn ilta, vaan nyt kun ne olen nähnyt... niin, ei, ei
koskaan unohdu tyyneesen salmeen kuvastuvat koivut tuolla niemen
kainalossa, et koskaan unohdu sinä.
-- Aline, Aline! -- Akseli ei tiennyt mitä tehdä. Tuo kaikki tuntui
hänestä tällä hetkellä niin varmalta. Hän puristi valkeiden käsineiden
peittämiä käsiä kiihkoisesti ja pimeässä hapuili hänen katseensa
vierellään istuvan äänettömän etelän tyttären katsetta.
Hän tapasi sen.
-- Aline! toisti hän vielä kerran.
Alinea puistatti. Akseli tunsi sen aivan.
-- Lähde pois täältä, tiedän kylläksi... lähde pois ulkoa, voit
vilustua...
-- Enkä...
Melkein pakoittaen kiersi Akseli oikean kätensä Alinen vyötäreille ja
vei hänet näin pois pitkin polkua huvilaan päin. Siinä, missä syreenit
hiljaa suutelivat yli tien toisella puolella olevia pihlajoita, he
pysähtyivät hetken ja suutelivat hekin toisiaan. Käsikädessä, ikäänkuin
ei heidän enään koskaan tarvitsisi erota, tulivat he rapuille asti.
Sisällä oli tanssi kuumimmassa kulussa. Jokunen oli jo ehtinyt "tähteä"
kaivata.