Keltakukkia.
Sovitus.
Petu parka...
Huokauksetonta rakkautta.
Ei koskaan.
Tapion jänis.
Ketin hautakummulla.
Luvattomuusko vai rikos?
Keltakukkia.
Ne ovat kevään ensimäisiä nuo kömpelöt, niukkatuoksuiset keltakukat. Ne
nousevat melkein samoihin aikoihin kuin niittyjen nurmi ja juuri
silloin kuin lämpöiset kevättuulet lumien alla levänneistä laihoista
ruosteenkarvaa pois hiovat. Sama maaemo, sama taivaan sade, sama
päivänpaiste ne synnyttää kuin sulotuoksuiset kesän kukatkin, nuo
huumaavan tuoksunsa ja loistavan ulkomuotonsa takia ihaillut ja
rakastetut kukkaset, joita kuka tahansa mieltään ilahuttaakseen
mielellään poimii.
Mutta ne ovat kuin luonnon harjoitelmia uusiin ja ihanampiin
muunnoksiin. Siksi niitä yksinkertaisuudestaan ja vaatimattomuudestaan
huolimatta suvaitsevaisina katsellaan.
Eivät ne osaa valita paikkaa, mihin nousevat. Ne tyytyvät kasvamaan
pihapeltojen pientarilla ja viihtyvät yhtä hyvin tuvan päivänpuoleisen
akkunan alla kuin lehtiheinäisellä niitylläkin, kun vaan saavat
tarpeeksi valoa, sillä siitähän ja siinä nekin elävät eivätkä ilman
toimeen tule.
Jos ne nostaisivat päänsä keskikesällä, jolloin ilma on täynnä tuoreita
tuoksuja ja kentät kirjavina suosituiden värejen kukkia, niin tuskin
niihin luotaisiin sitäkään huomiota, mitä ne kevään esikoisina osakseen
saavat. Pienet ja kokemattomat, elämäänsä alottelevat, jotka eivät
tietoviisaiden tavoin niitä voikukiksi osaa arvostella, vaan väristä
päättäen yksinkertaisesti keltakukiksi kutsuvat, katselevat niitä
viattomalla lapsekkaalla tyytyväisyydellä, jopa ovat taipuisia niitä
kulmilleenkin kohottamaan. Viehättyypä jokunen vanhempikin niitä
hetkiseksi katselemaan ainakin sentähden, että hänessä niitä nähtyään
ehkä herää toiveita toisten parempien puhkeamisesta.
-- Keltakukkia! Hyi! huudahtaa kuitenkin moni. Niin, hylityitä ne ovat,
jopa halveksituita. Niillä on hyljätyn haalea väri ja katkeran mielen
karvainen kaapu. Siksi ne ovatkin ainoastaan osattomien ystäviä ja
elämässä sysityiden ja syrjäytettyjen suosikkeja.
Kukkikaa kuitenkin keltaisetkin kukat ja auvetkaa ummuistanne, oikeus
siihen on teillekin suotu. Aikanne oltua ja unhotukseen jouduttuanne
sikiävät kyllä saloille sinivuokot ja puhkeavat pensastoissa
purppuraiset ruusut.
Sovitus.