Oli yö ja kirkkomaalle
hautain hankeen hiuteet hukkui,
sakaristoon paistoi kuu,
hohti harjan ristinpuu,
tapulissa vainaa nukkui.
Vale vainaa yksin yössä
näki unta arkussansa,
painoi patjaan sairaan pään
kuulostellen hämärään
pauhinata peijaistansa.
Kuuli kuiskeet, viekkaat itkut,
kuuli enteet entistöistä,
peijaisvieraat söi ja joi,
joskus nauru sekaan soi,
äänet ilkkui perinnöistä.
Henki hautoi hämäryyttä,
vaipui yhä yöhön mustaan. —
Liekö ollut lauvantai...
mistä aavistuksen sai,
oottiko hän hautaustaan;' —
Aatos ajoi painajaista,
musta aave päästä puisti,
aivot himmyi horroksiin,
kiljahtain hän heräs niin,
kauhuissaan nyt kaikki muisti.
Löi ja kiskoi, riisti, raastoi,
maanko multa näön peitti?'
Yksinäisyys ympäröi, —
veriin kylmät kynnet löi,
kunnes kannen päältään heitti.
Vaappui valkein käärinliinoin,
oviin syöksyi, kuului pauhu,
portin raskas rauta soi,
maassa vainaa vaikeroi,
yössä yltyi, kasvoi kauhu:
Kellotorniin hurja juoksi,
kuu nyt vyöryi pilvivuoriin,
aaveena se ammotti,
alla tyhjyys kammotti,
kun hän tarttui kellonnuoriin.
Kellot soi ja syvyys säisti,
kauhu kaikui jylhään malmiin
kertain kolmisointujaan
avaruuteen ankeaan,
kamppaillessa kuolinvalmiin:
»Tuntematon henki, auta,
auta kurjaa ihmislasta!
Toisilleko haudan tein,
teinkö haudan itsellein,
auta, auta kuolemasta!
Anna mulle viiden voima
soittaa aamun koittoon saakka,
kauvas kyliin nukkuviin,
kuolleista kun herään niin,
muuta muuksi tuskan taakka!
Eikö ihmisääntä missään,
miss' on jumalani ääni,
joka minut matkaan lois' —
Vastaust' en kuulla voi,
soi vain kellot yli pääni.
Soitanko ma suuren soiton,
ehkä kuolon vallan voitan!
Tiellä oudon miehen nään,
pois hän hiipii hämärään,
ei hän kuule vaikka soitan.
Auta, mies! Jos varas lienet,
kirstustani aarteen kannan,
tai jos köyhä, kurja liet,
öin kun mittaat mieron tiet,
iäks sulle suojan annan!
Ei hän kuule...! — Ihmiskurjat,
tuskin saitte loppuun alun,
hautain tuoksu toivon tuo,
kiivaammaks vain kalma luo
eloonjääneen ruokahalun!
Auta, maa, tai taitu, taivas,
ah, ei mua kuule kukaan,
henki herpoo, turha työ,
yllä, ystäväni, yö,
kaadun surman soiton mukaan!
Saalistansa saartaa kalma,
kyisen kalsut kalman pellot,
ah, en jaksa, katoo maa
niinkuin varjo haudan taa,
soi vain omat sielukellot!» —
Tapulissa tuska soittaa,
kaikuu kaiken kurja kaipuu,
voimat uupuu, taipuu pää,
kerran vain hän äännähtää,
kellon alle kuollen vaipuu.
Vielä vanha malmi manaa
kunnes sointu hiljaa hiutuu
niinkuin henki lähdössään
hyvästiksi hymniään,
runsauden riemuun riutuu. —
Yksinäinen mies nyt kulkee,
pitkin tietä työntää tuuli,
yötä pakoon pyrkii mies,
soitosta vain tarun ties:
aavekelloin soivan luuli.