Hän kaikkialla kodiss' on, vaikkei näy häntä missään,
hän tipsuttavi, tepsuttavi huopatöppösissään,
ja päivällä hän torkahtaa kuin pieni kirkonhiiri,
mut yöllä hän on valveilla, kun kiljuu kattoviiri.
Hän kellarissa kyhjöttää, hän marjapullot siirtää,
hän pernakuoppiin kurkistaa, voipyttyyn pisteen piirtää,
hän aitanoven kissanluukun kautta hiljaa kulkee
ja kirstut, jotka auki jäi, ne varovasti sulkee.
Hän teuhaa tallinylisillä, heinäseimeen hyppii,
ja vanhan ruunan silmistä pois siemeniä nyppii,
hän kanakoppiin kiiruhtaa, hän kuppiin heittää kauraa
ja sikolätin possuille hän maikeasti nauraa.
Hän sitten pirttiin piipertää, kun talon väki nukkuu,
käy sormi suulla, kuuntelee, kun kaappikello kukkuu,
hän tirkistää, hän tarkastaa, lie puhdas nukkunuttu,
hän taatan vanha veikko on ja lasten leikkituttu.
Nyt kaapille hän kapuaa jo yli leipävartaan,
hän kehdon kiertää kujeillaan ja nauraa pitkään partaan,
jos lapsi sattuu itkemään, hän sille päätä nyökkää,
hän hyssyttää ja hyräilee ja murjun nurkkaan hyökkää.
Hän piian leukaa nipistää ja kutkuttavi nilkkaa,
hän rengin viistä vääntelee ja tekee pientä pilkkaa,
hän kyykistyy, hän keikuttaa, hän kiikuttavi jalkaa,
kun oikein lemmon lysti on, niin tanssia hän alkaa.
Hän hiipii vihkivuoteen luo, miss' uinuu pariskunta,
hän silmiin rauhaa riipoittaa ja kultakuvain unta,
hän emännälle taidon tuo, sen kätkee avainkimppuun,
öin taikinaa hän tasoittaa, luo muodon moneen limppuun.
Hän huoneenhaltijalle suo vain hyvää viljavuotta,
hän hankkii häitä, kestejä, ei voi hän surra suotta,
hän pirtiss' ain on toimessaan ja hän se kaikki määrää,
hän tilikirjat tarkastaa ja neuvojana häärää.
Hän vanha on ja viisaampi kuin viisain vaarin vaari,
kun hyvä on huoneenhallitus, ei tyhjänä oo laari,
hän ahkeruutta, lepoa ja laupeutta vaatii,
hän siunaa seudun, kullekin hän kunniansa laatii.
Mut jos on huono hallitus ja talo rappiolla,
hän suree sitä itsekseen öin yksin ullakolla,
se itse siitä vastatkoon, jos hukkaa perinnöitään,
jos käyttää väärin valtaansa ja tahraa lokaan töitään.
Hän uskollensa uhrasi jo elämänsä parhaan,
on miettien yöt mitannut, kun katsoi tähtitarhaan,
hän oottaa päivän pääsyä, hän oottaa jotain taikaa,
hän oottaa pyhää, parempaa ja autuaampaa aikaa.
Hän on se hyvä haltija, mi onneen oikein ohjaa,
hän rakkautta runsas on, sen syvyydell' ei pohjaa,
niin vuodet vierii, aika käy, öin kaappikello kukkuu,
ja talon tonttu kuuntelee — ja enteen eellä nukkuu.
Lammin Kuurikassa, syksyllä 1917.