Siell' usein tanssitaan, kun torvet soi,
ja tanssissa on jotain taikaa,
mut syksyöin se kummitella voi,
se talo elää vielä vanhaa aikaa.
Kuin vanginsarka on se väriltään,
sen ikkuna kuin katse kiero,
mi verestyen hohtaa hämärään,
miss' asuu auteus ja musta miero.
On sieltä kuultu kahleen kalinaa,
sen raput ryskää, ulvoo ukset,
ei siellä nukkuessa unta saa,
soi avunhuudot, kiivaat kiroukset.
Soi aisankello, joku pihaan käy,
soi piiskat, vankikärryin kitkut,
vaikk' onnetonta äitiä ei näy,
niin kuuluu runnottujen lasten itkut.
Ja siellä istuu joku tuomari,
mi uudestaan tuo ilmi salat,
siell' lautakunta nurkkaan nuokkuvi,
kun taasen tutkitahan väärät valat.
Ja sormet raamatulla vapisee,
syyt kalvaa niinkuin käsiraudat,
niin ovi haastettuja aukenee
kuin tyhjentyisi kaikki kirkon haudat.
Siell' istuu syytettyjä sadottain,
myös väärät tuomarit ja herrat,
ja korkein valta, joka rikkoi lain
ja petti valtiota monet kerrat.
Ja korkeet kolmihaarakynttilät
luo heihin kalmankelmeen valon,
he kauhukatsein hyytyin hytkyvät
kuin peikot piirittäisi pimeen talon.
Käy silloin öin myös hurja mässäys,
juo kihlakunta pitkin öitä,
kun loppuu juomalasein kilistys,
taas henget käyvät välikäräjöitä.
Käy esiin pitkä punapyöveli,
sen kainaloss' on hirttohamppu,
ja kirves kiiluu, voihke vonkuvi,
kun kivikellarissa paukkuu pamppu.
Nyt nuija lakipöytään isketään,
käy salin läpi outo haamu,
lain tulimiekka välkkyy yli pään,
taas näky katoaa ja koittaa aamu. —
Kun illoin tanssi käy ja torvet soi,
on tanssiss' usein jotain tummaa,
siell' äsken nuori neito karkeloi,
sai kouristuksen, näki jotain kummaa.
Hän lattialle painui pyörryksiin,
hän hoki, nousi, huusi lastaan,
kuin unissaan hän kulki käräjiin
ja syöksyi ikkunasta vuorta vastaan.
Ja tanssi taukos, lamput sammuivat
kuin joskus, jolloin tehdään murhaa.
Niin kummittelee vanhat vainajat,
ei auta rukous, on taika turhaa.
Se vanha lakitupa kammoittaa,
on viety kunnia ja kunto.
On siellä tehty, mit' ei tehdä saa,
se talo on kuin paha omatunto.
Lammin Kuurikassa, syksyllä 1917.