Mistä tuli, sit' ei tietty,
metsänvahdin torppaan salaa,
vaimo syötti, vaimo juotti
muistamatta vihkivalaa. —
Musta oli miehen muoto,
viekas niinkuin kelju kettu,
raisu niinkuin metsäkoira,
jot' on usein usutettu.
Hirvi-Humu katsoi kieroon,
karttoi kylää, kartanoita,
kaatoi nuoret naarashirvet,
rämpi päivät pitkin soita.
Missä kulki, jäljen jätti,
vilja oli tiellä tuhkaa,
äidit pelkäs piikasiaan,
mekkomiehet pelkäs uhkaa.
Öisin metsänvahdin kanssa
keitti viinaa takamailla,
pyrki piikain karja-aittaan
omantunnon tuskaa vailla.
Mässäiltihin metsäteillä,
salaa myytiin hirvenlihaa,
salaa suosi torpanvaimo,
salaa mieskin kantoi vihaa.
Kirkoss' oli palkka pantu,
kuulutettu riistan suojaa,
Humu uhkas luodillansa
hirventapon ilmituojaa.
Kerran ajoi metsänvahti
ilvestänsä korvensuusta,
Hirvi-Humu hiihti jälkeen,
ampui pedon miehen puusta.
Saunass' sitten syttyi riita,
vaimo heille vihtaa huiski,
metsänvahti kuuli, kuinka
Humu hälle hiljaa kuiski. —
Nurkast' tempas tuliluikun,
heitti Humun huoneestansa,
Humu hautoi koston kaunaa,
palas siltavoudin kanssa.
Hiipi kuistiin, naukui nälkää,
hirvenlihaa pyysi ostaa
mennäksensä muille maille,
salaa tahtoi palkan nostaa.
Leppyneenä metsäveikko
puntaria lyhdyin kantain
meni aittaan, lihan mittas,
Humu yski merkin antain.
Metsänvahti arvas ansan,
kun nyt vouti syöksyi yöstä,
puntarin löi Humun päähän,
mustan muiston konnantyöstä.
Viekas vaimo, raivonrietas,
mieless' aina pelko, petos,
juoksi väliin vaikeroiden,
syyttömyyteen valhein vetos.
Mielettömän metsämiehen
kädet kytki siltavouti,
Humu häipyi häpeissänsä,
järven yli pakoon souti.
Minne meni, sit' ei tietty,
henkipatto tuulen teitä,
kiroukset kintereillä,
joit' ei mitkään pilkat peitä.