Maan puoleen ilta kallistuu,
käy heinäin huokaus,
ja rintehellä raueten
soi neidon loilotus.
Hän arpaheinää solmii vaan,
hän solmii, punoo paulaa,
mut ei vain kuulu kultaistaan,
kun nuori neito laulaa.
Ruisrääkkä säistää sängestä
nyt lähtölauluaan,
pian häipyy taivaan tarhain taa
ja illan ruusumaan.
Niin kaukana ne häämöittää,
oi, ken vois päästä sinne,
kun rinta riutuu ikävään,
pois kaiun kantaa rinne!
Ruisrääkän virsi vaikenee,
ja kaiku katkeaa
kuin aika hetkeks seisahtuis,
jo varjoon vaipuu maa.
Ja kaikki kaihot katoaa,
käy huokaus ja haipuu,
mut yhä yksitoikkoinen
soi loilotus ja kaipuu...