Ja neito meni maitokammariin,
öin teki siellä salaa taikaa:
oi, Para, Para, anna mannut, maat
ja lypsylykky, veren, sielun saat,
saat määrätä sen onnen aikaa!
Ja pukinparroin Para piilostaan
nyt hyppi tehden täyttä taikaa,
sen tyhmän neidon neitsyyden hän sai,
ja rikkain pajari sen neidon nai,
mut siit' on kulunut jo aikaa.
Maaporhon vaimona hän vallassaan
nyt hallita sai suurta karjaa,
öin täytti saavit sadat sarvipäät,
ain kartanossa oli kuin ois häät,
ja talo kasvoi, nosti harjaa.
Sen karja kasvoi, laarit laajeni,
ja vaimo varttui avain vyöllä,
sai mustaa lasta monta lukua,
ne ulvoi kuin ois suden sukua,
ja usein kummaa kuultiin yöllä.
— Niin kulki maita Rutto, rupipää,
maan karja kuoli vaikeroiden,
ja väki siunasi ja sylki, hyi,
mut Paran karja yhä lisääntyi
ja kulki yli raunioiden.
Niin Paran pojat kasvoi konnullaan
ja viiden voima oli niillä,
ne tappeli ja markkinoilla joi,
pois moni äiti kuolleen pojan toi,
sai moni neito niitä piillä.
Ja niitä tuomittiin ja hirtettiin,
niit' tuli vain kuin aitan alta, —
ja vaimo vanheni ja vaurastui,
hän kirstuun kätki, rikkaat riihet pui,
ja yhä kasvoi Paran valta.
Mut mökit sortui, kaatui hökkelit,
ja kansa mieron tielle nääntyi,
ne vaappui varjoina, ne peitti pään,
ne taioin teki ristinmerkkejään,
kun talon ohi tiensä kääntyi.
Kun sata vuotta vaimo täytti niin,
ain yhtä nuorelta hän näytti,
puulehtokujaa pitkin — kerrotaan —
nyt Para ratsasteli mustallaan
ja välipuheen ponnet täytti.
Ja sinä yönä huuhkat huhuili,
ja ikkunalla korppi koikkui,
vei Para sielun saaliin, arveltiin,
kun päivä paistoi maitokammariin,
niin hirress' emäntä jo roikkui.
Lammin Kuurikassa, elok. 1916.