Mökiss' asuu autiossa,
yksin elää, yksin syö
Kirmun äijä Karsikossa,
yksin kuluu päivä, yö.
Ei hän mittaa ajan rataa,
rakeet lyö ja salamoi,
katon kautta vettä sataa,
vuoteellaan hän vaikeroi.
Jätti vaimo, poissa lapset,
poissa tarmo, toivo, muu,
lakkiräyskän alla hapset
huolista vain harmaantuu.
Tihrut silmät, askel arka,
kun hän kujaa kuhnustaa,
kauhtunut on takinsarka,
mistä milloin leivän saa.
Piimäkuppi, kahvipannu
orren alla omaa vaan,
ruosteraiska kaljakannu,
kiukaalla ei kissaakaan.
Kiljuu yöllä vanha lukko,
kattopäreet pärryttää,
näkyjänsä näkee ukko,
kukaan muu ei niitä nää.
Aarteitako arkkuun manaa
häijyydessä hämärän?
Ei, hän etsii hellää sanaa,
millä voittais ystävän.
Häll' on hyvä haltijansa,
»Liitäjälle», kun on yö,
yksin haastaa huoliansa,
kuinka miero miestä lyö.
Öin hän hourii haaveiluitaan,
höylää, höylää läpi yön,
katsoo kirstun tarvepuitaan,
koska saa hän valmiiks työn?
Höylää kantta, piirtää pohjaa,
kutsuu kummaa auttajaa,
henki työssä kättä ohjaa,
kirveenvartta kuljettaa.
Lattialla lapset häärii,
hellall' äiti askaroi,
rintalapsen vöihin käärii,
yöstä aisankello soi. —
Vanhus herää... loistaa aamu
niinkuin kirkas kruunu ois,
häipyi hellä, heljä haamu,
niinkuin siipi suihkaa pois.
Mainen maja kerran maatuu,
aukee kirkastuksen tie,
yli päänsä katto kaatuu,
Liitäjänsä lepoon vie.
Miksi öin hän höylää lautaa,
kaatuvaa ei nostaa voi,
mökki muistuttaa jo hautaa,
taudin tikka nikkaroi. —
Mies vain veistää, veistää, vuolee,
rustaa ruumiskirstuaan,
kunnes höylä käteen kuolee
työnsä valmiiks saatuaan.