Ma eräteitä taivaltaissa harhaan,
niin oudon onnettoman näyn näin,
ma eksyin Tapiolan riistatarhaan,
ja vierahalle veräjälle jäin.
Siell' asui korven kolkkaa yksin kauhu,
miss' seisoi vanha torppa törröttäin,
ei ilmaan noussut lempeen lämmin sauhu,
vain kaltto katto kohos sammalpäin.
Loi armas aitanpolku rikkaruohon,
ja kota tavoitteli turvaa maan,
yöluhti kallistui jo vierteen suohon
kuin miettis turhan lemmen aikojaan.
Miss' on nyt ahertavat, armaat naiset
ja miehet, jotka kaivoi aarteitaan.
Nyt nurkkaan kekoon kokoo muurahaiset,
ne ehkä kerran perii kaiken maan.
Ja rikkinäiset ikkunat ja laudat
kuin sokeet silmät korpeen katseen loi,
maan yrttilavat haamoitti kuin haudat,
kuin nälkää vanha viiri vaikeroi.
On pihakaivon kansi jäänyt auki,
siell' ehtyy elinnesteen rautavuo,
sen pohjall' asuu vanha, harmaa hauki,
veen vihreen liman itseensä se juo.
Löi avuttoman autiosti ovi,
kun tummaan tupaan astuin arkaillen;
kuin sen, min onnesta ei haastaa sovi
mua vastaan huokui henki homeinen.
Pois lensi yökkö, huoneen harmaa enne,
ja tuntui kuin ois huone huokaillut. —
Oi, vainaat, kurja palkka vaivojenne
on kylmä kiuas, salvos sortunut.
Se muistuttaa kuin ajatuksen viivaa,
se liikkumatta peilaa pimeen näyn,
kai joku outo taika tämän paikan riivaa,
kuin kiroissa ma ristiin rastiin käyn.
Pois väistyn, vältän ahdistuksen alaa
ja vanhaa torppaa, joka hyljättiin,
mut on kuin katsoisi se mua salaa,
kun askeleeni häipyy hämäriin.