Käyn metsää, armas aamu on,
maa peittyy hienoon härmään,
ja päivä seuloo säteitään
kuin kultalukki seittiään,
mi taittuu moneen särmään.
Suoniityt suitsuu sumuaan,
mut loiste latvain yllä
yökukkain, horsmain hohdon saa,
on kaikki kullan kellervää
syysaamun hymyilyllä.
Ja halki harjun hongikon
nyt puhkee suihkut säteen
kuin pyhimyksen kehästä,
kuin itse Luoja liekeissä
lois päästään kruunun käteen.
Niin luonnon kruunu kimmeltää,
käy kultaan kuusten naavat,
käy sädekylpyyn rintamaat,
kuin nuoret neitseet hohtaa haat,
ja nauraa herkät haavat.
Ma astun salon siimekseen,
ei matkallain oo määrää,
käy himmeholviin outo tie,
mua luonnon oikku harhaan vie,
kun halli haukkuu, häärää.
Nyt suikahtaa, nyt riuskahtaa,
on metsä oudon hiljaa
kuin aavistain se tuntis sen:
käy kautta metsän ihminen,
mi väijyy pyhää viljaa.
Ja pyssynpauke pamahtaa,
pois valkosiipi hohtaa,
taas vanha metsä hengittää,
kuin suojais puut, en mitään nää,
mua korven katse kohtaa.
Käy kautta metsän huokaus,
nään vanhan, kuolleen kasken,
nään sammaltuneen kannonpään,
kuin metsähiiden sarvet nään,
vuossatain salat lasken.
Tääll' astuttiin ja aateltiin,
on kuokin käyty kiistaa,
nyt kätketty on kaikki työ,
sen peittää unhon sammalvyö,
maa huokuu osmon riistaa.
Nyt tääll' on koti koppelon
ja muuraiskansa kyntää,
nään seudun ahtaan aution
ja tyhjän talon raunion. —
yön pöllö pakoon ryntää.
Pois riennän alhoon, lehtoon käyn,
nään rintamaat ja pellot,
taas aukeilla kuin kisaan käyn,
nään laakson, aamun armaan näyn,
nään myllyn, kuulen kellot.
Ja päivän kruunu kimmeltää,
lyö tultaan täyttä terää
kuin silmä suuren jumalan,
min hahmon pilviin haamoitan,
mi luonnon luokseen kerää. —
Kuin tarun teiltä totuuteen
taas töin ma taistoon palaan,
käy pihkan tuoksu vaatteistain,
on metsän henki sielussain,
sen sinne syvään salaan. —