Yössä yksin hirvi harhaa
taivaltaen takamaitaan
niinkuin Tuonen tummaa tarhaa,
yksin kulkee, yksin syö,
ympärillä aina yö
ristiin rämpii rämeenlaitaan.
Mustaa mutaa hamuu huuli,
tahraa uljaan kruunupäänsä,
sarviin soittaa korven tuuli,
sierain ilmaan irvistää,
taasen vaipuu harmaa pää
niinkuin hautaan häpeäänsä.
Kaukaa ontto kopse kiitää,
väistyy vieraat hirviparvet,
kautta kaihin kuvat liitää,
on kuin metsää kiertäis kuu,
maineen muistot kirkastuu,
komahdellen kohoo sarvet.
Muinoin metsän kuninkaana
kulki kemppi kruunu päässä
sadat salot riistamaana,
syöksyi sutten kamppailuun
nujerrellen niskaluun
rahkasuolla surman säässä.
Syöksyi kerran kolme sutta,
sankarille surmaa lauloi.
Yhden tappoi taistelutta,
toisen polki, liejuun löi,
silloin silmät säkenöi,
kolmannen kun sarviin nauloi.
Kantoi sutta kanssa arven
kunnes raadon rahkaan heitti,
mutta alta sorjan sarven
susi silmät sokaisten
kosti kuollen kamppaillen,
iki-yö nyt katseen peitti.
Vaihtui vuodet, vaihtui arvet,
eksyi yksin ystävistään,
puihin puski, sortui sarvet,
huusi nuorta naarastaan,
kulkee kautta kaiken maan,
lempeään ei löydä mistään.
Käy kuin satuprinssin haamu,
jonka noitui äitipuoli,
etsii joka ilta, aamu
»Metsäntähti» prinsessaa,
valtakuntaa vaeltaa,
ihmisiltä iäks kuoli.
Niin hän elää entisaikaa,
kiertää joskus linnanpuiston,
mut ei kukaan tunne taikaa,
hurjat hurtat ahdistaa,
sokeaa, oi, sallimaa,
säälimättä mustaa muiston.
Kunniata kuninkaalle,
kerran veri viljoin vuoti,
kyttä, anna almu maalle,
yössä hiihdä hiljempaa,
hankeen hautaa kruunupää,
lempeästi lennä, luoti!
Maa kun imee verenvuodon,
kun hän virvasuohon vajoo,
ehkä saa hän prinssin muodon
lauveten kuin lumostaan,
ilmestykseen ihanaan
vanha hahmo härmään hajoo. —
Oulunkylässä kesäk. 1917.