Kasvoi suora kuusi virran rintamalla,
nuori leppä leyhyi kulokuusen alla,
juurelle paimen sytytti nuotioitaan,
latvassa koppelo soinnutti synnyinsoitaan,
aurinko paistoi kuin paistaa saa se aina
kiurujen laulaissa heleenä helluntaina,
suuri luonto lempeästi vihannoi,
taas sen alku-aikain vanha sävel soi.
Silloin soittoniekka sousi virransuuta,
hyräillen etsi hän parainta laulupuuta,
sousi, sousi rantaan luonnon sävelseppä,
humahti ilma, kun kirves löi ja viilsi,
sydänpihka vuoti ja päivää vasten kiilsi,
kumahti kuusi ja maahan lensi leppä,
niistä pyhät tarvepuunsa soittoniekka sai,
ihanana silmiin siinsi helkkyvä helluntai.
Nyt hän karsi kuusta ja kumupohjaa vuoli,
leppäpuusta puhkesi soittimen kansipuoli,
pähkinäpuusta hän nastanaulat taittoi,
kotikoivun oksasta joutsenkaulan laittoi,
ilokielet sai hän runoreppurilta,
kaikuvan kaiun antoi tyyni ilta,
taivaan tuuli viritti ja kirkkaat kielet soi,
itse laulun luoja niille syvän soinnun loi.
Kun hän työnsä päätti, jo kolmas aamu koitti,
kulkuri nauroi, kun ensi kertaa soitti,
kohtaloon taas luotti ja onnen kehtokummiin,
surut suohon lauloi ja riemun mieliin tummiin;
mieronkulkijasta tuli nuori, uljas jälleen,
sydänveren voimansa hän vihki elämälleen.
Päivänsäteet säkenöivät punasoittopuulla,
ihanalta tuntui soitto kaiken kansan kuulla,
kun sen sieluun hiipi sen omat säveleet,
tuntui tuskat tyhjiltä ja suloisilta kyynelveet
niinkuin sade virvoittavi kuivan kulomaan,
nostaa korret korkealle, päivän kultaan kukkiaan...