Matkalipun paluumatkaa varten olin ostanut Hancockissa, joten New
Yorkissa ei tarvinnut enään matkan siitä puolesta huolehtia. Passi oli
nyt vain matkakuntoon saatava. Suomen konsulaatissa konsuli Solitander
otti matkamiehen ystävällisesti vastaan. Siisti virasto. Sen sijaan
oli konsulilla samoin kuin toisillakin konsulaatin virkailijoilla yhtä
ja toista muistuttamista ulkoministeriön juoksevien asiain hoitoon
nähden. Siellä kaikki asiat viipyvät niin tavattomasti ja — mikä
ikävintä — siellä luullaan asioita tunnettavan paremmin kuin itse
paikan päällä New Yorkin konsulaatissa. En tahdo käydä tässä nyt
kuitenkaan tämän enempää “morkkaamaan” ulkoministeriön sisäistä
järjestystä, sillä epäkohta on jo huomattu ja eduskunnan jäsenistä
kokoonpantu komitea parhaillaan tutkii asiaa. Sitä paitsi on
ulkoministeriössä virkailijana New Yorkin konsulaatissa palvellut
tuomari A. Jalkanen, joka tuntee epäkohdat. Näin ollen on varmaa että
epäkohdat lähitulevaisuudessa korjautuvat.
Englannin konsulaatissa tapahtui passin viseeraus hyvin äkisti mutta
Yhdysvaltain konsulaatissa sen sijaan saimme konsulaattimme virkailija
tuomari Haaganin kanssa, joka ystävällisesti oli oppaanani, jonottaa
monta tuntia. Vihdoin kaikista selvisin ja niin olin valmis astumaan
“Valkosen Tähden linjan” suureen upeaan Olympic-nimiseen laivaan.
Maaliskuun 17 päivänä klo 2 päivällä törähytti tuo mahtava
valtamerihöyry hyvästinsä New Yorkille ja alkoi hitaasti, mutta
varmasti irtaantua laiturista ja suuren, mahtavan Vapaudenpatsaan
ohitse painautua valtamerelle.
Melkeinpä kaihomielin seisoin mahtavan laivan kannella katsellen yhä
loitommalle jäävää “Suuren lännen” mannerta. Paljon uutta, henkistä
näköalaa avartavaa olin tuosta merkillisestä rikkaasta “Uudesta
maailmasta” saanut. Se pieni “näverinreikä”, josta olin maailmaa
katsellut, suureni tällä matkalla. Jotakin nuorekkaan uutta sain
Ameriikasta. Se oli vaatimattomalle “kansanpuhujalle” sysäys
syvemmille vesille, uusille ulapoille. Paljon hengen herätystä ja
tahdon terästä sieltä mukaansa sai. En katsele Ameriikassa olleita
kansalaisiani enään halveksien, vaan kunnioittaen. On kyllä totta,
että matkalla ei ole tärkeintä mitä näkee, vaan _kuka näkee_. Mutta
vaikka olisi henkisesti minkälainen tomppeli tahansa, niin sittenkin
täytyy jotakin liikahtaa sen suomalaisen henkisessä olennossa, joka
meidän syrjäisistä pienistä oloistamme joutuu amerikkalaista
kulttuuria näkemään ja elämään sen keskuudessa. Ameriikka on uusi
nuortunut Eurooppa. Se on vapaa esim. siitä teennäisyydestä ja
tyhjästä jäykkyydestä, joka vielä kaiken lisäksi nousukkaan kömpelönä
esiintyy meidän nuoressa sivistyksessämme. Me voimme esim. istua
vierekkäin junanpenkillä Helsingistä Ouluun sanaakaan toisillemme
sanomatta. Vierekkäisissä huoneistoissa asuvat kaupunkilaiset voivat
vuosia olla toisiansa tervehtämättä. Eduskunnan oikeistopuolueitten
jäsenet “teitittelevät” ja “tittelöivät” toisiansa, vaikka ovat vuosia
samassa ryhmässä työskennelleet. Eri puolueitten edustajat tervehtävät
toisiansa jäykästi j.n.e.
Ameriikkalaisuus on tämänkaltaisesta ummehtuneisuudesta vapaata. Se
nuorentaa ja vapauttaa sinne muuttavaa eurooppalaista.
Eteläpohjalaisuus on tietämättään omaksunut hyvin paljon
ameriikkalaista käytännöllistä, tosielämässä esiintyvää
tasa-arvoisuutta ja nuorekasta reippautta. Se tavattoman runsas
siirtolaisuus, joka miespolven ajan on tästä maakunnasta lähtenyt, on
sen vaikuttanut. Me emme sitä itse huomaa, emmekä mielellämme
tunnusta, mutta sille, joka on elämänsä kansanvalistustyötä
Etelä-Pohjanmaalla tehnyt ja sitte pistäytyy vastaanottavin mielin
samanlaisella asialla “ison rapakon” takana, hänelle selviää tämä
asia. Olisi sen vuoksi suotavaa, että tässä maakunnassa enemmän kuin
tähän asti kiinnitettäisiin huomiota siirtolaisuuskysymykseen,
varsinkin mitä tulee sen hyviin puoliin. Ameriikassa olleet
kansalaiset voisivat esim. perustaa yhdistyksen ajamaan ja
tunnetuksitekemään kaikkia ameriikkalaisen kulttuurin hyviä puolia
täällä kotimaassa ja sulattamaan niitä suomalaiseen käytännölliseen
elämään.