Keskustelu viriää.
Kysyn uudelta tuttavaltani mistä hän on lähtöisin.
— Alavudelta.
— Mistä sieltä?
— Lahdenkylästä.
— Sieltähän sitä minäkin, kuka Te olette, mistä talosta? —
— Kustaaporvarin Tyyneksi minua lasna sanottiin.
— No, mutta mehän olemme syntyneet naapureina, maantie vain oli
kotimme väliä.
— Sinäkö olet se Lauri, se pahankurinen —
— Niin justiin se sama, joka aina koulumatkoilla sinua kiusasi.
— No, tuhat tulimmaista, ja nyt tuo rouva on meillä — puhemiehenä.
Näin keskustelu jatkuu ja puhemiesrouva nauraa. Lopulta hänkin
hämmästyksestä hölmistyy, käy totiseksi ja — onnittelee lapsuuden
leikkitoveruksia, jotka näin hauskasti toisensa tapasivat.
[Kuva: Suomalaisia metsätöissä.]
Oli selvää, että meille tuli hauska ilta. Ikävä vain, että jo samana
iltana täytyi palata Hancockiin, sillä seuraavana päivänä piti puhua
_Väinölässä_, supi suomalaisessa kantofarmarikylässä.
Täällä olin tilaisuudessa näkemään aito amerikkalaista
metsänraiskausta. Amerikka on maailman suurin ryöstöviljelyksen maa.
Metsänraiskaus esim. on jo kehittynyt niin pitkälle, että
hallituksenkin on täytynyt puuttua asiaan. Metsäin häviäminen kun
huonontaa ilmanalan. Näillä seuduilla on vielä jonkun verran metsiä.
Tukkityöt talvisin ovat hyvin yleisiä. Rautatieyhtiöt laittavat aivan
erityisiä rautateitä metsiin tukkien vetoa varten. Tällaisella
tukkijunalla matkustaminen on hidasta ja ikävää.
Pelkie, Misch. on myöskin metsäinen kantofarmarikylä. Puhuin siellä
kirkossa, kuten niin monessa aikaisemmassakin farmarikylässä.
Väittelyä lopussa, joka kuitenkin päättyi mitä sydämellisimpään
sovintoon. Asian kulku oli seuraava:
Väittelyä johtaa eräs metsätyöläinen, hyökäten mitä räikeimmin
valkoisen Suomen, “lahtari-Suomen” päälle, kertoellen mitä
pöyristyttävimpiä valheita kapinan ajalta. Koetan rauhallisesti oikoa
miehen sairaalloisia esityksiä, mutta mikään ei häneen pysty.
Etupenkissä istuu pari pientä poikasta mitä ryysyisimmin puettuna.
Lähdönpäihin jaoin tavalliset kolehtirahat poikasille ja käskin heidän
ostaa itsellensä vaatteet.
Pojat sattuivat olemaan tuon kiivaan vastustajani poikia.
Aamulla tuli poikain isä kiittämään ja samalla pyysi anteeksi
illallista esiintymistään. Erosimme hyvinä ystävinä.
Suomalaiset näillä seuduilla ovat vakavaa, uskonnollismielistä väkeä,
lukuunottamatta kiihkeitä sosialisteja, joita on kaikkialla.
Uskonnollinen elämä muistuttaa vanhan maan puolue-elämää. Eri
kirkkokunnat kiistelevät keskenänsä, useinkin hyvin toisarvoisista
kysymyksistä. Suomen heimon kirouksena on tuo meitä kaikkialla
seuraava kiistamielisyys ja kateus. Uskonnolliset puoskarit osaavat
erinomaisesti siirtolaistemme keskuudessa näitä ominaisuuksia
eduksensa käyttää.
Tapasin täällä useita keskisuomalaisia. Johtavana miehenä toimii
farmari Kananen, lähtöisin Pihtiputaan Nokkalasta. Hän on paljon
käytetty luottamusmies, kotimaata palavasti rakastavana kunnon
kansalainen.
Viimeinen paikka “rauta-alueella” oli South Range. Puhuin siellä
Kalevalaisten haalilla, joka oli hienoin juhlasali, minkä matkalla
olin tilaisuudessa näkemään. Kaikkialta veralla verhottu huone oli
vain tavattoman raskas puhujalle. Kaupungissa on paljon ystävällisiä
suomalaisperheitä ja suuria suomalaisia liikkeitä. Oppaana ja
auttajana muistelen kiitollisuudella varsinkin mr. Taneli Kuonaa.
Maaliskuun 5 pnä lähdin näiltä suurilta suomalaisseuduilta kohti New
Yorkia. Matkalla tapahtui vielä yhtä ja toista mainitsemisen arvoista
ja amerikkalaisuutta kuvaavaa. Tulomatkalla sovittiin eräässä
kaupungissa, että palatessani vielä poikkean ja että silloin puhun
erään perheen uudessa kodissa. Toimin sopimuksen mukaan ja aivan
oikein: mainittu perhe oli järjestänyt isot perhejuhlat. Soittaen,
laulaen ja puheita pitäen kulutettiin iltaa tässä vierasvaraisessa
kodissa. Tuli lähdön aika. Ulkona oli mitä ihanin ilta. Kirkkaat
sähkövalot valaisivat lumihiutaleita, joita taivas hiljakseen
ripotteli kuin kukkasia. Iloisena joukkona kuljemme toinen toistamme
saatellen. Vihdoin on meitä pari kolme jäljellä. Lopuksi joudun
yksinäni saattelemaan erästä “missiä”. Huomaan kuinka saatettavani on
hätääntyneen hermostunut. Syytä siihen en ymmärrä. Perille tultuamme
sanon kohteliaasti hyvästi ja palaan asuntooni. Hetken kuljettuani
yksin näen miehen hengästyneenä juoksevan vastaani. Se on eräs
pohjalainen, samassa juhlassa mukana ollut mies.
— Olet vaarallisella tiellä, katso eteesi — huutaa mies ja pusertaa
browninkia kädessään.
— Kuinka niin? Mikä on hätänä? kysyn säikähtyneenä.
— Olet vaarallisella tiellä, sillä se miss, jota saattelit, on erään
“airiksen” (irlantilaisen) morsian ja hän on jo kaksi kertaa hyökännyt
tytön saattajien päälle ja tiedä — jatkoi mies — täällä ei muukalaisen
henki paljoa merkitse. Tule nyt! lopetti pelastajani puheensa ja niin
me menimme ja — pelastuimme. —
Paluumatkalla poikkesin vielä Warrenissa Ohion valtiossa. Mr. G. Uitto
oli asemalla autollansa vastassa. Kun pääsimme keskelle kaupunkia,
suvaitsi auto tehdä lakon ja me saimme hiki hatussa poliisien
hätyyttäminä lykätä kojetta syrjemmälle. Se oli kovaa työtä, auto oli
suuri. —
Warrenissa tapasin paljon eteläpohjalaisia tuttavia, useita entisiä
kansakouluoppilaitanikin Alavuden Jokivarrelta. Yötä olin
isokyröläisen musiikkimiehen Fabian Luoman luona.
Tämä oli viimeinen puhetilaisuus. Illalla makuuvaunuun ja niin mustien
poikien ohjaamana seuraavana iltana astelin toistamiseen maailman
suurimman kaupungin, New Yorkin mahtavalla rautatieasemalla — yksin.
Henkilö, jota olin kirjeellisesti pyytänyt asemalle vastaani, ei ollut
tuota kirjettä saanut ja niin jouduin omin neuvoin kulkemaan
määräpaikkaani. Mutta ei hätää mitään, tosin hiukan pelkäsin New
Yorkin kuuluisia ryöväri- ja rosvokoplia. Turhaa pelkoa! Alinin
suomalaiseen matkailijakotiin omin neuvoin päästyäni löysin
suomalaisia. joiden turvissa jatkoin matkaa Brooklynin puolelle, mr.
Riipan vieraanvaraiseen ja ystävälliseen kotiin.
Kiertomatka Amerikan Yhdysvaltain “maaseudulla” oli päättynyt. Ystävät
New Yorkissa onnittelivat saavutuksista, mutta kuten heitä varoitinkin
— aivan liian aikaisin. Menestys on vaarallista. Kateuden ja monet sen
sukuiset voimat piirittävät ja väijyvät ihmistä menestyksen tiellä.
Sen sain minäkin matkani jälkeen kokea.