Nuorelta, aivan harvinaisen nuorelta hän näyttää.
Nyt hän on kiertolaiselämän jättänyt ja ostanut maata ensiksi etelästä
Mississipin rannalta, mutta kun siellä oli “rokotiilejä”, muutti Aatu
Rekonen Minnesotaan ja toisten suomalaisten kanssa perusti uuden
siirtolaiskunnan, jolle annettiin nimeksi Palo. Seutukunnan viljelys
on vasta parinkymmenen vuoden vanhaa, mutta silti pitkälle ehtinyttä.
Maisema muistuttaa suomalaista järvimaisemaa, on todella kuin meidän
Savoa.
Täällä Aatu viihtyy vaimonsa kanssa. Hän on aivan hiljan mennyt
naimisiin.
Aatu Rekosen työ siirtokansan keskuudessa on ollut sen laatuista, että
jonkinlainen tunnustus isänmaan puolelta olisi paikallaan. Minulle
kerrottiin kuinka Suomesta on ritarimerkkejä Amerikkaan lähetetty
sellaisillekin, jotka niitä pilkaten käyttävät — naamiohuveissa, mutta
Rekosen kaltaiset isänmaalliset miehet ovat unohtuneet.
Palon pitäjä on voimakas todistus suomalaisesta
korvenraivaajatarmosta. Surullista, että isänmaassamme ovat
yhteiskunnalliset olot olleet ja edelleenkin ovat sellaiset, että
tuollainen jättiläistarmo ei pääse omassa maassamme oikeuksiinsa.
Postimestari Halmetojan autolla kyydittiin “puhuja” Evelethin nuoreen
rauta-alueen kaupunkiin. Tämä oli ensimäinen paikka, jossa en tiennyt
minne menisin, kenenkä neuvoihin turvautuisin. Menin suoraan
“haalille” ja siellä sain kuulla esitelmäni ajan. Huone oli täälläkin
kuulijoita täynnä ja puheitten loputtua ilmestyi eteeni monia vanhoja
tuttavia Alavudelta y.m. Seutukunnalla on suuri suomalainen kirjasto
ja ennemmin, muutama vuosi sitten, ovat suomalaisten
sivistysharrastukset olleet erittäin virkeitä. Nyt ne olivat lamassa.
[Kuva: Pastorit herra ja rouva Lappala lapsineen.]
Mr. Juhani Aho Alavuden Kuorasaholta ohjasi minut täältä suureen
Virginian kaupunkiin. Siellä oli erittäin ystävällinen vastaanotto.
Pastori Risto Lappala, tohtori Jussi Räihälä, liikemies Juho Ketola
Lapualta y.m. olivat vastassa. Pastori Lappala on vapaamielisen
kristillisen seurakunnan pappi ja hänen vaimollansa on samanlainen
virka. Rouva Lappala lienee ensimäinen suomalainen nainen, joka on
vihitty papiksi.
[Kuva: Virginian suomalaisia valokuvassa “Suomi-vieraan” kanssa.]
Kaupungissa on noin 3 000 suomalaista. Suuri ja kaunis kaupunki!
Kuulijoita, kuten tavallista, huoneitten täydeltä ja innostus
sellainen, että mies melkein pakotettiin vielä toisenkin kerran
kaupunkiin tulemaan. Aikaa ei siihen kuitenkaan riittänyt.
Nashwaukin kaupunki on lähellä Virginiaa. Pieni kylä, noin 500
suomalaista.
Täällä tutustuin etevään suomalaiseen musiikkimieheen Vihtori
Taipaleeseen. Hän johtaa suurta orkesteria ja on paikkakunnan
korkeakoulun musiikinopettajana. Hänellä on myöskin oma
perheorkesteri, jonka kanssa hän saapuu ensi kesänä Suomeen, esiintyen
intiaanipuvuissa. Hänen rouvansa on kaupungin postimestarina.
Seutukunnan suurin farmari on Matti Suutari. Useita suuria suomalaisia
liikkeitä on kaupungissa.
[Kuva: Vihtori Taipale.]
Taipaleen kotiorkesterin kanssa matkustin Hibbingiin, joka on aivan
lähellä edellistä kaupunkia. Täällä muodostui puhetilaisuudesta
harvinainen juhla, sillä Taipaleen perheorkesteri soitteli kaikki
väliajat. Hibbingin suomalaiset ovat riitaista väkeä, jonka vuoksi
kaikki yhteiset sivistysharrastukset ovat kokonaan lamassa.
Rautainsinööri K. L. Haataja lienee seudun huomatuin suomalainen.
Kuulijoita oli täälläkin kaikesta huolimatta hyvin paljon.
Tuiman pakkasen paukkuessa kuljin täältä Kettle-Riverille,
kolkoimmalle kulmakunnalle Minnesotassa. Kauhea tulipalo on täällä
hävittänyt asutuksen. Monen neliömailin alueelta paloi kaikki,
joukossa paljon ihmisiäkin. Uutta elämää parhaillaan ylös yritettiin.
[Kuva: Vihtori Taipaleen perhe-orkesteri Nashwaukista. Orkesteri
saapuu ensi kesänä Suomeen, esiintyen m. m. Tampereen
maanviljelysnäyttelyssä.]
Seutukunta on pientä farmiseutua. Suunnaton tulipalo on tehnyt
hirveätä jälkeä. Noin 350 ihmistä paloi; ei ollut minne paeta, kun
tulen valta riehui yllättävänä elementtinä, joka nieli kaikki mitä
eteen sattui. Monet pakolaiset kuolivat autoihinsa tielle. Ne, jotka
pelastuivat, upottautuivat kuivuneen joen mutaan tai muuhun kosteaan
maahan. Ystävällisiä, kärsineitä kansalaisiamme oli puhetta kuulemassa
huoneen täydeltä. Seppä Paakkarin vieraanvaraisessa kodissa viihtyi
väsynyt matkamies kuin kotonaan. Matka, nimittäin lopulle ehdittyään,
alkoi tavattomasti rasittaa. — Tämän seudun suomalaiset muistuttivat
meidän isäntiämme ja seppä Paakkari kyliemme seppää.
Seuraavana päivänä ajoimme mr. Paakkarin autolla Cloquetin kaupunkiin,
joka palon jäljestä on entistä ehompana noussut. Puhetilaisuus täällä
muodostui matkan ikävimmäksi, sillä hyvät suomalaiset “äkkijyrkät”
sosialistit häiritsivät puhujaa sen kuin ehtivät. Työväentalo, jossa
puhe pidettiin, oli “äkkijyrkkiä” kuulijoita jotenkin täynnä. Ilman
takkia, jalat tuolin sarjalla “toverit” kompasanojansa ja
ilkeämielisiä kysymyksiänsä puhujalle esittelivät. Lopuksi uhkasivat
melkeinpä käsirysyllä “opettaa Suomen lahtarille” internatsionaalisia
oppejansa. Selvisin kuitenkin ilman sen pahempaa.
Samana päivänä puhuin Cloquetin lähellä kansakoululla. Kuulijoina
seutukunnan kiihkeimmät uskovaiset, jotka juuri tulivat suomalaisen
pastori Kuusiston pitämistä “seuroista”.
Kummallinen päivä!
Kahdenlaisia kiihkoilijoita. Kaukana vieraalla maalla eksyy
suomalainen sielu _uskomaan_ milloin mitäkin. Toiset kiihkoilevat
uskonnolla, toiset yhteiskunnallisella “äkkijyrkkyydellään”.
Uskonnollinen kiihkoilu on Amerikassa vapaata, mutta “äkkijyrkät”
joskus — tervataan ja höyhennetään.
Brule Wisconsin on kantofarmarialuetta, noin 5 000 suomalaista. Täällä
tapasin paljon eteläpohjalaisia tuttavia.
Erikoisemmin mieleeni on jäänyt Ironwood Michiganissa. Asemalla oli
vastassa useita karstulalaisia eli “karstusia”, joukossa ystävällinen
Matti Tikkala ja Antti Haapoja, viimeksimainittu Härmästä.
Puhetilaisuus kalevalaisten “haalilla” muodostui juhlahetkeksi, jota
ei voi unohtaa. Puhuin täällä kaksi kertaa. Toisella kertaa olivat
rouva Tikkala ja neiti Helmi Länttä y.m. naiset järjestäneet hauskan
perhejuhlan, jossa laulut ja puheet vuorottelivat myöhään yöhön.
Isänmaallista mieltä ja kotimaan kaipausta pulppusi tämän seudun
suomalaisten sieluista. Varsinkin Tikkalan perhe ja heidän
liikekumppaninsa työ suomalaisuuden hyväksi paikkakunnalla oli
ihailtavaa ja liikuttavaa. Täällä oli minulla tilaisuus syvemmin
pilkistää Amerikassa syntyneitten suomalaisten nuorten sieluelämään,
sellaisten nimittäin, joilla on sivistystä ja jotka ovat hyvästä
kodistaan vanhempainsa opetuksella imeneet sieluunsa suomalaisen
hengen. Monenlaiset ja raskaat ovat ne ristiriidat, jotka tällaista
nuorisoa rasittavat ja tuottavat heille kärsimyksiä. Aikamme nuoriso
on onnetonta kaikkialla sivistyneessä mailmassa, mutta paljon ja
kaikenlaisia esim. suomalaiselle nuorisolle tuntemattomia tuskia
täytyy siirtolaisnuorison kestää eikä heidän elämänsä koskaan ole
ehyttä ja kokonaista. Äidin ja isän kertomukset kotimaasta ovat heillä
aina pitkin elämää kaipauksen ja syvän tuskan tuottajina. Toisaalta
taas Amerikka, joka on heidän synnyinmaansa ja jonka maan kansalliset
ja uskonnolliset olot koulukasvatuksen kautta ovat heille tulleet
rakkaiksi, vetää heitä puoleensa. Monet herkät, tunteelliset luonteet
eivät kestä näitä ristiriitoja, vaan murtuvat sielullisesti. Heistä
tulee tuollaisia elävinä kuolleita joukkosieluja, joilla ei ole mitään
sisäistä innostusta, ylevään ja hyvään pyrkivää sisäistä voimaa.
Huvittelunhalu ja aineellisuus valtaa heidän sielunsa ja näin Amerikan
tuhannet erilaiset henkiset, taiteelliset ja uskonnolliset puoskarit
saavat heistä sievoisen lisän suureen kannattajalaumaansa.
“Vanhan maan” nuorison apua ja tukea siirtolaisnuoriso toivoo, etten
sanoisi — rukoilee. Maamme voimakkaan nuorisoseuraliikkeen
velvollisuus on sulkea siirtolaisnuoriso huomioonsa. Perustettakoon
nuorisoseuroja myöskin Amerikkaan. Lähetettäköön sinne usein puhujia
ja ennen kaikkea perustettakoon Suomen Nuorison Liiton
äänenkannattajaan “Pyrkijään” erikoinen siirtolaisnuorison osasto,
jota toimitettaisiin Amerikasta päin ja jota tarmokkaasti
levitettäisiin siirtolaisnuorison keskuudessa.
Ironwoodista pistäydyttiin autolla Hurleyssä, Wis., yhdessä kaikkein
törkyisimmistä Yhdysvaltain kaupungeista. Kaupunki on aivan lähellä
Ironwoodia, joki vain erottaa ne toisistansa.
[Kuva: Vangittuja hotellien omistajia.]
Amerikassa on, kuten tiedetään, kieltolaki, mutta näillä seuduilla
sitä uhmaten rikottiin aina siihen asti, kunnes eräänä varhaisena
aamuna saapui kaupunkiin ylimääräinen poliisijuna, jonka miehet
marssivat kaupungin 57 hotelliin, etsivät kaikki väkijuomat,
vangitsivat hotellinomistajat vieden heidät mukanaan ja lukitsivat
jokaisen hotellin sinetillä.
Vangittujen valokuvat kiertelivät uutisen kera maan lehdistössä
peloittavana varoituksena kaikille väkijuomain salakauppiaille.
[Kuva: Poliisipäällikkö, joka toimitti vangitsemisen.]
Näin valvotaan Yhdysvalloissa kieltolakia. Amerikka on tässäkin
asiassa Amerikka ja siksipä täytyykin sanoa, että kieltolaki on siellä
paremmin toteutettu kuin meillä.
Ystävällisten ironwoodilaisten seurassa kävin vielä Wakefieldissä.
Hauska automatka, joka ei hevillä unohdu. Täällä näin ensi kerran
juopuneita. Nämä Michiganin seudut ovat aina olleet kuuluisia huonosta
elämästä. Kieltolain valvontakin on mitä vaikeinta. Karstulalaisia
paljon; kaikki kunnon suomalaisia ja suurin osa seutukunnan
valistusharrastusten johtohenkilöitä.
Täältä kulki matkani Crystal Fallsiin, jossa ystävällinen pastori W.
Kuusisto otti “Suomi-vieraan” huostaansa. Puhetilaisuus oli kirkon
alasalissa. Hirvittävän lumipyryn takia oli kuulijoita vähemmän kuin
tavallisesti. Seutukunnalla asuu noin tuhatkunta suomalaista. Useita
varakkaita farmareita.
[Kuva: Siirtolaisnuorisoa Ishpemingin kaupungista, Mich.]
Republic, Mich. on pieni mainiseutu, jossa nostetaan rautaa 3 000
jalan syvyydestä. Väestö uskonnollista, sosialisteja ei paikkakunnalla
ole, mikä on sitäkin kummallisempaa, kun jotenkin kaikki suomalaiset
ovat kaivostyöläisiä. — Ystävällinen Frans Lahtinen on tämän pienen
seudun “matkapappien” ystävä ja huoltaja.
Seuraava paikka oli Ishpemingin kaupunki. Ishpeming on intiaanien
kieltä ja merkitsee suomeksi taivasta. Tulo tänne oli vaivaloista,
oikeata “kaitasta tietä”. Suurenlainen kaupunki, asemalla en tavannut
ketään suomalaisia. Vilustuin junamatkalla ja sain kuumetta.
Puhelinluettelon avulla löysin pastori Rautalahden toimeliaan ja
reippaan, Laihian pappilasta lähteneen rouvan. Hän ryhtyi tarmolla
asiaan ja pian oli tohtori Holm vuoteeni vieressä. Vaatteet päälle ja
apteekkiin seurauksella, että illalla olin jo melkein entistäkin
terveempi. Ilta kysyi voimia, sillä suuri “haali” oli tupaten yleisöä
täynnä. Tilaisuudessa puhuivat myöskin pastori Rautalahti ja tohtori
Holm.
Ishpemingissä asuu paljon hyvinvoipia huomattuja suomalaisia. Tohtori
Holmilla on oma suuri sairaala. Veljellinen henki yhdistää
siirtolaisiamme. Ei ole eroa tohtorin ja työmiehen välillä, kaikki
seurustelevat toistensa kanssa.
Pastori Rautalahti on nykyään synodilaisen kirkon esimies, piispa,
kuten meillä sanottaisiin, mutta amerikkalaisuus ei tunne piispoja
eikä rovasteja. Kristillisyys on siellä palvelevaa, rakkauden
evankeliumia, eikä, kuten meillä, hallitsevaa virallista
kristillisyyttä.
Kymmenen minuutin automatkan päässä on Negaunea-niminen kaupunki.
Negaunea suomennettuna merkitsee helvettiä. Tohtori Holmin komealla
piilillä vietiin “Suomi-vieras” taivaasta helvettiin.
Vastuksensa ja harminsa oli täälläkin. Tänne sain Suomesta
sähkösanoman, jolla kiirehdittiin miestä kotia. Uusi 60 eri paikkaa
käsittävä matkasuunnitelma oli juuri tehty ja aikomukseni oli viipyä
perillä kesään asti, mutta nyt täytyi kaikki jättää ja kiireimmän
kaupalla ryhtyä suunnittelemaan paluumatkaa kotimaahan. Oli helmikuun
viimeinen päivä. Raikas kevään tuntu ilmassa. Vaikka tämän seudun
vuodenajat muistuttavatkin suuresti Suomea, saapuu kevät kuitenkin
paljon ennemmin kuin meillä.
Negauneasta (helvetistä) sain muistoksi kahden paholaisen kuvat, jotka
lukijoillenkin esitän. Kuva oli aikoinaan hyvin suosittu, mutta
Suomeen ei se päässyt.
[Kuva: Seyn ja Bobrikoff. Suosittu postikortti aikoinaan
siirtolaistemme keskuudessa.]
Matkani kulki täältä Amerikan suomalaisten henkisten rientojen
keskukseen, nimittäin Hancockin kaupunkiin.
Koko pitkän matkan olin suurella jännityksellä odottanut tätä
tapausta. Jännitystä lisäsivät vielä monet matkan varrella saamani
ystävien kirjeet, joissa peloiteltiin ja varoiteltiin miestä tämän
Suomi-opisto-kaupungin varalta. “Muistakin siellä puhua hyvin, sillä
arvostelu tulee olemaan ankara”, kirjoitti eräskin hancockilaisia
tunteva ystäväni.
Kirkkaana “vanhan maan” huhtikuista kevättä muistuttavana varhaisena
aamuna astuin junasta Hancockin asemalle. Hämmästykselläni ei ollut
rajoja, sillä noita peloiteltuja hancockilaisia oli varhaisesta
aamuhetkestä huolimatta asemasilta täynnä. “Tekö se olette Perälä?”
kysäisee lyhyenläntä vastaanottajien eturintamassa seisova, erittäin
ystävällisen ja leikkisän näköinen mister.
— Niin, sitähän sitä tässä on koetettu olla, vastaan yhtä leikkisästi
ja sitten lyödään kättä päälle.
“Heikki Jasberg on nimeni ja nämä toiset ovat seutukuntamme
sivistysrientojen etuvartijoita.”
Lähdettiin astelemaan kohti kaupunkia. Jasbergin liikehuoneistossa
odotti useita kirjeitä. Noudettuani ne vietiin mies lepäämään
Scott-hotelliin.
[Kuva: Hancockin valtakatu.]
Iltapäivällä tuli ystävällinen mr. Heikki Jasberg herättämään
väsynyttä matkamiestä ja ilmoittamaan, että ennen Kalevalajuhlan
alkua, jossa allekirjoittaneen tulee puhua, ovat yhteiset illalliset
hotellissa.
Mr. Heikki Jasberg on Amerikan suomalaisten yksi kaikkein
huomatuimmista miehistä. Hän on yli 40 vuotta ollut Amerikassa,
syntynyt hän on Kivijärvellä. Uransa siirtolaisena hän alotti
halkometsätöissä. Omin neuvoin kehitettyään itseään ja opittuaan maan
kielen perusti hän oman maaliikkeen, joka hänellä yhä vieläkin on.
Heikki Jasbergissä yhtyy käytännöllinen liikemies ja syvästi uhrautuva
aatteenmies. Kun toiset rukoilevat tai muuten haaveilevat uskonnon ja
ihanteiden maailmassa, tekee Heikki työtä. Suomi-opiston historia
valaisee erinomaisesti mr. Jasbergin tapaa palvella Jumalaa ja
aatteita. Toiset rukoilivat opiston puolesta, mutta Heikki teki työtä,
jota ilman opistoa ei koskaan olisi syntynyt. Mr. Jasbergin suurtyö
siirtolaiskansan hyväksi onkin Suomi-opiston historiasta
löydettävissä. Paljon on hän myöskin tehnyt uskonnollisen elämän ja
raittiuden hyväksi, puhumattakaan niistä monista taloudellisista
yrityksistä, joitten alkuunpanijana hän on ollut.
[Kuva: Illalliset Hancockissa. Mukana kaikki seutukunnan johtavat
henkiset voimat, kuten Suomi-opiston opettajia, lääkäreitä, pappeja,
liikemiehiä y.m.]
Mr. Heikki Jasberg on parhaita puhujia siirtolaiskansan keskuudessa.
Hän on persoonallisuus joka asiassa ja joka tilanteessa. Vaikka hän on
paljon sisäisesti kärsinyt ja taistellut mies, on hän silti aina
iloinen, melkeinpä itkeekin nauraen. Terve, syvä huumori kukkii
kärsimyksissä ja elämänkohtaloissa jalostuneen ja Korkeimman apuun
luottavan persoonallisuuden aivoissa. Mr. Heikki Jasberg on juuri
tällainen mies. Hänen seurassaan tuntee jotakin saavansa.
Isänmaanrakkaus on hänessä voimakas. “Suomi on äitini, se on minut
synnyttänyt, Amerikka isäni, sillä se minut elättää” — tuumi tämä
rattoisa siirtolaisisänmaanystävä.
Juhlaillallisiin, jotka oli järjestetty vapaan isänmaan kunniaksi,
otti osaa noin 40 miestä. Useita puheita pidettiin. Niistä mieleeni
jäi varsinkin Suomi-opiston johtajan Wargelinin voimakas puhe. Hän
toivoi nuoren kansanvallan maassamme voimistuvan. Kansanvallan vaikea
läksy on oppia puoluetaisteluissa häviämään. Voittaja on aina heti
tunnustettava. Siinä suhteessa nuori itsenäinen Suomi voipi paljon
oppia Amerikalta. Tästä seuraa myöskin, että puolue-elämä suuntautuu
terveille teille, pikkumaisuus häviää ja kaikkia innoittaa yhteisen
isänmaan suuri asia.
Kalevalajuhla alkoi illalla klo 6. Suuri sali oli ääriään myöten
yleisöä täynnä. Ohjelma mitä valituin. Kaikki osoitti, että todella
ollaan siirtolaisten henkisten harrastusten keskuksessa.
Matkasta, illallisista ja kahdesta pitkästä puheesta lopen uupuneena
vihdoin aamupuolella yötä pääsin takaisin hotelliin.
Seuraavana päivänä oli määrä puhua Suomi-opistolla. Oppilaat, sekä
paljon muutakin yleisöä oli opistolle kokoontunut.
“Suomi-vieraan” lausui johtaja Wargelin tervetulleeksi, puhuen
miehekkäitä sanoja “vanhalle maalle” toivoen, että nyt kun isänmaa on
vapaa, tulisi sen muistaa myöskin siirtolaisten henkisiä harrastuksia,
ennen kaikkea Suomi-opistoa, joka on siirtolaisnuorison korkein
opinahjo.
Tässä lienee sopiva tilaisuus hiukan puhua tästä siirtolaiskansan
korkeakoulusta.
Ymmärtääksemme tämän opiston asemaa on meidän ensin hiukan puhuttava
Yhdysvaltain koulu-oloista yleensä.
[Kuva: Suomi-opiston johtajan Wargelinin perhe.]
Perustuslait määräävät kansalaisten kasvatuksen ja vähimmän
oppimäärän, mikä jokaisen on itsellensä hankittava. Kaikkien lasten on
käytävä koulua joko valtion kouluissa tai yksityisten ylläpitämissä
laitoksissa. Valtion ylläpitämissä kouluissa ei opeteta uskontoa, se
on mahdotonta sen moni-uskontoisuuden vuoksi, joka Amerikassa
vallitsee. Tämä ei suinkaan merkitse sitä, että maan hallitus ja
johtavat valtiomiehet vieroisivat uskontoa, kuten usein kuulee meillä
väitettävän. Ei, asiat ovat aivan päinvastoin. Todistaaksemme tätä
väitettä otamme tähän muutamia lausuntoja.
Columbian yliopiston presidentti N. M. Butler lausuu: “Kasvatus on
kansakunnan henkisten arvojen jatkuvaa sovelluttamista elämään. Nämät
arvot voidaan määritellä viiteen osaan, nimittäin tiede, kirjallisuus,
taide, yhteiskuntalaitokset ja uskonto, joka viimeksimainittu on
välttämätön tekijä ja jokaiselle lapselle tulee tarjota sitä sopivan
järjestelmän kautta.”
[Kuva: Suomi-opiston neitosia.]
Kasvatusopin professori G. A. Coe kirjoittaa: “Jos uskomme, että
täydelliseen persoonallisuuden kehittämiseen tarvitaan ei ainoastaan
inhimillistä yhteiskuntaa, vaan myöskin yhteyttä Jumalan kanssa, niin
seuraa siitä, että kasvatuksemme tarkoituksena tulee olla auttaa
kehittymättömiä ihmisolentoja täydelliseen persoonallisuuteen
kanssakäymisessä ihmisten ja Jumalan kanssa ja niiden avulla.”
Irving King, suuri kasvatusopin tutkija, lausuu seuraavaa: “Uskonto on
suurin tekijä elämässä. Ja jos kysyisimme, mikä on uskonnon ja
kasvatuksen suhde toisiinsa, niin täytyy meidän sanoa, että niiden
suhde on niin läheinen, ettei kumpaakaan voida eroittaa toisestaan,
parhaassa merkityksessä toisensa olennollisesta hengestä.”
Suuri valtiomies Roosevelt lausuu m.m., että “on hyvä asia olla
terävä, etevä ja kekseliäs; mutta on parempi omata ominaisuuksia,
jotka saavat sisältönsä Jumalan kymmenistä käskyistä ja
vuorisaarnasta.”
Amerikkalaiset valtiomiehet siis kunnioittavat uskontoa ja juuri siksi
he siinä asiassa sallivat suuria vapauksia. He eivät tahdo uskonnon
varjon alla ajaa poliittisia tarkoitusperiään eikä hallita. Tästä
seuraa, että uskonnollinen elämä on maassa uhrausrikasta ja
voimakasta. Se on tarttunut suomalaisiinkin. Suomi-opisto on siitä
paras todistus. Se on syntynyt uskonnollisista vaikutuksista.
Vieraskielisiä kansallisia harrastuksia — kuten luonnollista — ei
Amerikassa kärsitä. Siinä suhteessa täytyy olla hyvin varovainen.
Maassa on olemassa n.s. “Speak-English”-liitto, jonka tarkoituksena on
opettaa lasten kautta vanhemmille englanninkieltä. Tämä liitto
kuuluukin saaneen m.m. suomalaisten keskuudessa hyviä tuloksia aikaan.
Lapset eivät puhu koulussa välitunneilla — eikä paljoa muuallakaan —
suomea. Äidit ja isät innostuvat opettelemaan englantia; rakkaus
lapsiin heitä siihen vetää.
Suomi-opisto kaikesta huolimatta tekee myöskin kansallista
sivistystyötä, mutta etualalla täytyy sittenkin pitää amerikkalaista
sivistystyötä.
Suomi-opisto alotti toimintansa syyskuun 8 pnä 1896. Oppilaita oli
aluksi vain 11. Nykyään siinä toimii seuraavat osastot: Valmistava
osasto, akateminen osasto, kauppakoulu ja jumaluusopillinen seminaari.
Akateminen osasto vastaa valtion kouluja ja valmistaa oppilaita
korkeampiin oppilaitoksiin sekä seminaariin. Tämän osaston kurssi
tyydyttää hyvin yliopiston vaatimuksia, joten opisto on valtion
korkeakoulujen luettelossa.
Kauppakoulukurssi on kaksivuotinen. Tämän osaston oppilaat saavat aina
helposti hyviä paikkoja.
Seminaari on kolmivuotinen.
Opetuskielenä kaikilla osastoilla käytetään pääasiassa
englanninkieltä. Uskonnon ja suomenkielisten aineiden opetus tapahtuu
suomenkielellä.
Koululla on aina ollut taloudellinen pula. Suurikorkoiset pankkivelat
nielevät vuosittain suuria summia. Toivomuksia lausuttiin, että Suomen
valtio ojentaisi auttavan kätensä siirtolaiskansan korkeakoulun
hyväksi. Toivomus, joka nykyisissä oloissa on mahdoton, mutta joka
tulevaisuudessa kylläkin on huomioon ottamisen arvoinen.
Opiston pitkäaikaisena tarmokkaana johtajana on toiminut tri J. K.
Nikander. Hän kuoli v. 1919. Hänen jälkeensä tuli johtajaksi John
Wargelin, nuori tarmokas mies ja erinomainen puhuja.
Luentotilaisuuden jälkeen pistäydyin johtaja Wargelinin kauniissa
kodissa, jossa iloinen talon emäntä soitti “Finlandian” voimalla ja
innostuksella.
Hancockissa puhuin vielä parikin eri kertaa Kalevan Ritarien
täysi-istunnossa. Innostusta ja hartautta kaikkialla. Varsinkin “veli
ensimmäistä” mr. Mattssonia olen usein jäljestäpäin muistellut.
Hancockissa on toinenkin huomattava laitos. Se on suomalainen
sairaala.
Sairaala on vasta kolme vuotta vanha, mutta siitä huolimatta on sieltä
jo yli tuhannen siirtolaissuomalaista terveyttänsä etsinyt.
Sitkeätä taistelua on tämäkin laitos syntyäkseen vaatinut.
Kuparisaaren suomalaiset eivät pitemmältä jaksaneet tyytyä
katolilaiseen sairaalaan, vaan pelkäämättä vaikeuksia ryhtyivät
hommaamaan omaa sairaalaa. Asialle sysäyksen onnellista ratkaisua
kohti antoi ishpemingiläinen suomalainen lääkäri Henry Holm. Hänen
tuellaan ja kannatuksellaan päästiin alkuun. Hancockilaiset
liikemiehet, varsinkin apteekkari Verner Nikander, joka nykyäänkin
vielä toimii sairaalan taloudenhoitajana, sekä liikemiehet Matti
Mattsson, Antti Petäjä, Kaaleppi Seppänen y.m. ovat paljon työtä
uhranneet tämän sairaalan hyväksi.
[Kuva: Suomalaisen sairaalan hoitajattaria.]
Hancock on todella siirtolaissuomalaisten Helsinki. Siellä on, paitsi
edellä esitettyjä Suomi-opistoa ja sairaalaa, komea kirkko, komea
valistustalo y.m., mikä voimakkaasti todistaa siirtolaiskansan
henkisien harrastusten voimaa ja syvyyttä.
Hancockissa viivyin useita päiviä, käyden ympäristöllä aina iltaisin
puhumassa. Ystävällinen Heikki Jasberg vei “Suomi-vieraan” hotellista
kotiinsa, jossa talon nuoriväki piti “vierasta” kuin “piispaa
pappilassa”. Tahtoipa mies melkein liiankin kotiutua, usein vielä
jäljestäpäinkin “vieraan” ajatukset viihtyivät Jasbergin nuorten
seurassa. Ehkä vielä joskus tulee tilaisuus uudistaa näitä muistoja.
Sitä ainakin allekirjoittanut toivoo.
Calumetin kaupunki on noin puolen tunnin raitiotievaunumatkan päässä
Hancockista. Iloisessa seurassa jutellen meni tuo matka odottamattoman
pian. Eräs herttainen rouva tarjoutui puhemieheksi “Suomi-vieraalle”
ja sanoi heti perille päästyämme ryhtyvänsä tehtäväänsä.
Kaupungissa menimme Jasberg-veljesten kanssa siirtolaissuomalaisten
vanhollisimman lehden “Valvojan” konttoriin. Ystävällinen, mutta
hiukan omituinen vastaanotto päättyi illallisiin, jossa isäntänä oli
varakonsuli Jackola, ystävällinen, tukeva rauhantuomari, joka erosi
suuresti toisista vastaanottajista ja “esittäjistä”.
Luentopaikalla illalla oli tavattoman suuri sali yleisöä jotenkin
täynnä, mutta alkuun ei tahdottu päästä. Amerikkalainen tapa vaatii,
että puhuja aina esitetään yleisölle. Mutta täällä esittelijäksi
tuppautunut “suuruus” ei täytä tehtäväänsä, sillä “hänen misiksensä
(rouvansa) ei ole vielä tullut.” Yleisö hermostuu, puhuja tuskaantuu,
kunnes mitta tuli täyteen. Pohjalaisuuteni heräsi ja niin alotin ensi
kerran koko matkalla puheeni ilman esittelyä. Hyvin se meni niinkin,
esittelijästä vain sain “ystävän”, joka ehkä vieläkin herttaisina
hetkinään “misiksensä” kanssa allekirjoittanutta muistelee.
Luentopaikalla tapasin vielä — puhemiehenikin. Hän ottaa reippaasti
käsimutkastani kiinni, viepi syrjemmälle ja hakee sinne punakan,
terveen suomalaisneidon.
"Saanko luvan esitellä: