Vasta täällä New York Millssissä, “nyrkkimyllyssä”, kuten kaupunkia
leikillä nimitetään, alkoi tuttavuuden teko farmarien kanssa. Tähän
asti olin puhunut enimmäkseen kaupunkilaissiirtolaisille. Heinolassa,
Manahkassa ja Scbekassa, joissa ajelimme ystävällisen Mr. Lakson ja
hänen liikekumppaninsa kanssa, jouduin suomalaisten rehtien farmarien
seuraan. Scbekassa esim. istui luentosalissa etupenkissä kymmenittäin
vanhoja pitkäpartaisia ja känsäkouraisia seutukunnan ensimäisiä
korvenraivaajia. “Intit olivat ainoat naapurini,” kertoi eräskin, “kun
tänne tulin. Tuohiveneitään he kantoivat turvemajani ohitse.
Ihmettelimme toisiamme, intit meitä ja me inttejä.” Suomalainen kuokka
ja aura on näillä mailla villin luonnon kulttuurille raivannut. Täältä
löytäisivät kotiseutututkijat ja siirtolaisromaanien kirjoittajat
ainehistoa loppumattomiin.
Yllättäen tapasin täällä veljenikin.
[Kuva: Maata muokataan.]
Siellä hän oli New Yorkin Millssin hotellissa. Oli tullut
Pohjois-Dakotasta noin 300 mailin päästä uteliaisuudesta katsomaan
samannimistä “suomi-vierasta”. Olin pieni poika, kuuden tai seitsemän
vuotias silloin kun veljeni Amerikkaan läksi, joten me nyt tapasimme
toisemme oikeastaan ensikerran.
Hetkisen keskusteltuamme kysyin tämän uuden tuttavani kotipaikkaa,
sillä sukunimen yhtäläisyys herätti minunkin uteliaisuuteni.
— Sieltä minä olen Alavuden Lahdenkylästä — _ja taidan minä sinun
isäsikin tuntea_, kuului vastaus.
Näin selveni meille, että olimmekin saman miehen poikia. Vesi kihosi
veljesten silmiin, eikä pitkään aikaan kumpikaan saanut sanaa
suustansa. Matka keskeytettiin neljäksi päiväksi ja minä läksin
veljeni farmille Pohjois-Dakotaan Mandan-nimisen kaupungin lähistölle
St. Auhtoni-nimiseen kylään.
Amerikan suomalaiset farmarit olivat näin tulleet minulle läheisiksi
ja rakkaiksi omaisiksi.
[Kuva: Aavikon farmi. Veljeni Viktor Perälän omistama.]
Farmareita on Amerikan Yhdysvalloissa noin kuusi ja puoli miljoonaa.
Farmien luku on viime vuosikymmeninä runsaasti lisääntynyt pohjoisissa
ja läntisissä valtioissa. Vähentymistä on huomattavissa eteläisissä ja
itäisissä valtioissa. Minnesotassa on farmien luku lisääntynyt
22,451:llä eli lähes 14,5 %. Lisääntyminen tapahtuu valtion ja
yhtiöiden maiden myynnin ja suurempien farmien jaon kautta. Farmien
väheneminen on taas kaupunkilaisuuden, ennenkaikkea New Yorkin
vaikutusta. Samaa mieltä asiasta tuntuu olevan agronoomi Boxström. Hän
kirjoittaa teoksessaan “Amerikan Maatalous” seuraavaa:
"Kuvaavaa on, että farmien lukumäärä on vähentynyt itärannikolla,
_suurien kaupunkien läheisyydessä_. Esim. New Yorkin valtiossa ja sitä
ympäröivissä pikkuvaltioissa pohjoisen, lännen ja etelän puolella on
vähentyminen ollut 10—24,14 %, viimemainittu New-Hamphiressä. Farmarit
ovat siis luopuneet farmeistaan juuri niillä seuduilla, missä
myyntisuhteet ovat parhaat ja helpoimmat, ehkäpä koko maapallolla.
Syynä tähän näyttää minusta olevan se, että nämä valtiot ovat
vanhimmat, siis myöskin niiden maat ensiksi luovutetut ja että ne
yleensä hyvin mäkisen maastonsa ja ylettömän kivisten maittensa vuoksi
eivät ole olleet maanviljelykselle yhtä sopivia kuin lännen valtiot
keveine hyvine maineen.
[Kuva: Farmarin tytär.]
_Suurimpana syynä tähän taantumiseen kuitenkin voitanee pitää
suurkaupunkien_, niiden joukossa _6 ½ milj. asukasta käsittävän New
Yorkin_ vetovoimaa maalaisväestöön. Tämä vetovoima aiheutuu muiden
tekijöiden ohella myöskin siitä, että tulot verrattuna siihen työhön,
joka farmarin on suoritettava, eivät vastaa niitä tuloja, jotka
kaupungissa ja muilla aloilla voidaan saada. Vaikka
maataloustuotteiden hinnat ovat nousseet, eivät ne kuitenkaan ole
nousseet niin suuriksi, että farmari saisi niistä sellaisen tulon,
että hän kohtuullisella työllä voisi tulla toimeen ja _elää niin
mukavasti kuin kaupunkilainen._[1] Kun juuri tämä suurkaupunkien
vetovoima eniten vaikuttaa farmarien työvoimaan, n.s.
“farmiapulaisiin,” jotka pyrkivät maaseudulta kaupunkeihin, on
farmarin pakko tulla toimeen omalla ja perheensä työllä.
Amerikkalaisen farmarin on hoidettava ja lypsettävä karjansa, minkä
vuoksi hän saa raataa aikaisesta aamusta iltaan myöhään.
[Kuva: Veljeni tyttäret työhön lähdössä.]
_Näin ollen ei ole ihmeteltävää, jos hän myy farminsa naapurilleen ja
elättää itsensä pääomansa koroilla ja keveällä työllä kaupungeissa."_
Näin kirjoittaa Boxström.
Huomaamme siis, että Amerikassa sairastetaan aivan samanlaisia
yhteiskunnallisia tauteja kuin meilläkin. Boxström ei suinkaan liene
mikään maalaisliittolainen, mutta rehellisenä maatalousmiehenä hän
näkee oikein ja puhuu totta. Sen vuoksi olisi toivottavaa, että hänen
suuri tutkielmansa Amerikan maatalousoloista joutuisi jokaisen
farmarin käteen niin Amerikassa kuin kotimaassammekin.
Todistaaksemme tämän toivomuksemme oikeutta, annamme hänelle tässä
vieläkin puheenvuoron:
“Korkea hinta houkuttelee monet farmarit myymään farminsa, monesti
jollekin rikkaalle kaupunkilaiselle. Joissakin tapauksissa voivat nämä
ruveta itse harjoittamaan maanviljelystä palkkaväellä, mutta
tavallisinta on, että he ostavat farmin pääoman sijoittamisen
tarkoituksessa ja vuokraavat sen jollekin farmityömiehelle tahi
jollekin muulle, jolla ei ole varoja oman farmin ostamiseen.
Sellaiselle henkilölle se voi olla edullista, mutta sen sijaan on
farmien lisääntyvä siirtyminen vuokratiloiksi epäkohta, johon on
kiinnitetty huomiota ja päätetty lainsäädäntötietä saada parannusta.
_Tämä maanhankinta pääoman ja keinottelun huostaan, joka koroittaa
maan hintaa yli sen oikean arvon, on maanviljelyksen kirouksena ei
ainoastaan Amerikassa, vaan kaikissa muissakin maissa. Maan arvon
kohoaminen tuottaa kultaa vain pankeille ja koronkiskureille._”
Amerikan kaikista farmeista on jo noin 40 % vuokraajain halussa.
Tällainen kehityksen kulku ei ennusta hyvää Amerikan
yhteiskunnalliselle kehitykselle. Maan pitää olla viljelijänsä omaa,
sitte vasta voi sen viljelemiseen innostua, sitte vasta se
voimistuttaa kansakuntaa.
Suomalaiset farmarit ovat hajaantuneina yli koko Yhdysvaltain.
Siirtolaiset ovat etsineet samanlaisia ilmastoseutuja kuin mitä
Suomessa on. Sen vuoksi heitä asuu enimmän Minnesotassa sekä etelä-
että pohjois-Dakotassa. Myöskin Wirginiassa ja Michiganissa on paljon
suomalaisia farmareita.
Olen puhunut tässä välillä farmareista yleensä ja palaan nyt takaisin
tuttavuuden tekoon veljeni Viktor Perälän kanssa.
[Kuva: Uutisfarmarin talo.]
Kuten jo mainitsin, keskeytyi matkani neljäksi päiväksi ja läksin
veljeni elämää ja kotia katsomaan. New York Millssin “tipolta” ostimme
“tiketin” Manda-nimiseen kaupunkiin pohjois-Dakotassa. Kolmensadan
mailin matka kului muutamassa tunnissa. Yöllä pääsimme Mandanin
pieneen kaupunkiin. Saatuamme hiukan syödä eräässä hotellissa, jossa
epäsiisti mieskeittäjä ja tarjoilija meitä palveli, nukuimme
rauhaisassa huoneessa myöhäiseen aamuun. Veljen “kaara” s.o. auto
haettiin vuokratallista ja niin lähdettiin helmikuun pakkasessa
porhaltamaan 20 mailin matkaa. Hirvittävä tuuli puhalsi vastaamme
niin, että oli vähältä auton seisauttaa. Lunta näkyi vähän siellä
täällä. Tuulen mukana kulkeva lumi mustasi kasvot, niin että perille
päästyämme näytimme riihimiehiltä. Multa on nimittäin mustaa, aivan
kuin nokea, joka lentää pyrynä lumen mukana.
Synkän, aution vaikutuksen saapi preerian farmarin kotiseudusta.
Ääretön, pienien kumpujen täyttämä aavikko on edessämme. Farmit ovat
siellä täällä hajallaan suurempien kumpujen juurilla. Vaikka oli
helmikuu, näki kaikkialla hevosia ja lehmiä ulkona ruokaansa
etsimässä. “Ryssänhäkkärät”, meidän katajaa muistuttavat, maasta
irtautuneet rikkaruoho-häkkärät, tuulen kulettamina pyörivät pitkin
aavikkoa, kunnes kuluvat hajalle tai tarttuvat jonnekin
rautalanka-aitaan. Joku farmari ratsastaa vireällä hevosella, joku
taas ajaa kivihiiltä omistamastansa pienestä kaivoksesta. Kermakuski
ajaa autolla kaupunkia kohti. Siinä melkein kaikki, mitä tuolla
aavikolla helmikuussa näkee.
[Kuva: Maata muokataan ja samalla kohta kylvetään.]
Perille tultuamme esittelee uusi tuttavani vieraalle perheensä,
seitsemän lasta ja vaimonsa. Kahvit juotua, lähdimme ulos kartanoa
katselemaan.
— Paljonko autosi maksoi, kysäsen?
— Neljätoista sikaa ja kolme vasikkaa, kuuluu vastaus.
Sikoja näkyykin talossa olevan aivan kuin Vilkkilässä kissoja.
— Montako sikaa Sinulla on?
— Mene ja lue, kuuluu vastaus.
Mitäs muuta kuin ala laskea, jos tarkempaa tietoa haluat. Mies ei
itsekään tiennyt kuinka monta ruskeata possua hän omistaa. Paljo niitä
vain oli.
Menimme “hoorni”-, eli maissi-latoon, josta veli heitti pari
nelikollista maissin puimattomia käpyjä sioille. Sikojen ruokinnan
sanoi olevan ainoana työnänsä talvella. Muu väki hoiteli lehmät, työ
tavallisesti kuuluu miesväelle. Hevoset hänellä lompsottelivat
kartanolla, pitkäkarvaisina ja laiskannäköisinä odotellen kevättä,
jolloin ne valjastetaan vainiolla olevien maanviljelyskoneitten eteen.
Pienemmät preerian farmarit käyttävät vielä hevosia vetovoimana.
Suuremmilla on traktorit ja höyry-“insit”.
Seutukunnalla oleili neljätoista suomalaista farmaria, unkarilaisten
ja venäläisten seassa. Vieraan tulosta levisi pian tieto naapureihin.
Tupa on ennenpitkää täynnä uteliaita farmareita, mikä tulee
ratsastaen, mikä autolla, mikä kävellen. Kysymyksiä satelee niin, että
ei puoliinkaan ehdi vastata.
— Vieläkö siellä “vanhassa maassa” on “lääsmannia” ja rovastia,
kysäsee eräs kuudenkymmenen korvilla oleva tukeva farmari.
Hän oli — kuten myöhemmin selvisi — lähtenyt “Suomen herroja” pakoon.
Kinkereiltä ja rippikoulusta oli hänellä muistona “herra rovasti”,
nuoruuden vuosilta taas “lääsmanni”. Näitä hän vieläkin karvastelevin
mielin muisteli.
“Suomen herroja” ovat todella syystä tai syyttä monet vanhemmat
siirtolaiset pakoon lähteneet. Rauhaisan kodin ovat he Dakotan
preerialta löytäneet, siellä ovat he todella saaneet elää kuten
Jukolan veljekset saunassaan. Pienemmillä siirtokunnilla ei ole
seurakuntaa, ei pappia. Lapsia ei ole kastettu. “Onko se pakana, joka
ei ole katoliikki”, kysyi eräskin nuorukainen, joka ei ollut koskaan
suomalaista pappia ja kirkkoa nähnyt. Pienien siirtokuntien
suomalaiset ovat aivan kuin pakanoita. Kotimaassa harrastetaan rikkaan
Japanin lähetystä, kirkonkylien rouvat ja suurempien talojen emännät
ompelevat ja neulovat pappilan renkituvissa Japanin “pakanoille”
paitoja ja sukkia, mutta suomalaisia pakanoita suuren Amerikan
mahtavien preerioiden, aavikkojen syrjillä ei kukaan muista, ei edes
tiedä olevankaan.
[Kuva: “Kantofarmari” Heikki Kokkonen perheineen Ähtärin Niemiskylästä
lähtöisin.]
Yhdysvaltain kansakoulupakko ulottuu kyllä pienienkin siirtokuntien
keskuuteen, mutta koulut ja opettajat ovat sangen alkeellisia. Pieni,
yksihuoneinen, meidän hävinneitä lukutupia muistuttava koulurakennus
on tällaisissa kylissä. Opettajana toimii tavallisesti joku
16—18-vuotias korkeakoulua käynyt farmarin tytär. Tärkeimpänä
oppiaineena on englanninkielen tavaus, sillä amerikkalainen koulu on
kuin makkaramylly, jonne pannaan kaikenkielistä siirtolaisainesta,
mutta josta tulee ulos samaa kieltä puhuvia amerikkalaisia.
Suomalaisten farmarien kehitys on pääasiassa seuraava:
Vanhasta maasta tulleet nuoret, terveet, mutta köyhät miehet menevät
ensiksi kaivostöihin tai tehtaisiin; toiset taas antautuvat heti
“farmari-apulaisiksi”. “Renkejä” ei Amerikassa ole ollenkaan. Kun
sitten ovat jonkun verran saaneet rahaa säästöön, ostavat tai
vuokraavat he farmin ja niin lähdetään taivaltamaan itsenäisen
farmarin elämää. Usein taas nuoret miehet “hoopoilevat” s.o.
kuljeksivat paikasta toiseen paimennellen farmarien karjoja ja tehden
milloin mitäkin. Tällaisilla matkoilla sattuu jonkun farmarin kaunis
tytär miellyttämään siihen määrään, että mies jää kotivävyksi, ottaa
“hamsteetin” s.o. ilmaisen kodin paikan valtiolta, rakentaa aluksi
turvemajan, vie sinne nuorikkonsa ja alkaa itsenäisen farmarin
elämäntaistelun. Jos hän on raitis ja kunnon mies, saapi hän luottoa
lähimmän kaupungin pankista. Kunnollisen miehen lainansaanti on
Amerikassa paljon helpompi asia kuin “vanhassa maassa”. Takaajia ei
tarvita, pankkimiehet pitävät itse silmällä velallisiaan ja ovat
varovaisia.
[Kuva: Pienen farmarin turvemaja, tavallinen jokaiselle alkavalle
farmarille.]
Jos kotimaassa uutisviljelijän elämä on raskasta, niin kyllä totisesti
siirtolais-uutisviljelijän alkutaipaleelle lähtö on myöskin raskasta
ja lujaa luonnetta vaativaa. Koti-ikävä, isänmaanrakkaus, köyhyys,
kielen taitamattomuus, vieraat elintavat y.m. seikat muodostavat
sellaisen taakan, joka kysyy kantajaltaan voimia. Vieraskielisen
naapurin kanssa saa suomalainen uutisfarmari usein käsirysyssä
oikeuttaan ja kotirauhaansa etsiä. Useamman huonon vuoden sattuessa
ottavat luotonantajat koko farmin haltuunsa ja niin saa farmin
raivaaja perheensä kanssa lähteä rakkaaksi käyneestä kodistaan.
Tällaisia häätöjä tapahtuu hyvin usein huonoina vuosina.
[Kuva: Kansakoululapset leikkimässä. — Siinä on suomalaisia,
unkarilaisia ja venäläisiä lapsia. Kaikista tulee amerikkalaisia.]
Pohjois-Dakotan farmarin suurin vihollinen on kuivuus ja hirvittävät
myrskyt. “Kunhan sataisi säännöllisesti edes yhden kerran kesässä”,
päivitteli eräskin preerian farmari. Kuivuus ja kuumuus ovat kauheita!
Joskus taas talvella hirvittävä lumimyrsky hautaa allensa kartanot,
junat, eläimet, sanalla sanoen kaikki. Onneksi eivät nämät preerioiden
myrskyt ole pitkäaikaisia.
Sivuseutujen pieniä suomalaisia farmikyliä olisi alettava isänmaasta
päin muistaa. Heidän suomalaisen henkensä ja sielunsa nälkä on
tavaton. Kirjastoja olisi näihin seutuihin perustettava ja usein
kansanpuhujia sinne lähetettävä. Sivukylien kohtalo näyttää kaikkialla
mailmassa olevan synkkä ja raskas. Ei rikas Amerikkakaan tee tässä
suhteessa poikkeusta. On kuitenkin merkille pantava, että
yhteiskunnallisen heräämisen merkkejä on Yhdysvaltain syrjäkylissäkin
huomattavissa. Innokkaita nanpastisan (Maalaisliiton) kannattajia
löytää kaikkialla. Monet kiivaat kommunistitkin ovat kääntyneet ja
liittyneet tuohon voimakkaasti kasvavaan ja voimistuvaan
maalaispuolueeseen. Suomen Maalaisliitosta haluttiin tietoja ja
lyhytkin esitys asiasta saavutti suurta myötätuntoa. Suomalaisen
kirjallisuuden halu on myöskin näillä sivuperukoilla voimakas.
Työttömät työmiehetkin ostivat runsaasti kirjoja. Muistot “vanhasta
maasta” lämmittävät kovimmankin mielen kyyneliin asti. Jos “suloisessa
Suomessamme” joskus päästäisiin siihen, että täällä olisi
elämisenmahdollisuuksia ja ennen kaikkea maata, omaa maata kaikille
sen lapsille, niin suurin osa Amerikan sivuseutujen farmareista
rientäisi kotimaatansa kohti. Sydäntäsärkevää oli nähdä Amerikassa
syntyneen nuorison ja lasten suurta ikävää. Esitelmät Suomen
historiasta olivat heille kuin jännittävien satujen kuulemista.
Väsymisestä ei ollut puhettakaan. Yhä uutta vain pyydettiin,
eroamisesta luentotilaisuuksien loputtua ei tahtonut tulla mitään.
Elämäni sisältörikkaimpia olivat ne juhlat, joita vaatimattomissa
sivuseudun farmarien tuvissa “Suomi-vieraan” kunniaksi toimeenpantiin.
Niitä on mahdoton koskaan unhoittaa. Minulla oli kunnia käydä useissa
sellaisissa pienissä unohdetuissa sivukylissä, joissa ei vielä koskaan
ennen ollut kukaan “Suomi-vieras” käynyt. “Perälä on nimesi, mutta
perille olet myöskin tullut” — sanoi eräskin vanha farmari, joka
tuskin koskaan oli kuullut mitään suomalaista puhujaa ja jatkoi —
“pidä päälle vain ja ole edelleenkin peräkuntain Perälä, tule
toistekin!”
[Kuva: Dakotan aavikolla juna hautautuneena lumimyrskyn alle.]
Mandanista, tämän pienen kaupungin lähistöllä olevasta St.
Anthony-nimisestä farmikylästä kulki matkani Bracket'iin, suureen ehkä
koko Pohjois-Dakotan suurimpaan farmiseutuun. Täällä vasta ensikerran
koko matkalla oli lunta niin paljon, ettei voinut autolla kulkea. Oli
helmikuun alkupuoli kun tänne lumimaahan saavuin. Hyvillä hevosilla
kuletettiin kuitenkin melkein auton vauhdilla. Ensimäisen yön vietin
suurimman suomalaisen farmarin Erkki Kyllösen naapurissa Jaakko
Asunmaalla. Täällä näin myöskin vasta ensimäisen mallikelpoisen
maalaiskansakoulun, jonka tilavissa suojissa oli riittävästi tilaa
sille runsaalle kuulijakunnalle, joka täälläkin “suomi-vierasta” oli
kuulemaan ja näkemään saapunut.
Ensimäisen luentotilaisuuden jälkeen kokoontui seutukunnan suomalaisia
Asunmaalle maistelemaan niitä monenlaisia herkkuja, joita talon
emäntäväki oli valmistanut, mutta joita ei “suomi-vieraan” aamullisen
odottamattoman äkkinäisen tulon vuoksi vielä oltu “maisteltu.” Ilta
muodostui yhdeksi matkan muistorikkaimmaksi illaksi. Olinhan
talonpoikain seurassa, täältä isänmaasta, sen syrjäseuduista
lähteneitten “maanjussien” vieraana. Kysymyksiä sateli jos
minkälaisia. Isänmaallinen mieli täytti kaikkien rinnat. Vesissä
silmin kuultiin kertomuksia isänmaan kärsimyksistä, iloista ja
saavutuksista.
[Kuva: Hilma Kyllönen.]
Täällä sain tilaisuuden tutustua kotimaassakin tunnettuun Erkki
Kyllösen perheeseen ja suuriin farmauksiin. Hän on ehdottomasti
suurimman pellon viljelijä kuin yksikään toinen suomalainen.
Erkki Kyllönen on v. 1883 siirtynyt Amerikkaan ja v. 1886 on hän
tullut nykyiselle maatilallensa, joka kuitenkin oli silloin pieni ja
vaatimaton.
Tämä asutusalue kuuluu Yhdysvaltain “kuivaan seutukuntaan”, jossa
kuivuus on farmarien suurin vihollinen. Vain sitkeät, rohkeat ja
kestävät suomalais-siirtolaiset ovat ensimäisinä uskaltaneet tänne
asettua. He ovat karusta, köyhästä maasta tulleina itsetietämättään
tyytyneet Yhdysvaltain kaikkein köyhimpiin ja hyljätyimpiin
seutukuntiin. Ahkeruudella ja pienillä elämänvaatimuksilla ovat he
niissä elämänmahdollisuudet itsellensä taistelleet.
[Kuva: Jussi Kyllönen.]
[Kuva: Erkki Kyllönen.]
Näillä ominaisuuksilla varustettuna, voimakkaana suurikasvuisena
jättiläisenä uskalsi Erkki Kyllönenkin täällä karussa seudussa
farmauksensa alottaa. Monet, monet naapurit sortuivat, mutta Erkki ei!
Hän otti haltuunsa poismuuttavien maat, niin että hänellä on nyt maata
yhteensä peltona 4 000 acrea eli 1 600 ha, kaikki viljelyksellä n.s.
“avonaisella viljelyksellä.”
Hän kasvattaa pää-asiassa nisua. Latoja puitua nisua varten oli
vainioilla aivan kuin heinälatoja Etelä-Pohjanmaalla. Karjaa on sangen
vähän, sillä maita ei lannoteta, ne ovat vielä kasvaneet ilman
lantaakin. Hevosia oli kolmisenkymmentä pienempiä töitä varten.
Suurimmat työt tehdään traktorien avulla.
[Kuva: Erik Kyllösen leikkuukoneet. Viittä itsesitovaa leikkuukonetta
vetää traktori, neljää vetää neljä hevosta kutakin.]
[Kuva: E. Kyllösen farmin koko työvoima, vaikka viljelykset ovat niin
suuret.]
Erkki Kyllöstä itseään en tavannut. Tämä lujatekoinen kova työmies on
nyt vanhaksi tultuaan kaiket talvensa viettänyt St. Franciscossa,
jossa hän nytkin oli. Töistä huolehtii viisi rotevaa poikaa, joista
vanhin Jussi on päämiehenä ja toiset, Oskar, August, Kalle ja Erkki
hoitavat kukin aina jotakin eri tehtävää. Talossa on vielä kaksi
tytärtä, joista vanhin on aivan lähellä naimisissa norjalaisen
farmarin Nellssonnin kanssa ja toinen 20-vuotias Hilma häärii kotona
emäntänä toistaiseksi. —
Perhe on erittäin ystävällistä ja musikaalista. Talossa on jos
minkälaisia soittokoneita. Hauskasti soittaen ja laulaen kuluivat ne
muutamat tunnit, jotka tässä maailman suurimman suomalaisen
leivänkasvattajan kodissa vietin.
[Kuva: Lauri ja Vihtori Perälä. Tätä ennen olivat veljekset tavanneet
toisensa vain muisti-ikää aikaisemmassa lapsuudessa.]
Unohtumattomat muistot talosta mieleeni jäivät. Harmittaa vain, että
se isännän komea kuva, jonka pianinon päältä, noin vähän niinkuin
ominlupini otin, hukkaantui paluumatkalla.
Brocketista kulki matkani Etelä-Dakotaan Rolla-nimiseen, n. 80
perhettä käsittävään suomalais-farmikylään. Puhetilaisuudessa
rukoushuoneella oli väkeä huoneen täydeltä. Yötä olin ystävällisen
farm. J. Jusseron kodissa.
Wing'issä, Etelä-Dakotassa asuu suomalaisia jotenkin yhtä paljon kuin
Rollassakin. Puhetilaisuudessa raittiushaalilla olivat saapuvilla
melkein kaikki seudun suomalaiset.
Farmiseutuja olivat vielä seuraavat paikat, nimittäin Kintyre, jossa
näytti siirtolaisten elämä erittäin voimakkaalta. Holstin veljekset
kulkevat etupäässä. Savo Frederikissä on suuri suomalaisseutu. Paljon
kuulijoita. Yön vietin pastori Pekka Keräsen pappilassa. Täällä tuntui
todella aivan kuin olisi Savossa, kuten nimikin ilmaisi. Oma komea
kirkko, suuri haali ja voimakas maakunta ympärillä. Lake Nordenissa
puhuin kuten Savossakin kahtena päivänä.
Tämä oli viimeinen paikka Dakotassa. Veljeni Viktor, jota en juuri
ollenkaan tuntenut, seurasi ystävällisesti mukana täällä Dakotassa.
Kuva on otettu heti veljesten tavatessa toisensa. Täältä kulki matkani
kohti kuuluja rauta- ja kupari-alueita. Mutta ennenkuin jätämme
rakkaat farmarit, koskettelemme vielä vähän siirtolaisten
maataloudellisia ja yhteiskunnallisia oloja.